Puolisonsa menettäneet?:(

["tuuli"]

Haikeissa ja surullissa tunnelmissa täällä kokemuksia kyselen
Oma avomies kuoli vuosi sitten 28-vuotiaana

Miten olette selvinneet,vertaistukea yms?mulla luojalle kiitos mitä parhaimmat ystävät ja perhe tukena,ja ilman pientä poikaamme en jaksaisi varmaan edes yrittää....

 

["Kara"]

Pahoittelut menetyksestä ;( Miten miehesi kuoli? Itselläni ei omakohtaista kokemusta mutta hyvän ystäväni mies kuoli yllättäen heidän poikansa ollessa päivän ikäinen ja hänen suruaan hyvin läheltä olen seurannut. Tukea ja apua hän ei ole saanut ammatti ihmisiltä. Läheiset tukeneet ja kuunnelleet. Suru työ kyllä kesken vaikka aikaa jo 4vuotta tapahtuneesta. Luulen ettei ystäväni ole käsitellyt asiaa vielä loppuun vaikka elämä ulospäin näyttää jatkuneen.

 

["tuuli"]

auto-onnettomuudessa hän kuoli...olen onnellinen että olen saanut tukea läheisiltä mutta pelkään silti etten jaksa,suru ja ikävä ajoittain järkyttävän suurta ja tuntuu että haluaisin vaan luovuttaa...
lapsi kuitenkin pitää minut pystyssä,hänen takiaan aion jaksaa....
Mutta milloin tämä tuska,suru loppuu.....?
Pahoittelut ystäväsi puolesta,kamala kokemus hälläkin

 

[tasamaan tallaaja]

Voimia sinulle kovasti!
Minun ensimmäinen mieheni kuoli myös 28-vuotiaana syöpään. Siitä on jo 14 vuotta aikaa... Lapset olivat kaikki alle kouluikäisiä. Miehen suku painoi vielä päälle, käviät syyttelemässä, haukumassa ja käräjöitiinkin. Kaikesta selvisin hyvän tukijoukkoni ansiosta. minulla oli myös vertaistukea jonkun verran, yhden kanssa kirjoteltiin ja yhden soiteltiin. Tuolla vertaistuella oli suuri merkitys, vaikka ystävätkin kestivät kaikki ihmeellisetkin tuntemukset joita leskeys toi, saman kokeneen kanssa oli helpompi jakaa kaikki ihmeellisetkin tuntemukset.

Elämä jatkuu ja eteenpäin on mentävä, surun kanssa oppii elämään. Nykyinen mieheni on hyvä miehenkuva isommille, nyt jo aikuistumassa oleville lapsille. Kuitenkin kyllä tulee aina haikea mieli kun heidän elmässään tapahtuu jotain merkitävää.

 

["Kara"]

Onko sulla vertaistukea ollenkaan? Se olisi kyllä varmasti tärkeää. Oletko jutellut ja käynnyt läpi asioita terapeutin /psykologinkanssa? Jos et vielä, niin ehkä joskus tulee aika joilloin tulee tarve puhua yhteisestä elämästänne, unelmista, kuolemasta ja sen tuomasta tuskasta ja ajatuksista. Pikku hiljaa siirryt omaan, uuteen elämään ilman miestäsi ja sen tuomiin haasteisiin ja uusiin unelmiin. Kaipuu ei varmasti katoa kokonaan, aika ajoin elämän aalloilla se tulee esiin mutta se muuttaa muotoaan.

Kulunut vuosi on varmasti ollut rankin, olet käynyt paljon tunteita läpi ja jaksanut silti roikkua arjen mukana.Shokin jälkeen varmasti ollut vaikeaa sopeutua ajatukseen että mies on poissa eikä enää koskaan palaa. Minkä ikäinen lapsi on? Jos kovin pieni, ehkä sinulla on ollut silloin aikaa myös itse surra kun ei ole tarvinut "hoitaa lapsen surua". Luulen että aika on ainut mikä asiaan auttaa. Tärkeää toki on käydä asiat läpi jotta elämä voi jatkua. Ota aikaa välillä myös itsellesi, ilman lasta.

 

[#]

Onko teille tuttu tämä?

http://www.nuoretlesket.fi/

 

[Mummeliisa]

Minun mieheni kuoli äkilliseen aivoveritulppaan tammikuussa 2001.
Ihan niin kuin sinullakin, sanoisin että lapset olivat se syy joka auttoi ja välillä pakottikin jaksamaan eteenpäin. (Meillä oli silloin kuusi lasta, ikähaitarilla 3 v-16 v)

Varsinaista vertaistukea en saanut. Jonkin kerran kävin surutyöryhmässä, mutta se ei "toiminut". Koin tilanteeni niin erilaiseksi kuin muilla silloin ryhmässä olevilla, että tilaisuudet antoivat enemmän kuin ottivat.

Aika auttoi nousemaan uudelleen jaloilleen - mutta osa surusta on käsittääkseni loppuelämän mittaista.
Elän uudessa avioliitossa hyvän puolison kanssa joka rakastaa lapsiani ja lapsenlapsiani, mutta en silti voi koskaan jakaa hänen kanssaan lasten lapsuusmuistoja yms samalla lailla kuin voisin lasten isän kanssa - hän kun oli läsnä silloin kun nuo muistot syntyivät.

 

[äiti27v]

tuuli,
minä olen menettänyt myös rakkaani ja lasteni isän 5kk sitten. vaikeaa, vaikeaa...välillä ei jaksaisi millään. kaipaus ja ikävä toisen luo on sanoja vailla.

 

["vieras"]

tuuli,
minä olen menettänyt myös rakkaani ja lasteni isän 5kk sitten. vaikeaa, vaikeaa...välillä ei jaksaisi millään. kaipaus ja ikävä toisen luo on sanoja vailla.

Saanko kysyä, mitä miehellesi tapahtui? Itselläni ystävä, jolla menetyksestä aika lailla sama aika kuin sinulla.. Olen yrittänyt auttaa, mutta välillä tuntuu, ettei oikein osaa muuta kuin olla läsnä ja auttaa ihan arkisissa asioissa. Saanko kysyä, millaista tukea ja apua sinä tahtoisit eniten ystäviltäsi?

 

["piip"]

jos menetätte puolisonne ja lapsenne on alle 3v. eli ei tule omaamaan kovin muisti kuvia vanhemmastaan joka on "poistunut", älkää siirtäkö vihaa jonka koette menetyksestänne lapseen tai muutoinkaan olko välinpitämätön menehtynyneen osuutta kohtaan lapsenne elämässä.
Olen menettänyt isäni 11kk iässä ja muistona vain vähäiset sumuiset valokuvat.. nyt kuolemasta 35v. 23.12.11 ja kova ikävä on herännyt koska omat tyttäret 4 ja 6v.. Äitini ei osannut antaa silloin mahdollisuutta isälle vaikka tämä oli kuollut ja poissa... Suhde äitiini on aina ollut todella etäinen eli hän kantaa kaunaa minun kautta isäni kuolemasta..

 

[parikymppinen tyttö]

Tää on vähän eri asia mutta kirjoitanpa kuitenkin.
Yhdessä vaiheessa mulla kuoli kolme perheenjäsentä (lasken isovanhemmat perheeksi koska ne on hoitanut minua niin paljon ja olen viettänyt heidän kanssaan tosi paljon aikaa) noin vuoden sisään ja molemmat vanhemmat ja heidän uudet puolisot, yksi täti ja serkku sairastuivat masennukseen. Myös toisen vanhempani uusi puoliso rupesi pahoinpitelemään pikkusisaruspuoltani. Oma äitini on pahoinpidellyt minua kun olin pieni, joten oli rankkaa nähdä että joku tekee sitä minun läheiselle puolustuskyvyttömälle ihmiselle. Ja vieläpä että isäni jälleen salli sen. En oikein muuta osannut tehdä kuin yrittää viettää aikaa sisaruspuoleni kanssa että olisi edes joku ihminen joka ei lyö häntä. Sosiaaliviranomaisille oli jo ilmoitettu, mutta ei ne tee mitään jos ei ole "hengenvaaraa" ja vanhemmat käy terapiassa.

Olin melko hajalla tuosta kaikesta ja reagoinkin siihen somaattisin oirein (sairastuin jonkinlaiseen epätyypilliseen autoimmuunisairauteen ja tätä kesti vuosikausia).
Mutta pikkuhiljaa alan toipua.

Kyllä sinäkin ennen pitkää jaksat ja vaikka nyt on kova ikävä, niin en sano että se muuttuu iloksi, mutta joskus tuska saa ihmisen muuttamaan elämänasennettaan. Kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti ja ainakin itse olen hyötynyt siitä että nyt en täytä elämääni kaikella "roskalla" millä ennen, vaan teen sellaisia asioita joita oikeasti tykkään tehdä ja joista mulle tulee hyvä mieli. Jos on turvaton olo, niin katso vaikka että teillä on raha-asiat kunnossa ja kivaa tekemistä lapsesi kanssa. Välillä on hyvä jos joku voi hoitaa lasta pari tuntia esim niin saat tarvittaessa olla heikko.

Mä joskus esim virkkaan suruni johonkin sukkiin tai peittoon tms ja sit annan ne eteenpäin... kun aattelen että mulla on näin paha olo ja oon näin pieni mutta voin silti tehdä jotain hyvää, niin se helpottaa.
Ja ylipäätään kun keskittyy siihen että huolehtii itsestään ja ajattelee että kaikki menee ohi joskus (englanniksi "this too shall pass"), se antaa uskoa parempaan.

Rauhallista joulunaikaa teille ja paljon paljon voimia! En voi tietenkään täysin ymmärtää koska en ole samassa tilanteessa ja muutenkin ollaan eri ihmisiä, mutta toivon teille isosti kaikkea hyvää..

 

["Feeniks"]

Moi,haluaisin sitä itsekiin tietää eli miten tästä selviää? Menetin puolisoni hiljätäin hän oli 33 vuotias ja olen hukassa,olen kadotanut suuntani elämässä,elämäni on kirjaimelisesti pyyhitty pois. Olemme olleet pitkään yhdessä.Meillä oli onnelinen ja hauska elämä ja nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin muistoja ja surua. Yhteiset ystävät ovat hyläneet minua ja olo on jotenkiin sellainen että en kuulu enää tähän yhteiskuntaan.Ei tässä enää mitään järkeä jatkaa tätä elämää kun tärkein ihminen elämässäni on poissa.On todella raskasta nousta aamuisin sängystä ja lähteä töihin,puhumatakaan että lähtisin lenkille,yritystä oli mutta se vaan ei onnistu liikkaa muistoja painaa mieltä ja aina toivoo että toinen tulisi vastaan mutta sitten käry todelisuus iskee ja tietää sen tosi asian että en näe häntä enää :-( Valitetavasti omat kokemukset ovat huonoja toivoisin että minulla olisi tilanne toinen niinkuin jokainen meistä joka kokee menetyksen mutta näin se vaan on. Olen yritänyt etsiä uusia tuttavuuksia mutta tuntuu että ihmiset kiertää minua kaukaa...kai sen näkee naamasta että olen kokenut kovia.Ei tätä surua ja kaipuuden tunneta tunne kukaan muu kuin ihminen joka on menetänyt läheisensä.Olemme vain numeroita sairaloissa emme ihmisiä,lääkärit paskat välittää potilaista,ja sen näkee lääkäreiden käytäytymisestä se on niin välinpitämätöntä ainakiin EKKS:ssa pää asia heille tuntuu olevan se että he saa palkaa työstä mitä he eivät kuitenkaan tee ja se miten käy potilaseen on toissijainen juttu.

 

[ekks]

täällä toinen ekks:n alueelta joka on menettänyt puolisonsa nuorena. siitä on jo aikaa vuosia, mutta surutyö kulkee aina mukana. jos haluat tutustua, laita säköpostiosoitteesi tänne. kiitos.

 

["Feeniks"]

feeniks78@hotmail.com

 

["Feeniks"]

[QUOTE="Feeniks";26091933]feeniks78@hotmail.com[/QUOTE]
Sähköpostiosoiteessa on kirjoitus virhe oikea osoite on feeniks78@hotmail.fi
Meillia odotellessa,jos on muita ihmisia vastaavassa tilanteessa ja tarvitsette keskustelu kaveria niin voitte vapaasti laittaa meilia tulemaan.
T:Feeniks

 

["surullinen"]

Miten tämän kestää kaiken mitä on tulossa,vaimolle ei voi antaa kuin kivun lievitystä ja syöpä vain etenee kaikki hoidot on läpi käyty ja nyt vain täytyy käydä katsomassa sairaalassa kun alle 60 vasta niin hyvässä kunnossa ollut rakas ihminen hiljaa kuihtuu pois.Kaikki pyörii omassa päässä yhtenä sekamelskana,miten jaksan viedä kaikki asiat jotka nyt eteen tulevat päätökseen.Sureminen on jo nyt niin voimakasta että en jaksa mitään ja kaikki tuntuu yhden tekevältä,ainut asia joka yhtään helpottaa on puhuminen läheisten kanssa ja yhdessä itkeminen.Jossain vaiheessa joutuu varmaankin turvautumaan rauhoittaviin että selviää tulevista vaikeista päivistä,ja olen miettinyt olisiko tällaisissa tilanteissa kuuluminen johonkin uskonnolliseen yhteisöön voimakkaasti tukea antava ja yleensä uskominen korkeamman voiman olemassa oloon.Mutta tunne,sellainen että miksi juuri meille onhan nuita vastuksia ollut aivan riittämiin ja että tämä on niin vääri miksi minä en päässyt lähtemään ensimmäisenä.

 

[pirkko.hirvonen]

En voi ymmärtää on vain niin ahdistava olo. Yli 40 vuotta yhdessäeloa pyyhkäistiin äkkiä pois

 

[vierailija]

Menetin eilen rakkaan mieheni 37 vietetyn yhteisen vietetyn elämän jälkeen. Tapatuma mitä ikikä ei olisi saanut käydä. Auttajasta tuli autettava, jolle mikään apu ei enään auttanut. Meni saappaat jalassa. Suru on suunnaton itken ja kirjoitan tätä. En tiedä mihin tämä tuleva johtaa. Olen kuin rimpisuossa polvia myöten. Suo on ylitettävä sen tiedän. Ystävät ovat soitelleet, käyneet, perhe tukee täysillä, mutta tyhjä sänky on vieressä. Joka puolella näkee puolison käden jäljet muistuttamassa yhteisistä hienoista vuosista.

 

[vierailija]

Menetin eilen rakkaan mieheni 37 vietetyn yhteisen vietetyn elämän jälkeen. Tapatuma mitä ikikä ei olisi saanut käydä. Auttajasta tuli autettava, jolle mikään apu ei enään auttanut. Meni saappaat jalassa. Suru on suunnaton itken ja kirjoitan tätä. En tiedä mihin tämä tuleva johtaa. Olen kuin rimpisuossa polvia myöten. Suo on ylitettävä sen tiedän. Ystävät ovat soitelleet, käyneet, perhe tukee täysillä, mutta tyhjä sänky on vieressä. Joka puolella näkee puolison käden jäljet muistuttamassa yhteisistä hienoista vuosista.

Lämmin osanotto ❤ Voimia sinulle ja kaikille puolison menettäneille!

 

[Lukija503624]

Haikeissa ja surullissa tunnelmissa täällä kokemuksia kyselen
Oma avomies kuoli vuosi sitten 28-vuotiaana

Miten olette selvinneet,vertaistukea yms?mulla luojalle kiitos mitä parhaimmat ystävät ja perhe tukena,ja ilman pientä poikaamme en jaksaisi varmaan edes yrittää....

Tää on niin tätä!!! Menetin elämän kumppanini 2 kk sitten ja ITKUSTA ei tule Loppua!!!. ystävät ei soita , kaikki kaikkosivat!!! puhelin ei ole soinut yli 2 kk ja nekin jotka soittavat ovat jotain "Rahallista vailla!! Olimme kuin paita ja perse n.16v ajan 24/7. Loppuajasta olimme vain hoidettava ja hoitaja. Olen Mies, mutta tuntuu pahalta kun vertaistukea tai edes ystäviltä soittoa!!! KUINKA SÄ VOIT!!! Ainahan sieltä tulee se "Osanottomme" mutta ei muuta. mihin jäi ne yhdet tuopit lähiöpaarissa, tai mennään kalaan!!?? TÄÄ ON NIIN TÄTÄ.

 

[vierailija]

Tää on niin tätä!!! Menetin elämän kumppanini 2 kk sitten ja ITKUSTA ei tule Loppua!!!. ystävät ei soita , kaikki kaikkosivat!!! puhelin ei ole soinut yli 2 kk ja nekin jotka soittavat ovat jotain "Rahallista vailla!! Olimme kuin paita ja perse n.16v ajan 24/7. Loppuajasta olimme vain hoidettava ja hoitaja. Olen Mies, mutta tuntuu pahalta kun vertaistukea tai edes ystäviltä soittoa!!! KUINKA SÄ VOIT!!! Ainahan sieltä tulee se "Osanottomme" mutta ei muuta. mihin jäi ne yhdet tuopit lähiöpaarissa, tai mennään kalaan!!?? TÄÄ ON NIIN TÄTÄ.

Soittele itse niille joiden kans voisit lähteä kalaan. Siitä se lähtee. Jaksamista!