H
Hanna_k
Vieras
Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, nykyisen avomieheni ollessani kesätöissä matkapuhelintehtaan kokoonpanolinjalla. Parikymppisinä rakkaus roihahti muutamassa kuumassa kesäyössä. Puolen vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, aluksi vuokralle, ja kahden vuoden kuluttua meille valmistui pankkilainalla rakennettu uusi omakotitalo. Siihen saakka elämä oli onnentäyteistä ihanuutta.
Arkipäivä lähti alkuun rullaamaan ihan kivasti. Meillä kävi ystäväpariskuntia, kokkailtiin kotona ja käytiin harrastuksissa. Vähitellen kuitenkin näin ja ymmärsin, että rakkaus merkitsee miehelleni enemmän seksiä kuin kiinnostusta perustaa perhe ja hankkia lapsia. Näistä oli toki puhuttu monestikin, mutta mieheni kuittasi asian aina "kulta, meillä on aikaa" ja "mihin meillä on kiire". Totta on ettei silloin ollutkaan kiirettä, mutta nyt 26 v iässä noiden samojen lauseiden jauhaminen saa minut näkemään punaista. Ottaen huomioon senkin, että mieheni joka on kännipäissään maailman avoin totuudentorvi, erehtyi kerran lausumaan mitä he on poikien kanssa todennut: Nykyään ei enää tarvii mennä naimisiin, kun yhteinen asuntolaina pitää paljon paremmin muijan kotona saatavilla.
Minun osaltani tuo "saatavuus" loppui siihen paikkaan ja nykyään nukumme eri huoneissa. Haluan jatkaa elämää eteenpäin sellaisen miehen kanssa jolle perhe ja tulevaisuus oikeasti merkitsee jotain. Tiedän ja tunnen monta kolmekymppistä sinkkumiestä joilla on asiat niin hyvin, että heistä kenen tahansa kanssa pystyisin hankkimaan yhdessä hyvän elintason ilman pankkilainan palloa jalassa. Ainoa ongelma on miten pääsen nykyisestä "liitostani" irti. Kiinteistövälittäjän mukaan asuntojen hinnat on täällä laskeneet niin ettemme saa omia pois jos myymme talon. Minun puolestani on aivan sama tuleeko takkiin kunhan pääsen tästä solmusta ulos. Mies puolestaan ei osoita merkkiäkään lähteä myymään taloa tai kävelemään täältä. Taitaa odotella saatavuuden parantumista. Halut ne on toki minullakin, mutta tiedän että antautuminen merkitsisi vain toivottoman oravanpyörän jatkumista. Jalat ristissä ihmettä odotellen. En varmasti ole ainoa.
Arkipäivä lähti alkuun rullaamaan ihan kivasti. Meillä kävi ystäväpariskuntia, kokkailtiin kotona ja käytiin harrastuksissa. Vähitellen kuitenkin näin ja ymmärsin, että rakkaus merkitsee miehelleni enemmän seksiä kuin kiinnostusta perustaa perhe ja hankkia lapsia. Näistä oli toki puhuttu monestikin, mutta mieheni kuittasi asian aina "kulta, meillä on aikaa" ja "mihin meillä on kiire". Totta on ettei silloin ollutkaan kiirettä, mutta nyt 26 v iässä noiden samojen lauseiden jauhaminen saa minut näkemään punaista. Ottaen huomioon senkin, että mieheni joka on kännipäissään maailman avoin totuudentorvi, erehtyi kerran lausumaan mitä he on poikien kanssa todennut: Nykyään ei enää tarvii mennä naimisiin, kun yhteinen asuntolaina pitää paljon paremmin muijan kotona saatavilla.
Minun osaltani tuo "saatavuus" loppui siihen paikkaan ja nykyään nukumme eri huoneissa. Haluan jatkaa elämää eteenpäin sellaisen miehen kanssa jolle perhe ja tulevaisuus oikeasti merkitsee jotain. Tiedän ja tunnen monta kolmekymppistä sinkkumiestä joilla on asiat niin hyvin, että heistä kenen tahansa kanssa pystyisin hankkimaan yhdessä hyvän elintason ilman pankkilainan palloa jalassa. Ainoa ongelma on miten pääsen nykyisestä "liitostani" irti. Kiinteistövälittäjän mukaan asuntojen hinnat on täällä laskeneet niin ettemme saa omia pois jos myymme talon. Minun puolestani on aivan sama tuleeko takkiin kunhan pääsen tästä solmusta ulos. Mies puolestaan ei osoita merkkiäkään lähteä myymään taloa tai kävelemään täältä. Taitaa odotella saatavuuden parantumista. Halut ne on toki minullakin, mutta tiedän että antautuminen merkitsisi vain toivottoman oravanpyörän jatkumista. Jalat ristissä ihmettä odotellen. En varmasti ole ainoa.