Pakko purkaa tänne hiukan sydäntä, ennen kun mies tulee kotia ja hänelle saa puhuttua.
Tänään katsoin pientä tyttöämme ja itkin, silmät oli niin kipeän näköiset ja huomas, et kuume ei vielä ollu hellittäny ja korvaakin särki, mutta silti pieni ikiliikkujamme yritti touhottaa entiseen tahtiin. Ei jaksanut mutta yritti silti!
Vaikka kuinka yritin pitää sylissä, et leikitään tässä ja luetaan, niin hetken oli ja taas vauhti päällä. Eikä sitte tietenkään kuume laske kun vaan menee...
Nyt onneks taas nukahti, saa vähän virtaa. Mut eipä nuku kun ½tunnin pätkiä, kun joka paikka niin tukossa ja jos nenä pysyis auki, ni sit vihlasee korvaa ja hereillä ollaan...
Pahinta on tässä se, että en voi auttaa lastani! tai annanhan lämmintä mehua, laitan suppoa, annan antibiotin, mutta kuitenkin tunnen itseni niin "saamattomaksi"-turhaksi, en nyt keksi parempaa sanaa tunteelle.... Ehkäpä osasyynä on se, että meillä sairastetaan ekaa kertaa, niin tuoretta äitiä taas viedään.
Onneksi Porvoon sairaalan päivystyksessä oli mukava nuori lääkäri, joka osasi työnsä ja pieni potilas tutkittiin nopeasti ja kivuttomasti! Lääkäri jutteli tytölle, katselivat yhdessä leluja jne. Tämän laitoin siksi kun niin usein saa kuulla lääkäreistä, joille lapsi on yksi potilaista ja joita kohdellaan kuin aikuista sairastajaa. Meillä oli loistava Olli lääkäri!