"rakastan kuten ennekin"

[Pohtija-P]

Hyvin tuttu tilanne monissa parisuhteissa. Toinen puoliso on tyytymätön suhteeseen. Toinen tuntuu muuttuneen välinpitämättömämmäksi. Läheisyys ja yhteinen tekeminen on vähentynyt rajusti ja seksiselämä on latteaa. Herää ihan oikeutettu kysymys: rakastatko minua enää kuten ennen? Ja vastaus on aina se sama tuttu: "tottakai, ihan kuten ennenkin".
Mutta voiko se olle oikeasti niin? Voiko rakastaa kuin ennen ja silti muuttua suhteessa ihan toisenlaiseksi. Eikö samalla tavalla rakastava halua edelleen olla lähellä ja tehdä yhdessä? Ja nyt en puhu mistään alkuhuuman haihtumisesta vaan yli kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta jossa on silti aina ennen ollut tahto pitää suhdetta yllä vaikka on ollut pieniä lapsia, vaativat työt yms.
En myöskään sano ettei rakkaus tai suhde saisi muuttua. Enemmän kyseenalaistan sen, näkevätkö ihmiset yleensäkään oman rakkautensa muuttuvan vai kuvittelevatko he ihan oikeasti rakastavansa kuten ennekin vaikka teot olisivat ihan muuta. Onko se vain klisee tai suojautumiskeino kun sanoo rakastavansa kuten ennenkin. Halutaanko kieltää se että tunteet voivat muuttua ja toinenkin sen väkisin huomaa?

 

[Syväkurkku]

Entä jos suhteessa on ihan hyvä olla. Ehkä joskus ajoittain kaipaa lisää intohimoa, mutta seksi, kotielämä, arki ja juhla on sitä samaa tuttua ja turvallista. Eivät kaikki kaipaa koko ajan säpinää, muutosta ja aktiivisuutta. Suomalaiset ovat yleisesti ottaen laiskoja, mutta myös masentuneisuuteen taipuvaisia, joten vaikea on erotella, johtuuko saamattomuus viitseliäisyyden puutteesta vai siitä, että jotakin on vialla.

Voisiko olla niin, että mies on hyväksynyt sen, että suhde menee vääjäämättä samaa rataa pitkin tutulla ja turvallisella tavalla, mutta sinä et hyväksy sitä, vaan haluat palauttaa suhteeseen aktiivisuutta kaikilla eri tavoilla? Sinun pitää itsesi sitten miettiä, että riittääkö se, että sinä itse olet aktiivinen (esim. harrastukset, matkustelu) vai pitääkö se tapahtua juuri miehen kanssa. Miestä et voi muuttaa, ainoastaan itseäsi. Tietysti voit yrittää herätellä miestäsi ja takoa hänen kalloonsa, että sinä et kestä tätä tilannetta ja haluat lisää yhteistä tekemistä, vaivannäköä ja huomioimista. Entä jos et saa sitä? Onko se niin iso asia, että se johtaa eroon ja/tai pettämiseen?

 

[ap]

Entä jos suhteessa on ihan hyvä olla. Ehkä joskus ajoittain kaipaa lisää intohimoa, mutta seksi, kotielämä, arki ja juhla on sitä samaa tuttua ja turvallista. Eivät kaikki kaipaa koko ajan säpinää, muutosta ja aktiivisuutta. Suomalaiset ovat yleisesti ottaen laiskoja, mutta myös masentuneisuuteen taipuvaisia, joten vaikea on erotella, johtuuko saamattomuus viitseliäisyyden puutteesta vai siitä, että jotakin on vialla.

Voisiko olla niin, että mies on hyväksynyt sen, että suhde menee vääjäämättä samaa rataa pitkin tutulla ja turvallisella tavalla, mutta sinä et hyväksy sitä, vaan haluat palauttaa suhteeseen aktiivisuutta kaikilla eri tavoilla? Sinun pitää itsesi sitten miettiä, että riittääkö se, että sinä itse olet aktiivinen (esim. harrastukset, matkustelu) vai pitääkö se tapahtua juuri miehen kanssa. Miestä et voi muuttaa, ainoastaan itseäsi. Tietysti voit yrittää herätellä miestäsi ja takoa hänen kalloonsa, että sinä et kestä tätä tilannetta ja haluat lisää yhteistä tekemistä, vaivannäköä ja huomioimista. Entä jos et saa sitä? Onko se niin iso asia, että se johtaa eroon ja/tai pettämiseen?

En oikeastaan ajanut takaa sitä että toisen pitäisi muuttua. Vaan sitä, mitkä ovat todelliset tunteet muuttuneen käytöksen takana. Ovatko tunteet todellisuudessa samanlaiset vai ovatko nekin muuttuneet. Jos sanoo rakastavansa ihan kuten ennekin niin ainakin minusta silloin todella tarkoittaa sitä samaa, ei sitä että on ihan hyvä vain olla suhteessa vaikka siinä ei tapahtuisikaan kovin paljon. Silloin minusta tunteet ovat muuttuneet enemmän kumppanuuden suuntaan kun ennen on oltu rakastavaisia.
Ja en todellakaan sano että muutos olisi vain negatiivista tai että ei olisi ihan luonnollista että tunteet ja suhde muuttusi. Vaan sitä että oltaisiin rehellisiä toisella. Jos tuntee enemmän "kypsää kumppanuutta" niin voisi reilusti vain sanoa niin. Ei siinä ole mitään pahaa. Mutta jos vakuuttaa että mikään ei ole muuttunut niin ainakin minulle tulee mieleen että mikä nyt sitten mättää?