V
vihdoin äiti
Vieras
Meillä on nyt 6kk ihana, rakas, suloinen, viaton lapsi.
Olenko jotenkin outo, kun en millään raaski jättää häntä hoitoon?
Joskus tekisi kyllä mieli "omaa aikaa", mutta sitten kun olen poissa kotoa ja lapsi on isänsä kanssa (joka hoitaa hyvin), niin olen hirmu levoton.
Iltaisin joskus ennen nukahtamista tulee sellaisia ajatuksia, että jos syystä tai toisesta menettäisin lapsen, niin mulla ei olis mitään enää jäljellä, mä olisin vaan ihan tyhjä kuori.
Ihmettelen lähes päivittäin, mitä niin hyvää olen tehnyt että olemme saaneet hänet.
Parhaiten nukun, kun vauva on vieressä.
Parasta "omaa aikaa" on se, kun vauva nukkuu näkö- ja kuuloetäisyydellä ja puuhaan jotain itsekseni.
Parhaita hetkiä elämässä on ihan tavallinen arki-ilta, kun hoidamme lasta yhdessä, ihmettelemme mitä kaikkea hän on oppinut ja ihastelemme häntä.
Johtuukohan tämä nyt siitä, kun luulimme vuosia ettemme voi saada omaa biologista lasta?
Miehellä siis tällaista ei ole, hän rakastaa vauvaa, mutta elää kuten ennenkin.
Oli juuri kavereiden kanssa mökkireissulla pitkän viikonlopun ja hyvin kuulemma meni.
Minä taas ihmettelin, eikö ollut ihan hirveä ikävä vauvaa.
Ei kuulemma häiritsevästi, hän tiesi että meillä on kaikki hyvin ja se riitti.
Onko tämä ihan normaalia?
Olenko jotenkin outo, kun en millään raaski jättää häntä hoitoon?
Joskus tekisi kyllä mieli "omaa aikaa", mutta sitten kun olen poissa kotoa ja lapsi on isänsä kanssa (joka hoitaa hyvin), niin olen hirmu levoton.
Iltaisin joskus ennen nukahtamista tulee sellaisia ajatuksia, että jos syystä tai toisesta menettäisin lapsen, niin mulla ei olis mitään enää jäljellä, mä olisin vaan ihan tyhjä kuori.
Ihmettelen lähes päivittäin, mitä niin hyvää olen tehnyt että olemme saaneet hänet.
Parhaiten nukun, kun vauva on vieressä.
Parasta "omaa aikaa" on se, kun vauva nukkuu näkö- ja kuuloetäisyydellä ja puuhaan jotain itsekseni.
Parhaita hetkiä elämässä on ihan tavallinen arki-ilta, kun hoidamme lasta yhdessä, ihmettelemme mitä kaikkea hän on oppinut ja ihastelemme häntä.
Johtuukohan tämä nyt siitä, kun luulimme vuosia ettemme voi saada omaa biologista lasta?
Miehellä siis tällaista ei ole, hän rakastaa vauvaa, mutta elää kuten ennenkin.
Oli juuri kavereiden kanssa mökkireissulla pitkän viikonlopun ja hyvin kuulemma meni.
Minä taas ihmettelin, eikö ollut ihan hirveä ikävä vauvaa.
Ei kuulemma häiritsevästi, hän tiesi että meillä on kaikki hyvin ja se riitti.
Onko tämä ihan normaalia?