"aapee"
En nyt tällä kierroksella tarkemmin kerro. Taannoin tilitin täällä lapseni rikollisesta luuserikumppanista ja sain osakseni hirveästi satikutia, kun en riemumielin ja avosydämin toivottanut häntä tervetulleeksi sukuun.
"käpynen"
Koin paheksuntaa kautta linjan, mutta olemme nyt olleet yhdessä jo 15v ja kaksi lastakin on. Mieskin on mitä kunnoliisin, vaikka ei mikään ihannevävy ollutkaan tuolloin parikymppisenä.
"Vieras"
Vähän joo, mutta mä olenkin aina kunnioittanut mun vanhempia. Mulla ei kyllä oikeestaan ollut edes sellaisia kiinnostuksen kohteita pojissa hoita en olisi kotiin voinut viedä. Muutenkaan mulla ei ollut tarvetta sen kummemmin kapinoida tai uhmata vanhempiani, normaalit pikkuriidat toki mutta sellaisia suuria juttuja ei juurikaan ollut.
Taidan vaan olla "kiltti tyttö", ja itsekin halusin seurustella "kunnolliste" poikien kanssa.
Taidan vaan olla "kiltti tyttö", ja itsekin halusin seurustella "kunnolliste" poikien kanssa.
"Vieras"
Olisivat halutessaan ja osatessaan pystyneet vaikuttamaan enemmän.
Olin oikeastaan yllättynyt ja jälkikäteen järkyttynytkin, että he eivät sen kummemmin vastutelleet suhdettani tuplasti itseni ikäiseen mieheen. Se ihmissuhde jätti haavoja, joiden arvet ovat nyt jo haalenneet niin, että voin jopa hymyillä sille ajalle jossakin määrin.
Kuitenkin tiedän, että ehdottomat kiellot olisivat vastanneet käskyjä. Enemmän olisin kaivannut puhetta. Keskusteluja, huomioita, elämänkokemuksen tuomia neuvoja...
Nyt minulla eräs vanhempieni ikäinen ystävä työkuvioista, ja hänen kanssaan olen puhunut elämästä ja ihmissuhteista enemmän kuin oman äitini kanssa koskaan. Joskus olen ajatellut, että elämäni kulku olisi ollut luultavasti aika erilainen, jos äitini olisi ollut enemmän ystäväni kaltainen.
Ja lisään vielä, että välittämisen puutteesta en voi vanhempiani syyttää, heillä oli omat sokeuttavat ongelmansa. Mutta jos sinä näet tyttäresi poikaystävässä ongelmia, ota se esille rohkeasti. Mutta varovasti...
Olin oikeastaan yllättynyt ja jälkikäteen järkyttynytkin, että he eivät sen kummemmin vastutelleet suhdettani tuplasti itseni ikäiseen mieheen. Se ihmissuhde jätti haavoja, joiden arvet ovat nyt jo haalenneet niin, että voin jopa hymyillä sille ajalle jossakin määrin.
Kuitenkin tiedän, että ehdottomat kiellot olisivat vastanneet käskyjä. Enemmän olisin kaivannut puhetta. Keskusteluja, huomioita, elämänkokemuksen tuomia neuvoja...
Nyt minulla eräs vanhempieni ikäinen ystävä työkuvioista, ja hänen kanssaan olen puhunut elämästä ja ihmissuhteista enemmän kuin oman äitini kanssa koskaan. Joskus olen ajatellut, että elämäni kulku olisi ollut luultavasti aika erilainen, jos äitini olisi ollut enemmän ystäväni kaltainen.
Ja lisään vielä, että välittämisen puutteesta en voi vanhempiani syyttää, heillä oli omat sokeuttavat ongelmansa. Mutta jos sinä näet tyttäresi poikaystävässä ongelmia, ota se esille rohkeasti. Mutta varovasti...
"vieras"
olen aina ollut isin tyttö, meillä on sama kiinnotus kirjoihin, avaruuteen, historiaan ja tegnologian. Joten valinnassa oli minulle ehtona että vanhempani tykkäävät, mutta jos ei ni olisin silti. Tosin treffailin vasta täysikäisenä. Sitä ennen pojat olivat juuri pikku poikia. Isäni on ollut aina avoin ja kertonut ihastuksistaan, ehkäsystä, jopa kerran kysyi että olenko lesbo. Äidiltäni kysyin kun sain esikoiseni että mitä jos olisin saanut vauvan jo 14-16v, äitini vastasi että silloin oltaisiin sitten saatu. Kyllä siitä olisi selvinnyt. 
Kun vanhempani tapasivat mieheni niin mieheni toi kukkia äidilleni. Ja äiti tuli kuiskaamaan jossakin vaiheessa että tästä minä tykkään. :-D
Kun vanhempani tapasivat mieheni niin mieheni toi kukkia äidilleni. Ja äiti tuli kuiskaamaan jossakin vaiheessa että tästä minä tykkään. :-D