Punatukkaiset

Lattian värikkäät tarraviivat ohjasivat sairaalan hisseille. Minä käytin portaita, joissa en koskaan törmännyt muihin vierailijoihin. Olin käyttänyt portaita ensimmäisestä käynnistä asti.

Erkin huone oli viidennessä kerroksessa. Hän oli ollut siellä jo viikon. Tänä aikana hän oli täyttänyt 57 vuotta. Ei ollut ollut kakkua eikä mitään. Kortin olin tehnyt ja senkin enemmän itseni vuoksi. Hänellä ei liikkunut enää yksikään lihas ja hän hengitti vain avustettuna.

Tilanne oli edennyt sellaiseksi, ettei häntä makuutettaisi enää pitkään. Tätä ennen hän oli elänyt palvelukodissa kuusi vuotta seuraten lihaksiensa hiipumista. Näin voi joillekin käydä, minun Erkilleni se tapahtui.

– Erkin tila on ollut tänään vakaa, punatukkainen hoitaja käveli minua vastaan käytävällä. En ollut katsonut hänen nimikylttiään. Hän oli minulle punatukkainen hoitaja ja sitä hän olisi ollut varmasti myös Erkille, jos tämä olisi ollut vielä tässä maailmassa.

Mieltäni lämmitti ajatus, miten Erkki olisi laulanut hoitajalle, jos olisi voinut:

Kuin on kutrisi tulta, niin sydämesikin
Punatukkainen tyttöni mun
Niitä kutreja hellien kerran silitin
Niistä hetkistä vain uneksun


Avasin oven. Tiesin koputtamisen turhaksi. Katse hakeutui väistämättä ensin monitoriin, johon piirtyi erilaisia käyriä ja kuului tasainen piippaus. Vasta sitten katsoin Erkkiä. Siinä hän oli, kuivuneena ja kuihtuneena, mutta vielä hengittäen. Henkitorviavanteen kautta kulki putki hengityslaitteeseen, joka päästi omaa ääntään.

Istuin jakkaralle, laskin sängystä laidan alas. Miksi se edes nostettiin ylös? Erkki ei potilasvuoteessa enää kääntyillyt eikä olisi päässyt putoamaan.

Tunsin, miten Erkin sormien iho oli ohentunut. Se oli jotenkin kuulasta. Poskissa sänki jatkoi kasvuaan. Tuoksui lattiavahan ja desinfioimisaineen risteytykseltä. Lakanat oli juuri vaihdettu. Tässä sitä oltiin.

Vielä silloin kuusi vuotta sitten kun Erkki muutti palvelukotiin, meillä oli ollut salaisia hetkiä yhdessä. Olin kömpinyt sänkyyn hänen lähelleen. Henkilökunta oli tiennyt, että meitä ei pitänyt häiritä. Muulloin Erkki oli pitänyt ovea auki. Hän ei kestänyt yksinäisyyttä. Kai sen vuoksi hän halusi huolehtia, etten minä jäisi nyt yksin.

Vain kerran oli ollut lähellä, että olisimme paljastuneet. Ruoka-aika oli ollut tulossa, ja olin epäröinyt.

– Tule vaan, Erkki oli sanonut.

Niin minä olin riisunut pöksyni ja mennyt kontillani varovaisesti hänen päälleen. Silloin Erkin kädet ja kieli vielä toimivat. Miten ihanasti hän oli minua nuollut ja varsinkin alahuulellaan tehnyt pitkiä, rauhallisia vetoja pitkin häpyhuulia.

– Sulla pitää olla sitten joku, Erkki oli sanonut. – Kun minä en enää pysty.

Olimme unohtuneet siihen asentoon juttelemaan pitkään, mitä sitten tapahtuu, kun sairaus etenee. Oveen oli koputettu ja sitä oli raotettu, että ruokakärry viedään kohta pois.

– Jos panette yhden lautasellisen odottamaan, Erkki oli sanonut, kun makasin pylly paljaana hänen päällään. En tiennyt, mitä ovelle asti oli näkynyt.

Erkille asia oli yksinkertaisempi kuin minulle. Hänelle oli selvää, ettei minun elämäni ollut vielä menossa ohi. Minun kuului saada lämpöä ja läheisyyttä ja nauttia omasta seksuaalienergiasta, vaikka hänen elämänsä päättyisi liian aikaisin. Näin hän kertoi. Makasin pää hänen jaloissaan ja hän jutteli katse pimpissäni. Aistin kyyneleet, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin tyynylle. Siinä me olimme, tekemässä jälleen yhtä suurta päätöstä valita elämä ja rakkaus kaiken kivun keskellä.

Pari vuotta me elimme näin. Kävin Erkin luona hoivakodissa enkä kuvitellutkaan ketään muuta. Erkin kunto alkoi kuitenkin asteittain laskea eikä hän enää jaksanut vastata edes halaukseen. Erkki kannusti minua toistuvasti, että löytäisin jonkun, että se toisi hänelle lohtua, etten myös minä kuihtuisi ja katkeroituisi.

– Riittää, että minulle käy näin, hän kuiskasi.

Niin minä sitten kutsuin meille Jukan, joka oli eronnut vaimostaan. Kerroin hänelle tilanteestani ja Erkistä. Hän suhtautui kaikkeen hyvin rauhallisesti kuunnellen.

– En tiedä, olenko enemmän eronnut vai leski, Jukka sanoi ja kertoi, miten hänen ex-vaimonsa oli kuollut pian eron jälkeen. Hän oli järjestänyt tälle ensin saattohoidon ja sitten hautajaiset.

– Me kaksi eksynyttä, sanoin ja kysyin, saisinko pitää päätäni hetken hänen sylissään.

Jukka nyökkäsi ja alkoi yllättäen hyräillä Erkin lempilaulua:

Pyysit kanssasi silloin sä onnen jakamaan
Punatukkainen tyttöni mun
Onni parhain on luonasi sun


Kehossani värähti. Entä jos kaikki menee juuri näin oikein? Erkki toivoo oikeasti, mitä sanoo. Saako myös Erkki lahjan, kun pidän itseni elossa?

– Erkki lauloi tuota minulle kauan sitten, sanoin Jukalle. Sen sijaan että kurkkuuni olisi noussut pala, alkoivat kyyneleet valua pitkin poskiani kuin raskaat viidakon sadepisarat. Kohottauduin ja suutelin Jukan kanssa ensimmäisen kerran.

Kerroin Erkille Jukasta. Kerroin, miltä tuntuu taas saada läheisyyttä. Miten kiitollinen olin Erkille, että hän ei vienyt minua mukanaan vaan antoi minun vielä loistaa täällä maan päällä.

– Loista, rakas. Tee niin. Olet tehnyt vuokseni vaikka mitä jo kaikki nämä vuodet, vähempi riittäisi, Erkki sanoi nyt hengitysmaskin alta. Sairaus oli jälleen edennyt. Vaikka en saanut kaikista sanoista selvää, luin hänen katsettaan.

Kerroin Erkille, miten kömpelö Jukka oli, miten hän ei ollut ex-vaimonsa kanssa saanut oikein harjoitella. Erkkiä nauratti, miten ihmeellinen ja epäreilu maailma on.

– Minä olen saanut kanssasi niin paljon, nyt on hänen vuoronsa, Erkki sanoi. Ne olivat liki viimeisiä kokonaisia lauseita, joita Erkki sanoi.

Ja miten Jukka oppi. Hän oppi hyväilemään, hän oppi ottamaan ja vastaanottamaan, antamaan ja sallimaan. Erityisesti hän kehittyi suutelemaan. Varovainen pusuttelija muuttui vähitellen luottamuksen karttuessa mestariksi, joka ei kaihtanut käyttää kieltään eikä huuliaan ahnaasti ja syvästi, vuoroin herkästi ja kauniisti.

Pitkään tapailimme ja pidimme housut jalassa. Opimme lukemaan toistemme iholta salaisimmat kohdat. Miten minä pidin siitä, että hän nuolaisi nilkkaani ja miten rukoilin häntä nuolemaan varpaitani. Miten hän ei pitänyt itse sellaisesta lainkaan. Miten Jukan nännit muuttuivat tapaamiskerrasta toiseen tunnottomista erittäin herkiksi ja vastaanottaviksi. Minä uskalsin vähitellen rentoutua ja hyväksyä, että Erkki ei halunnut minun kuolevan.

– Pitäisikö meidän? kysyin Jukalta, kun makoilimme jälleen sohvalla. Olin työpäivän jälkeen käynyt Erkin luona ja tullut sitten kotiin.

– Ei kiirettä, Jukka sanoi ja rutisti minut tiukemmin syliinsä. Hän katsoi silmiini ja minä raotin haarojani. Hän hyväili pitkään kaulaani ja rintojani, lähestyi pitkillä vedoilla polvista sisäreisiä pitkin. Hän kantoi minut sänkyyn, riisui ja lämmitti ja tuli peniksellään sisääni. Itkimme molemmat. Suru, kaipaus, ilo, hyväksyntä, kaikki, aivan kaikki olivat siinä hetkessä niin vahvoina, ettemme jatkaneet sinä iltana enempää. Muina iltoina kylläkin.

Katsoin Erkkiä, joka makasi nyt viimeisiä hetkiään sairaalassa. Olin kurkannut, laatikossa oli valmiina ledikynttilä, joka sytytettäisiin palamaan sivupöydälle. Sen alle aseteltaisiin valkoinen pöytäliina.

Ovi kävi. Punatukkainen hoitaja tuli viereeni seisomaan. Samassa päässäni kuulin, miten Erkki olisi laulanut vähän epävireisellä äänellä:

Ken kutrejasi nyt silittää
Ken onnen saa, mi’ kuului mulle
Oi, jospa parempi oisi hän
Kuin oisin ollut minä sulle


– Ei kukaan voi olla parempi kuin sinä, minä kuiskasin Erkille. – Olen luonasi viimeiset hetket.

Punatukkainen hoitaja tarkisti monitoria ja huolsi hengityslaitetta. Sitten hän huokaisi syvään, kun katetripussi oli tyhjä edelleen.

– Minulla oli punainen tukka, sellainen kastanja, mutta se oli värjätty, sanoin hänelle.

– Minulla on aito.




(Lainaukset ovat tangosta Punatukkaiselle tytölleni, jonka on sanoittanut Lauri Jauhiainen ja säveltänyt Olavi Virta.)
 

Yhteistyössä