Purkaus taas!

Minä en tiedä kuinka jaksaa tämän vauvabuumi ajan yli. Tällä hetkellä taitaa olla 15 sellaista ihmistä , joiden tiedän saaneen tai saavan vauvan vuoden sisällä viime marraskuun alun jälkeen.

Lähimmät näistä miehen sisko (la helmikuussa) ja oma sisko kesällä.

Voitte varmasti kuvitella tunteen, kun siskon tulokkaasta kuultiin tuossa pari viikkoa sitten, itkulle ei meinannut tulla loppua. Siinä toisten yrittäessä iloita uutisesta meikäläinen itkeä vollottaa.

Miehen siskon luona eilen kyläiltiin ja hän esitteli vaunuja ja rattaita , oikein piti hammsata purra ettei itku tule, he kun eivät voi käsittää tätä meidän tilannetta. Autossa kotimatkalla itku sitten tulikin.

Ahdistaa jo valmiiksi, kun tarttee vauvaa mennä ekaa kertaa katsomaan, saati sitten ristiäiset. Miten selviän noista tilanteista Mietin jo että mitä keksin tekosyyksi ettei tarttis ristiäisiin osallistua. Enkä voi kyllä sanoa, että pahalta tuntuu tämä kaikki vauvahössötys.

Siis asiahan olisi eri jos eivät olisi noin läheisiä, silloin voisi hyvillä mielin laistaa vauvan katsomiset sekä ristiäiset. Tämä möykky tuolla jossain rinnan alla on niin suuri, mutta kun ei lähellä ketään sellaista jolle voisi puhua, paitsi mies, mutta kun ei hällekään viitsisi aina suruanan purkaa.

Kaitpa tämä tästä päivä kerrallaan...

 

:hug: Koita jaksaa. Tiedän tunteen, mutta en valitettavasti osaa antaa mitään neuvoa. Itellä ei kyllä kukaan lähiomainen ei onneksi ole raskaana, joten onnistuu vältteleminen aika hyvin.. Oletteko kauan yrittäny?

 

Meillä kanssa miehen veljen vaimo odottaa eikä kauhean innoissaan jakseta olla monestakaan syystä. Ovat vähän uusavuttomia, kumpikaan ei käy töissä ja pelätään vähän, että miten sen lapsenhoidon kanssa sitten käy. Asuvat toisella puolen Suomea eikä nähdä kovin usein. Pyysivät jo kummiksikin, mutta kieltäydyttiin, osittain välimatkan ja toisaalta uskonnon takia, ei olla kovinkaan uskonnollisia eikä haluttu alkaa miksikään lahja-automaateiksi, kun välimatkan takia ei kuitenkaan pystyttäisi muuten olemaan lapsen elämässä läsnä. Mekään ei ehkä mennä ristiäisiin, kurjalta tuntuu kun kyseessä on sentään meidän mahdollisten tulevien lasten serkku, mutta itseään pitää kanssa ymmärtää säästää. Voimia!

 

Hei,

Kerronpa oman tarinani. Mennessäni naimisiin, kaasojen kanssa juteltiin, että eikö olisi ihanaa, jos kaikki saisivat lapset samoihin aikoihin ja voitais olla samaan aikaan äitiyslomalla... arvaat varmaan kuinka kävi? Molemmat kaasoni, joista toinen kaksoissiskoni ja joilla molemmilla jo yhdet lapset ennastaan tulivat raskaaksi, saivat lapset viikon erolla ja morsian jäi ilman. Muistan, kun kysyin kerran siskoltani puhelimessa, että et ole mitään puhunut asiasta, jolloin sain tietää hänen olevan 8:lla viikolla. Iso itkuhan siinä pääsi... Mutta saatiin sovittua niin, että puhutaan hänen raskaudestaan pääasiallisesti vain silloin, kun minä otan asian esille ja saan aina sanoa, että nyt riittää, jos hän alkaa sitä hehkuttamaan. Hän ymmärsi kivun ja tuskan, kateuden ja surun, jonka kohtasin, eikä hehkuttanut raskauttaan edessäni. Samat suuntaviivat sovittiin vanhempieni kanssa. Saivat sitten keskenänsä selkäni takana voivotella, minun edessäni en halunnut sen tapahtuvan. Siskoni sai ihanan tyttären, jonka kummiksi minutkin sitten pyydettiin, kun kirkollisia kummeja ei ollut riittävästi. Lupauduin, mutta sanoin, etten voi osallistua muutoin ristiäisiin, kuin seisomalla taustalla. Ihminen kestää ihmeellisen paljon... Pappikin kun oli viimeisillään raskaana. Itkut tulee aina jälkikäteen. Ja olen antanut itselleni luvan tehdä niitä asioita, joita koen jaksavani tehdä ja kieltäytyä niistä, joihin en henkisesti tai fyysisesti jaksa/pysty.

Tiettyjen toimintatapojen "sopiminen" on minusta hyvä periaate, edellyttäen, että olet valmis kertoman tilanteestasi ystävillesi ja/tai he tietävät sen. Jos he eivät ymmärrä tai halua ymmärtää, mitä käyt läpi, kerro siitä heille, jos pystyt. Omista ystävistäni olen huomannut sen, että toiset vetäytyvät kauemmas ja toiset taas tulevat lähemmäksi ja haluavat tukea. Itse olen myös saanut paljon tukea kahdesta hoidot läpikäyneestä ystävästäni, joiden tuki on ollut kultaakin kalliimpaa. He myös ovat avoimesti puhuneet asiasta ystäväpiirissäni, kuten minäkin. Mutta emme ole halunneet kertoa hoidoista esim. mieheni äidille ja hänen siskolleenkin vain yleisellä tasolla, koska joskus tietynlainen "tuki" = uteliaisuus käy liian raskaiksi. Jaa asia niiden kanssa, kenen uskot pystyvän tarjoavan sinulle haluamasi kaltaista tukea ja uskalla kertoa heille myös odotuksistasi. Kannustan siihen, erottuu jyvät ja akanat.

Jaksamista hoitoihin!

 

Hei,

itselläni samanlaiset aatokset kuin teillä. Yksi parhaimmista kavereista odottaa ja sen uutisen kuuleminen sai, ja nyt ylipäätään asian ajatteleminenkin saa, lähes paniikkikohtauksen aikaan. Kuin joku puristaisi keuhkot kasaan, samalla verenpaine kohoaa ja suuri tuska valtaa mielen ja kehon ja tulee kyyneleet. Tuntuu kuin minut olisi petetty, itse kerroin meidän haaveesta ja hän ei sanonut mitään omistaan, minun olisi pitänyt olla se joka on meistä kahdesta ensiksi raskaana. On kuin hän olisi kiilannut tässä "vauva jonotuksessa" edelleni, en vaan mahda tälle ajatukselle mitään. Tiedän että "muiden lapset ei ole minulta pois", mutta se on vain tällä hetkellä salahelinää.. Tällä hetkellä välit häneen on poikki, hän tietää lapsettomuudestani, muttei tämän hetkisestä tilanteesta. Olen sanonut että tarvitsen aikaa asian sulatteluun, jotta voisin olla oikeasti iloinen hänen puolestaan, nyt jos niin sanoisin valehtelisin. Mutta tuntuu että asia on liian vaikea päästä yli, miten tästä selviää? Vinkkejä otetaan vastaan!

Tällä hetkellä on vain niin yksinäinen olo tämän asian kanssa.

 

vertaistukihalaus täältä kaikille :hug:

Kuulostaa hyvin tutuilta ajatuksilta. Vauvauutisten lisäksi huomaan itse ottavani hyvinkin raskaasti pulttia siitä kun tuttavapiirissä valittavat tämän tuosta sitä kun ei pääse mihinkään kun ei ole hoitajia lapsille. Voi taivas, että tekisi mieli huutaa kurkku suorana näille, että kukaanhan ei ole teitä pakottanut lapsia hankkimaan jos se on niin hlvetin vaikeaa sitten niiden ehdoilla elää... itse kun toivoo enemmän kuin mitää, että pääsisi heidän osaansa.

 

Ymmärrän teitä hyvin vaikkakin yhden hoidoilla saadun lapsen äiti olenkin. Toista lasta hoidoilla yritetty jo vuoden päivät ja pahalta tuntuu kun raskauksia paljastuu ystävä ja tuttavapiiristä. Vaikka minulla yksi lapsi onkin koen edelleen jollain tasolla olevani lapseton. Hiukan ehkä helpommalla olen selvinnyt henkisesti nyt pettymyksistä kuin esikoisen kohdalla, mutta siitä huolimatta koen olevani epäonnistunut. Ja ajoittain katkerakin. Yhden työkaverin kanssa meni niin että kuukauteen en puhunut hänelle mitään kun sain tietää hänen olevan raskaana. Typerää kyllä, mutta en vaan pystynyt. Ehkä asiaan vaikutti se, että sain tietää asiasta päivänä jolloin meille olisi tullut se maaginen 12 rv:ta täyteen ellei raskaus olisi mennyt kesken.

Seuraava menee nyt vähän ohi aiheen enkä sillä halua riitaa kenenkään kanssa haastaa, mutta ymmärrän myös vanhempia jotka kaipaavat välillä omaa aikaa. Niin rakas kuin tuo meidänkin Ihmeemme on niin sitä omaa aikaakin (muut kuin työmatkat) olisi mukava olla, että pääsisi esim. elokuvissa käymään kahdestaan miehen kanssa tai vaikka ruokakauppaan kahdestaan. Nää lapsettomuushoidotkin on välillä vähän hankala järjestää kun lasta ei voi ottaa niihin mukaan. Toki lapsi päivähoidossa on, muttei joka päivä. Lapsellekin muuten tekee joskus hyvää olla jonkun muun hoivissa kuin omien vanhempien. Meillä tosiaan lähimmät tukiverkostot asuvat yli 200km:n päässä, joten tiedän mistä puhun.

 

jsl ymmärrän sinun pointtisi ja myös sen, että oma aika on tärkeätä.

Omassa kommentissani yritin tuoda sitä pointtia esiin, että ei ainoastaan raskausuutiset uutiset saa aikaan pahaa mieltä vaan myös muunlaiset tilanteet... herkillä kun mieli meillä lapsettomalla monesti on ja "kilahduksia" ja itkupotkuraivareita saattaa tulla mistä vain :'( Näissä mun tarkoitamissa tapaukissa kyse on vielä siitä, että tuntuu että se on ainainen ongelma ja valituksen aihe kyseisillä henkilöillä vaikka juuri edellisellä viikolla olisi olleet ilman lapsia esim. parin päivän reissulla, joten ehkä siksi nämä on korostuneet minulle.

 

Minä kestin kaikkien muiden raskausuutiset suht stoalaisesti mutta miehen veljen ilmoitus odotuksesta vei pohjalle. Se tuli niin puun takaa - he olivat tunteneet vasta muutaman kuukauden, nuoria jne. He tiesivät hyvin tilanteestamme (takana useampi epäonnistunut ivf-siirto) mutta kutsuivat syömään ja kertoivat uutisensa iloisesti vitsaillen ruokapöydässä, täytenä yllätyksenä. Ilmeisesti odottivat, että olisimme yhtyneet ilon pitoon ja jääneet oikein juhlimaan asiaa. Söimme nopeasti ja lähdimme niin nopeasti kotiin kuin pystyimme. Mieheni kirjoitti veljelleen myöhemmin sähköpostia ja kertoi mm. minun itkeneen päiväkausia tapauksen jälkeen. Mies oli itsekin todella pois tolaltaan. Pahoittelivat tilannetta mutta olivat kuulemma halunneet mieluummin kertoa kasvotusten kuin sähköpostilla jne. Seuraavan viikonlopun sukujuhlissa en puhunut pariskunnalle mitään... Vasta muistaakseni kuukauden, puolentoista jälkeen kutsuimme heidät meille ja yritimme ikään kuin unohtaa koko jutun. Mutta ei meidän välit ole palautuneet ennalleen. Ei, vaikka nyt olenkin vihdoin raskaana. Lapsettomuus ei minusta ikinä lähde mutta nyt sen kanssa on toki helpompi elää.

Itse kerroin hoidoista aika avoimesti suvulle, töissä ja kavereille. Miehen vanhemmille oli jossain vaiheessa pakko sanoa, että nyt en enää jaksa raportoida hoidoista enkä muutenkaan puhua koko aiheesta. Joistakin kavereista tuli luottotukihenkilöitä, joiden kanssa oli ihana purkaa ahdistusta ja puhua hoidoista. Näillä kavereilla oli lapsia mutta jokin heidän asennoitumisessaan vain auttoi. Tutustuin myös muutamaan hoidoissa kävijään, joista tuli hyviä ystäviä. Sitten oli taas näitä tapauksia (kuten miehen veli), jotka eivät mitenkään osanneet asettua meidän asemaamme.

Toivon teille (kaikille) kovasti jaksamista ja onnea hoitoihin!

 

Itse aloin itkeä, kun kuulin työpaikalla kollegani raskaudesta. Toinen kollegani iloisesti kertoi ja odotti, että olisin iloinnut hänen kanssaan. Näin hänen kasvoistaan, kuinka suuri järkytys hänelle oli, kun aloin siltä istumalta itkeä. Ja kuitenkin hän tiesi lapsettomuudestamme. Ei voi ymmärtää, miten ajattelemattomia ihmiset ovat. Ja varsinkin ne, joilla jo on lapsia. Tämäkin kollegani on välillä sanonut, että pitää käsitellä asia ja mennä eteenpäin. Miten ihmeessä sellaista asiaa käsittelee niin, ettei se koskaan enää vaivaa?!?!?!
Tilanteeni on tällä hetkellä se, että jo puolen vuoden ajan olen tehnyt eroa. En jaksa olla suhteessa. Tiedän, että jonain päivänä syyttäisin miestä katkerasti (lapsettomuuden yksi syy on löytynyt hänestä). Toivoa omasta lapsesta ei kuitenkaan juuri ole, koska olen itsekin jo vanha. Kuitenkaan en millään pysty päästämään irti toivosta.

 

Kaikkien kertomukset tuntuvat niin pahalta. Etenkin marinatar sinun kauhukertomuksesi tuntui tosi kurjalta. Aivan kamalaa varmasti olla kutsuttuna illallisvieraana ja saada tuollaisia uutisia. Aivan hirveää..

Meillä miehen sisko onneksi vain soitti puhelun miehelleni, mutta sekin tuli yllätyksenä, koska oletimme, että he eivät koskaan edes hanki lapsia (kun eivät todellakaan ole sellaisia ihmisiä). En ole tavannut miehen siskoa raskausuutisten jälkeen kuin kaksi kertaa (viimeksi jouluna) ja niilläkään kerroilla emme ole keskustelleet kuin korkeintaan muutaman sanan säästä tai muusta sellaisesta aivan yleisturhasta asiasta. Ja lapsi syntyy ihan pian.
Suhteet ovat ikävä kyllä siihen suuntaan ainakin minun osaltani aivan jähmettyneet. Mies pystyy keskustelemaan siskonsa kanssa puhelimessa, joten kai pitää olla kiitollinen, että suhteet eivät menneet täysin karille.
Omalta osaltani en edelleenkään pysty suhtautumaan asiaan millään tavalla positiivisesti. Olen vaihtelevasti surullinen, katkera, vihainen tai kateellinen ja minulla on vaarallisen aggressiivisia ajatuksia. Jouluna olisin esimerkiksi sydämeni kyllyydestä halunnut työntää jääkaapin oven päin miehen siskon mahaa - mutta onneksi vain mielessäni.

Pyörittelen asiaa päässäni lähes päivittäin. Sen tiedän, että vauvaa en todellakaan mene ennen ristiäisiä katsomaan. Onnittelukorttiin pystyn ehkä kirjoittamaan juuri ja juuri nimeni.
Näen suurin piirtein painajaisia siitä, että pitää mennä sinne ristiäisiin. Kuvittelen, kuinka kaikki sukulaiset ovat siellä tämän pikkuperheen ympäröimänä, ihastelevat sitä täydellistä perhettä ja pyörivät vauvan ympärillä. Pelkään, että joku miehen sukulainen tulee urkkimaan meiltä, että "Koskas teille tulee tällaisia?" Siinä kohtaa kuvitelmissani romahdan täysin.

Teen millaisia mielikuvaharjoituksia tilanteesta hyvänsä, ne päätyvät lopulta siihen, että pääsen mieheni kanssa ristiäispaikan pihaan ja jään istumaan autoon - en mene tilaisuuteen ollenkaan.
Vauvan kohtaaminen myöhemmin ilman sitä sukulaispainetta tuntuu jo helpommalta kuvitella...

Olenkohan tulossa jo hulluksi? Pitääkö jo hakeutua johonkin hoitoon?

Ristiriitaiseksi asian tekee se, että samaan aikaa yksi ystävistäni on saamassa esikoisensa ja hänelle suon lapsen oikein mielihyvin. Oikein odotan, että koska se nyt syntyy.
Olenkin miettinyt sitä, että miksi suhtaudun niin eri tavoilla näihin kahteen eri raskauteen.. Ystäväni tietää enemmän hoidoista ja on osannut olla oikein superhienovarainen ja tietyllä tavalla ymmärtäväinen - miehen sisko taas tietää hoidoistamme vain vähän (en tiedä, tietääkö muuta kuin sen, että apua tarvitaan). Pahoitteluja sieltä suunnalta ei ole kuulunut, kerran postikortissa oli pienen pieni lause liiittyen tähdenlentoihin ja toiveisiin, mutta se ei paljoa lohduttanut.

Olen jotenkin ihan oman mieleni vanki ja jaksaminen alkaa olla todella äärirajoilla. Ennen lapsettomuutta olin se ihminen, josta kaikki pitivät, johon saattoi luottaa, joka oli aina iloinen ja myötätuntoinen. Nyt noista ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tuntuu siltä, että lapsettomuus on tehnyt minusta pahan ihmisen ja se pelottaa.

Ja kuten Fiialiiakin: Luovuttamaan minusta ei vielä ole.
Ihan pian mennään kohti neljättä ICSI:tä.

Miksi ihmeessä piti saada elämässä osakseen tällainen kauheus?
(...tulipa pitkä teksti, mutta helpotti oloa kummasti)

 

syssy sinä sanoit sen, niinkuin minä ajattelen itsestäni :

"Olen jotenkin ihan oman mieleni vanki ja jaksaminen alkaa olla todella äärirajoilla. Ennen lapsettomuutta olin se ihminen, josta kaikki pitivät, johon saattoi luottaa, joka oli aina iloinen ja myötätuntoinen. Nyt noista ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tuntuu siltä, että lapsettomuus on tehnyt minusta pahan ihmisen ja se pelottaa."

Minä pelkään, etten enää pysty pitämään vihaani salassa ihmisiltä. Katkeruus kuuluu nykyään jokaiseen päivään ja jokaiseen hetkeen. Ystäväpiirissäni pidän enää niistä ihmisistä, jotka ovat ilmoittaneet valinneensa vapaaehtoisen lapsettomuuden tien. Ainoastaan heidän seurassaan voin hengittää vapaasti.
Muuten pelkään joka hetki uutisia.

Vakuutan kyllä ystäviäni tekemään niin kuin itse parhaakseen näkevät ja vihaan heitä sitten, kun he tulevat raskaaksi ja saavat lapsia. Viha on epäreilua, mutta hei, niin on elämäkin. Viha kyllä laantuu, muttei se taida koskaan poistua. Se vaan odottaa taas hetkeä, jolloin se pääsee nostamaan päätään.

Jossain vaiheessa on tehtävä päätös aloittaa surutyö ihan todenteolla. Ihan vielä en ehkä ole valmis luovuttamaan, koska mieheni ei ole valmis antamaan periksi. Ikää kuitenkin tulee kokoajan lisää, joten se on tehtävä nyt mitä on tehtävissä.

 

Uskomatonta miten identtisiä voi ajatukset ja tuntemukset olla.. Edellisiin kirjoittajiin voin yhtyä ihan täysin. Itsellä on välit poikki oman siskopuolen kanssa, juurikin uskomattoman tahdittomuuden ja ajattelemattomuuden ja moukkamaisten kommenttien ja suhtautumisen vuoksi. Ja nyt tää ihminen on sitten paksuna, just silloin kun hän niin päätti. Emme ole missään tekemisissä enää. En vaan pysty. En ehkä enää ikinä. Kaikki on kuitenkin niin muuttunut, minä olen muuttunut, enkä ikinä enää ehkä palaa entisekseni.

Sitten taas ystävinäni on hoidoista raskaana oleva nainen ja myös yksi helpolla vauvoja saanut ihminen (tosin toinen lapsensa on parantumattomasti sairas) ja heitä kohtaan ei ole muuta kuin ystävyyttä ja iloa. Jotenkin tuntuu, että en enää ikinä voi hyväksyä tai arvostaa tai olla vilpittömästi läheinen ihmisen kanssa, joka on saanut aina helpolla kaiken mitä haluaa. Kun itse on saanut taistella kirjaimellisesti henkensä edestä näissä raskaus- ja synnytys- ja lapsiasioissa. Varmaan todella itsekeskeistä ja keskenkasvuista, ja epäreilua niitä ihmisiä kohtaa kun eihän nekään sitä itse ole päättäneet että heillä kaikki helposti sujuu, mutta näin se vaan on. Sitäpaitsi yleensä se tuppaa valitettavasti olemaan myös niin, että nää kultalusikka-ihmiset myös pitävät näitä asioita itsestäänselvyyksinä, ja se jos mikä saa mut näkemään punaista ja täysin raivon valtaan. En mitenkään voi sulattaa tuota asennetta. Että lastentekeminen nyt vaan on luonnollinen asia ja blaablaa. Se ei ole, piste!!!

Sen voin sanoa, että yksin tästä ei ehkä kovin hyvin (jos ollenkaan?) selviäkään. Nuo aggressiviset ajatukset on mullekin hyvin tuttuja. Käyn sekä psykologilla että psykiatrilla, ja uskon ettei siitä ole haittaa ja suosittelen todella muillekin kanssasisarilleni!

Voimia kaikille! <3

 

Miimii75: Käytkö ihan yksityisellä keskustelemassa?
Mietin vain, että onko julkisen kautta mahdollista päästä psykologille tai psykiatrille? (Täytyy tunnustaa, että en edes tiedä, mitä eroa noilla kahdella on.)
Käymme hoidoissa vielä hetken yksityisellä ja siellä tietysti olisi mahdollisuus mennä huokealla hinnalla keskustelemaan alan ihmisen kanssa. Meillä on tilanne tällä hetkellä kuitenkin se, että ollaan siirtymässä julkiselle ja epäilen, että siellä taitaa olla niillä peruslääkäreillä ja hoitajilla niin kiire, että kukaan ei ehdi kuuntelemaan tai sanomaan lohduttavaa sanaa.

Saa muutkin tietävät kertoa.. Miten psykologille hakeudutaan?
(Näin avuttomaksi olen taantunut..)

 

Syssy, minulle ehdotettiin oma-aloitteisesti lapsettomuuspolilta käyntiä psyk.polilla juttelemassa, ja meidän oma lapsettomuuslääkäri kirjoitti lähetteen, joka sinne siis vaaditaan. Voisikohan se yksityisen lääkäri laittaa julkiselle puolelle lähetteen? Jos ei halua itteensä kipeeksi maksaa. Mut varmaan ihan omalle terv.asemalle soittamalla asiat saa rullaamaan eteenpäin. On olemassa perheasiainsuunnittelukeskus ja näiden palveluthan ovat maksuttomia. Itse sain ihan ekan kerran apua näissä lapsettomuushoitotuskissa neuvolapsykologilta, kun esikoisemme kanssa siellä asioimme ja asiat ja arki alkoi mennä hankalaksi. Käyn siellä nyt siis säännöllisen epäsäännöllisesti ja tää on ilmaista. (Esikoinen tullut luomusti mutta vaikean sektion ja komplikaatioiden ansiosta kaikki sen jälkeen mennytkin sitten pahasti pieleen ja lapsikaan ei ollut terve syntyessään.)

 

Kiitos Miimii

 

Onpas tosiaan samanlaisia tunteita ja kertomuksia monella. Minullakin on aikasta vaikeaa nyt kun oma sisko, paras kaveri, kolme muuta kaveria sekä kaksi työkaveria ovat kaikki raskaana! Kääntyy mihin vaan niin on vastassa vauvamahoja ja onnesta hehkuvia kasvoja :headwall: Eikä nyt tietty ihmisiä voi siitä syyttää että haluavat puhua onnestaan, mutta mä en kestä sitä en niin yhtään! Luojan kiitos pystyn näyttämään tyyntä naamaa kohtaamisten ajan, mutta sitten on pakko juosta vessaan ja itkeä itsensä tyhjiin. Olen yrittänyt välillä näille ihmisille sanoa että en nyt jaksaisi odotuksesta ja vauvoista puhua, mutta en pysty itse sitä sanomaan koska tiedän alkavani silloin itkeä, enkä kestä niitä hämmästyneitä ja sääliviä katseita. Pokka pitää ainoastaan niin kauan kun en sano mitään omasta tilanteestani tai todellisista tunteistani.

 

Nostanpa tämän taas ylös. Miehen siskontyttö syntyi helmikuussa, ensimmäistä kertaa kun mentiin katsomaan itkeä vollotin varmaan vartin vessassa ja sitten vielä toisen vartin miehen siskon kanssa, onneksi hän on meidän tukena tässä asiassa, samoin ristiäiset meni lähestulkoon itkiessä ainakin kastetilaisuus.

No eilen syntyi sit siskonpoika ja niin suloinen kun kuvia näin, mutta silti jokin viiltää tuolta sisältä ja kovaa ja todellisuus iskenyt tänään ja kovaa taas. Itkettää ja surettaa ja sit itkettää ja surettaa vielä enemmän kun eihän tällaisessa tilanteessa normaalisti iloita muita kuin liikutuksen kyyneleitä korkeintaan.

Ja tämä voi jo olla lapsellista, mutta molemmat siskot ja meidän vanhemmat tietävät meidän tilanteen niin kukaan ei kysy, että miten me jaksetaan kaikki iloitsevat vain tuosta uudesta pienestä (mikä heille tietty sallittakoon). Onneksi tuo synnyttänyt sisko kuitenkin soitti ja se nyt hiukan lämmitti mieltä (nyt tuli itku ekaa kertaa). Äitikään ei tuon joulun jälkeen ole kysynyt mitään että miten jaksan vaan hehkuttanut koko ajan tätä tulevaa lastenlastaan. On tämä niin väärin, miksi ei meille.

Lisättäköön, että tuo miehen siskontyttö on jo nyt ihan rakas samoin kuin tuo siskonpoikakin, mutta nämä tietyt tilanteet saavat vain mielen matalaksi...

Kyllä on viimeisen vuoden aikana tullut itkettyä niin paljon etten varmaan koskaan ikinä ennen.... Edelleenkään ei olla hoitoihin haettu - ei vaan jaksa, mutta pakko kait se on kohta jotain tehdä tai sit vain tyytyä kohtaloonsa. Mutta onko edes oikeutta itkeä näitä asioita kun ei asian eteen ole tehty mitään...

 

samoja tunteita täälläkin.....

 

Tänään ollaan menossa tuota siskon pientä katsomaan, voi ahdistus. Tekisi mieli perua koko homma. Pienen haluaisin nähdä, mutta en halua mennä itkemään sinne. Kun itku tulisikin aiemmin. Jännitän vaan nyt niin paljon sitä, että jos itken että varmasti itken...

Miten mä selviän siitä tilanteesta itkuitta???

 

Siiri80 miten vauvavierailu sujui?

Niin tuttuja tunteita nuo kaikki. Välillä sitä luulee, että on päässyt kaikesta jo yli ja elämä helpottaa, mutta sitten kuitenkin jokin tiputtaa kaiken sonnan niskaan. Uudelleen ja uudelleen.

Olen huomannut, että nuo tuntemukset muuttavat ajan mittaan. Olen myös huomannut, että tuntemukset eri ihmisiä kohtaan ovat erilaisia. Siis toisen kaverin vauva ja raskaus tuntuu pahemmalta kun taas toisen. Jotenkin sitä pelkää, että jää yksin. Kaveripiiri pienenee, kun ystävät alkavat tehdä lapsia. Vaikka kuinka vannotaan, että ei se kaverisuhdetta muuta, mutta niin käy pakostakin.
Rakastan lapsia vauvoja ja isompiakin. Minusta on ihana käydä katsomassa ystävien ja sukulaisten vauvoja. Mutta se "kateus" näitä perheitä kohtaan. Se on aivan valtava. Enemmän syytän itseäni ja miestäni siitä, ettei meillä ole omaa perhettä. Tunnen hirveää tuskaa sisälläni ja sydämessäni kun joku kertoo vauvauutisia. Tunnen tuskaa siitä, etten itse saa kokea kaikkea tuota. En tunne vihaa lapsia kohtaan tai ihmisiä kohtaan, jotka saavat kertoa vauvoistaan. En loukkaannu heidän tahdittomuudestaan tai ilouutisistaan. En itke lapsia nähdessä, vaan tykkään vierailla vauvaperheissä. Tunnen vaan niin suurta tuskaa!!! Tuskaa siitä, että minä en saa kokea tuota.
Välillä tunnen häpeää siitä, että syytän miestäni lapsettomuudesta (miehestä löytynyt syy, minussa ei tiettävästi mitään vikaa) Mietin, saisinko lapsia toisen miehen kanssa. Mietin, olisiko ero helpotus tähän tuskaan. Mietin, tekisinkö syrjähypyn ja kokeilisin tulla raskaaksi. Mietin, voisimmeko sittenkin saada biologisia lapsia, olemmehan jo kerran melkein onnistuneet luomusti (sain keskenmenon rv12) Mietin, miksi me ei voida saada lapsia vaikka olemme eläneet "kuuliaisesti". Mietin, mistä meitä rangaistaan. Mietin, onko Jumala oikeasti olemassa kun kerran tällaista antaa meidän kokea ja jos on miksi saamme näin kärsiä. Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Välillä niin raastavaa tuskaa......