Rakastunut toiseen

[kultaani kotiin odottelen]

Niin mitäpä siinä tehdä? Tavallaan ymmärrän mitä ajattelet. Itsekin olen sosiaalinen persoona, joka ystävystyy helposti melkein kenen tahansa kanssa.
Kun tapasin oman nöpöni oli minullakin muutamia hyviä tuttuja, joita pidin ystävinä. Kuitenkin pikkuhiljaa on käynyt niin, että jopa ne sielunkumppanit ovat jääneet joukosta (viimeisin tänä syksynä) koska kävi ilmi, että nämä sielun kumppanit kuitenkin vievät aikaa omasta suhteestani. Tulin myös tuuletelleeksi tunteitani hieman väärään suuntaan, joka johti lopulta melkoiseen kriisiin ja molemminpuoliseen pahan oloon. Lopulta se johti siihen, että rakkaimpani menetti luottamuksensa minuun.
Koitan jatkuvasti saada sen takaisin, vaikka se onkin toisinaan vaikeaa, kun mieleen tulee, että on jatkuvasti tarkkailussa ja kaikista menemisistään pitää tehdä niin pirun tarkkaa selkoa. Hetkittäisistä käyrän kohoamisista huolimatta yritän edelleen vakuuttaa rakkaalleni että hän on minun ainoani.
Se, mitä tällä yritän sanoa, on se, että näitä sielun kumppaneita on Prismat täynnä, mutta naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin ja jonka kanssa haluaa vanheta ei ole montaa. Kannattaa miettiä tarkoin, että miksi olet sitten edes tehnyt lapsia, jos nykyisesi ei mielestäsi ole se oikea. Kuten edellä sanottiin, arki on se mikä ratkaisee, eivätkä muutaman tunnin täydellisen yhteisymmärryksen ja tiedostamisen hetket.
Kutsun rakastani välillä säkättimeksi, koska hänellä on toisinaan niin paljon sanottavaa - tänäänkin, mutta sekin johtuu vain rakkaudesta ja välittämisestä. Siitä ettei tahdo jakaa toista muiden kanssa kaikilla tasoilla. Niillä tasoilla, joilla ollaan todellisia sielun kumppaneita. Kokemuksesta voin sanoa, että ne oikeat sielun kumppanit eivät ole siellä Prismoissa, vaan siinä sohvalla kainalossasi. Ja ne syntyvät vain keskusteluiden ja yhteenkasvamisen kautta. Sitä kautta, mitä kutsutaan väkeväksi elämäksi. Kannattaa kokeilla - se on joskus raskastam, mutta voi pojat kuinka se palkitsee. Hyvää Uutta Vuotta kaikille. =)

 

[Alkuperäinen]

Minulla ei ole ollut muutamaan päivään nettiä käytössäni, joten en ole voinut aiemmin vastata.

Varsin kahtiajakautuneita mielipiteitä... ilmeisesti romantikot/fatalistit vs. realistit/pilvilinnoista pudottajat.

""Ilkeä totuus"": käytitpä näppäimistöä vallan mainiosti. Sanomasi ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista, mitä en jo itse ollut pohtinut. Noin kyyniseksi kuin sinä en silti koskaan halua tulla.

Voi olla, että tunne-elämäni on ""13-vuotiaan tasolla"" (mikäli se tarkoittaa, että kokee asiat syvästi ja voimakkaasti) ja haihattelen turhia (unelmoin).

Mutta jotakin positiivista: enpähän onneksi kuulu niihin, jotka firmojen bileissä hiplaavat työkavereita ja painuvat kahdenkeskisille jatkoille seksin kiilto silmissä. Itse asiassa, sielunkumppanini (käytän sanaa edelleen) ja minä emme koskaan edes harrastaneet seksiä.

Tämä tunne, mikä minulla on, on ainutkertainen. Koskaan aiemmin en näin ole tuntenut ketään kohtaan ja tiedän, etten koskaan enää. Tunteet, joita minulla aikoinaan oli miestäni kohtaan eivät olleet mitään tähän verrattavaa.

Silti en tietystikään voi olla varma, kantaako syväkään rakkaus arjen ylitse. Onko parempi elää riitaisassa, mutta jollakin tapaa toimivassa arjessa? Vai ehkä kenties yksin lapsen kanssa?

Elämä näyttää, kuten joku sanoi. Turhaa on pohtia liikaa, se saa mielen niin... sekaisin.

 

[Realisti]

Minäkin olen elänyt epätyydyttävässä suhteessa (rakastaen toista, mistä sitäkään voi varmasti tietää olisinko ollut onnellinen toisen kanssa) todella monta vuotta juuri lasten vuoksi. Minulla on 2 lasta toinen melkein täysi-ikäinen ja toinenkin muutaman vuoden päästä. Ehkä sitten muutan miehestäni erilleen ihan siitä syystä, että olemme kasvaneet erilleen. Kertakaikkiaan en raaskisi edes vielä erottaa lapsia vanhemmistaan, koska muut asia ovat kunnossa. En suosittele eroamaan, vaan yrittämään vielä.