Puritko lapsuuden traumasi juuri esikoiseen?

[HillaK]

Tässä tuli serkusten kanssa puhetta asiasta, joka on vaivannut minua pitkään, ja aistinutkin sen lapsesta asti.

Olen äidilleni ensimmäinen lapsi ja olen nyt aikuisiällä oireillut tosi voimakkaasti omasta lapsuudestani. Tunnen, ettei minua hyväksytty sellaisena kuin olen, vaan olen ikäänkuin äitini minuuden jatke. Mitään suoranaista syrjimistä ei pikkusiskoon verraten ollut, mutta jotenkin tuntuu, että äiti kaatoi minun niskaan enemmän: omia huoliaan, moraalisia oppejaan, tiukkuuttaan ja omia epävarmuuksiaan. Jos kaaduin, hän suuttui, aivan kuin heikkouteni olisi muistuttanut hänen omista kipeistä lapsuuskokemuksistaan. Siskoni kaatumisiin ym. hän pystyi jotenkin rennommin eläytymään, empatialla. Lisäksi minä olin se, joka ensimmäisenä koki uhmaiän, murrosiän ja kapinan vanhempia vastaan. Tuntuu, että näissäkin omat tekemiseni vetivät äidin paljon vakavammaksi kuin sitten, kun oli siskoni vuoro. Pikkusiskollani ei ole läheskään samanluokan ongelmia äitimme kanssa kuin minulla: hän pystyy juttelemaan säästä, suunnittelemaan ruokalistaa ja kertomaan omista seurustelukuulumisistaan ilman, että tuntee mattoa vedettävän jalkojensa alta.

Kun sitten puhuin tästä serkuilleni, tuntui, että kaikilla oli sama ongelma. Esikoiset ovat pahiten riidoissa äitiensä kanssa - sukupuolestakin riippumatta. Kaikista tuntuu, että äidit ottavat esikoisen jotenkin "liian vakavasti" ja jotenkin tuomitsevat tämän tekoset paljon herkemmin kuin myöhempien lapsien.

Jotenkin tuntuu, että minulla on esikoisena erityisen virittynyt "kritiikkikorva" äitiä kohtaan: kuuntelen ääritarkasti hänen äänenpainojaan, ja mietin, hyväksyykö hän minut tällaisenaan vai löytyykö hänen lauseistaan taas jokin piilotoive, syyllistys tai peräti iva.

Tällä hetkellä tämä tilanne näkyy niin, että mielestäni siskoni ei juurikaan mieti näitä äitisuhteen ongelmia vaan kykenee käymään lapsuuden kodissa, joskin siellä tylsistyen, mutta minulla on vähän väliä suuri ahdistus päällä, kun äitiäni ajattelen.

 

["äitikompleksi"]

Mä oon nuorempi lapsista. Mutta koska siskoni on aina ollut oman tiensä kulkija, menestyjä jo ala-astelaisesta ja huippupärjääjä, olen mä saanut tuta kaikki nuo apn kertomat asiat. Mua on kontrolloitu hirveästi aina, mulla ei edes saisi olla omia mielipiteitä mistään. Vaikka ei olla juuri missään tekemisissä enää oltu aikoihin, pitkä välimatka jne. niin silti kaiken mitä teen ajattelen äitini tavalla. Edes kaupassa en pysty käymään ilman sitä sisäistä ääntä joka määrää mitä voin ostaa. Turha varmaan edes mainita että äitini on aina ollut tiukkapipoinen suorittaja. Mun on hirveän vaikea rentoutua ehkä juuri sen takia, jopa sairaana ollessani mun on pakko yrittää pitää asioista huolta. Hirveän vaikeaa kaikenkaikkiaan on ollut elää omaa elämääni, olen läpikäynyt päihdeongelman, väkivaltaisen parisuhteen, velkaantumisen. Omia valintoja kyllä, mutta niiden taustalla on ollut saada huomiota äidiltä mitä en ole koskaan aikuisiälläni saanut, enkä nuoruudessakaan!

Olen vuosia jo toivonut että pystyisin äitini kanssa puhumaan muustakin kuin lasten koulunkäynnistä tai säästä, mutta se taitaa olla mahdoton ajatus. En voi kuin hyväksyä sen, etten voi muuttaa toista ihmistä

 

["äitikompleksi"]

Se vielä jäi sanomatta, että olen huomannut alkavani valitettavasti myös tietyllä tavalla käyttäytyä kuin äitini, lasten kasvatuksen suhteen. Eikä se ole hyvä asia. Varsinkin uhmaavan eskarilaisen kannalta

 

["madame"]

tokan ja kolmannen lapsen(jne) kaikki on jo tuttua, ymmärtää jo kokemuksesta että uhmakaudet menee ohi, eikä murkku-ikäänkään kuole. ekan kohdalla on ehkä stressiherkempi.

Mutta senverran sanon että aikuisena sä oot vastuussa sun tunteista, ei äitisi, et sä ole enään lapsi, sä voit elää ihan sellasta elämää kuin itse haluat. Toki voit heittäytyä marttyyriksi ja voivotella loppuelämäs kokemiasi vääryksiä, mutta mitä sä hyödyt siitä?


Koin minäkin vääryyksiä, mutta olet sujut lapsuuteni/nuoruuteni kokemuksien kanssa.

En purkanut mitään traumoja esikoiseen koska käsittelin ne heti koettuani niitä,enkä paennut niinkuin monet tuntuu tekevän.

Mutta kyllähän esikoisen kanssa asiat sai isomman mittakaavan kuin siitä seuraavien lapsien kanssa esim. just uhmaikä. (mä luulin esikoisen kohdalla että en oo ollut tarpeeksi hyvä äiti kun se kiukkuaa yhtäkkiä joka päivä monta kertaa, muistan ajatelleeni että mikään ei riitä. ja joskus hermostuinkin siihen kiukkuamiseen, tuntui että se ei ikinä lopu, apua. Seuraavien kohdalle tiesi että se on ohimenevä kehityskausi, eikä se ole mistään huonosta äitiydestä kiinni, joten en oikeastaan ikinä hermostunut siihen enään)

 

[Mintus]

Mä olen koittanut korjata niitä asioita omassa käytöksessäni joissa äitini käytös on minua satuttanut/loukannut.
Esikoinen on aikuinen ja tyttö, meillä on ainakin omasta mielestäni lämpimät ja hyvät välit. Tyttö kääntyy helposti huolineen minun puoleeni ja juttelemme lähes mistä tahansa. Nyt tuntuukin siltä että olen saanut yhden uuden ystävän tytön aikuistuttua. Paljon olemme myös puhuneet minun ja isoäidin eroista ja millainen lapsuus minulla on ollut tyttäreeni verrattuna.
Harmi vain että näitä asioita voi käydä lävitse vasta kun se lapsukainen on aikuinen. Mutta kyllä tuntuu siltä että olen osannut jotain tehdä oikein, koska tilanne on näin hyvä nyt.

 

[ketjun aloittaja]

Jostain netin syövereistä löysin ketjun, jossa sanottiin että mm. apinaäidit purkavat omat kaltoinkohtelunsa juuri esikoiseen ja että 1. lasta kohdellaan juuri niin huonosti kuin itseään on tullut kohdelluksi.

 

[Blue]

En koe asian olevan näin. Tai sitten mulla vain on ollut täydellinen äiti joka ei ole tyhnyt mitään väärin. Toinen tyttö on se jonka kanssa kolisee huomattavasti enemmän.

 

[Oma kokemukseni...]

Mulla on serkkutytöt, ja kyllä heillä esikoinen on se, jolla on aikuisena masennusta. Samoin on minulla (olen esikoinen) - ja edelleen toisella serkkutyttöesikoisella. Meillä ainakin kaava on toistunut kaikilla. Siis niin, että varhaisaikuisuudessa alkaa oireilu lapsuuden näistä traumoista ja näkyy mm. opintojen viivästymisinä ja itsetunnon ongelmina.

 

[tunnepuolelta]

Myönnän, että tunnepuolen ongelmia oli esikoistytön kanssa. Itse olen esikoinen ja oli vaikea kohdata oma lapsuus hänen kanssaan Olen kovasti pyristellyt asiasta eroon. Helpotti kummasti, kun tyttö kasvoi ja alkoi muistuttaa miestäni.