Illalla käytiin siskon anopilla kahvilla. Naureskelin, että ei taida syntyä samoilla viikoilla siskonsa kanssa (39+6), mutta että ainahan noita miehiä joutuu odottamaan.
Heräsin yöllä pissalle, kello oli 01:48 ja oli ihan sellainen olo, ettei uni tule heti uudestaan. Menin kuitenkin takaisin pötkölleen ja tulipa sitten mieleeni kokeilla nännijumppaa aikani kuluksi. Olin lukenut nännistimulaation mahdollisesti jos nyt ei ihan käynnistävän synnytystä, niin ainakin aiheuttavan supistuksia. Ajattelin supistustenkin olevan ihan suotavia, niitä kun ei koko raskausaikana ollut ollut. Pelotti, että tämäkin synnytys kestää niin hiton kauan kuin ensimmäinen.
Pyörittelin siis nännejäni ja tunsin itseni idiootiksi. Eipä kuitenkaan mennyt kovin kauaa, kun tuli ensimmäinen supistus ja heti perään toinen, kolmas ja neljäskin. Lopetin nännien lähmimisen ja ajattelin, että supparit loppuu ja jatkan unia. Eipäs vaan loppuneetkaan, vaan oli lähdettävä uudestaan pissalle, supistukset alkoivat sattua. 2:20 aloin pakata sairaalakassia ja esikoiselle hoitoon vaihtovaatteita kiroten samalla omaa saamattomuuttani. Eihän sitä kassia tietenkään puolessa välissä raskautta tarvitse pakata, mutta kai sitä vähän voisi ennakkoon laitella valmiiksi..
3:00 taapersin edestakaisin eteiskäytävää ja kävin välillä nojailemassa pesukoneeseen kodinhoitohuoneessa, siellä kun saa parhaiten ulkoilmaa ikkunan ollessa auki. Kuuman veden olin käyttänyt suihkusta loppuun melko pikaisesti, niin se hyöty meni siinä. Pakastettu kauratyyny jeesasi alavatsalla hiton hyvin, mutta niitä olisi pitänyt olla reservissä kaupan pakastealtaan verran, koska heti kun pistävin kylmyys oli hyödynnetty, loppui kauratyynyn tehokin.
Puoli 4-4 välissä herätin miehen. Sanoin, ettei ole mikään hoppu, vaan voi rauhassa laittaa itsensä valmiiksi. Moneen kertaan toistin, että ei ole kiire. Mies sitten ensijärkytyksestä selvittyään rauhassa heräili ja puki päälle, kaiveli kameran laturin ja pakkasi vielä tytölle jotain tavaroita ja mulle eväitä mukaan. Sitten se mikrotti lautasellisen ruokaa ja söi edelleen rauhassa, niinhän mä olin monta kertaa käskenyt tehdä. TENSin se läimi mulle selkään kiinni kun aloin olla jo ihan tosissani kipeä, ja jatkoi sitten lautasen loppuun.
Puoli 5 aloin olla hetken matkaa v*ttuuntunut, eikö se ukko ole jo prkl valmis. Mies herätti tytön ja muisti vielä jonkun vesipullon ja jonkun, mikä piti ottaa mukaan. Lähdin edeltä vaappumaan parkkihalliin, jossa kaikui iloisesti kun huusin supistusten tullessa kuin kiimainen nautaeläin :ashamed:
5:04 soitin siskon anopille, että tulossa ollaan. Ei vastannut. Matkaa sinne ei onneksi ole kuin kilsa tai pari, olivatkin portilla vastassa. Siskon anopin mies oli pukeutunut ja valmiina kuskiksi, mutta sanottiin ettei tarvitse lähteä, miehen kinttu on riittävän ok, että pystyy ajamaan. Mies vielä jakoi jotain viime hetken lastenhoitovinkkejä, niin karjaisin sitten jokseenkin kiukkuisena, että koittaa hinata itsensä autoon. Siskon anoppi tuli vielä kyselemään mun vointia, mutta emmä pystynyt sanomaan mitään kun pukkasi taas supistusta. Hän sitten päätteli, että "no ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin näköjään vielä". Olisin nauranut jos olisin pystynyt.
5:15 lähdettiin sairaalaan päin, matkaa n. 20km. Ikinä ei ole minun rauhallinen mieheni näyttänyt tällaista rallikuskipuoltaan, mentiin melko vikkelää vauhtia sairaalaan. Parkki löytyi kellonajasta johtuen melko läheltä sairaalaa, ovelle jäi matkaa puolisen kilsaa. Lähetin miehen edeltä katsomaan, pääseekö aikomastamme ovesta sisään. Itse lysähdin kyykkyyn roikkumaan kävelytien viereiseen aitaan ja karjumaan. Mies meinasi lähteä hakemaan, mutta viittilöin jatkamaan matkaa. Sairaalan aulaan päästyäni halusin vessaan. Mies varmisti, etten aio synnyttää pönttöön ennen kuin päästi minut menemään.
Käveltiin toiselle puolelle sairaalaa ja hissillä ylös. Mentiin synnärin puolelle, jossa kaksi kätilöä tuli vastaan. Kumpikaan ei tietenkään puhunut englantia. Toivat pyörätuolia, josta kieltäydyin jyrkästi. Käskivät mennä ilmoittautumaan urgenciaan, eli taas toiseen päähän sairaalaa, mutta totesin kiukkuisesti, että "no puedo". Ottivat sitten minut sisään ja lähettivät miehen ilmoittamaan minua.
Kätilö teki sisätutkimuksen. Pelotti niin pirusti, että nyt kun se väläyttää jonkun "2cm auki", niin vedän kyllä itseni jojoon.. Oli kuitenkin 6cm auki, luojan kiitos. Kysyi haluanko epiduraalin, en halunnut. Otettiin sydänkäyrää muutama minuutti ja laittoi sokeritipan. Kiukuttelin itseni vapaaksi käyrästä "Quiero andar!" ja jatkoin paikallaan tassaamista, tippaletku ei ollutkaan sellainen suomiversio, vaan iso mötikkä, jota ei voinut ottaa kaveriksi lenkille.
Tuli toinen kätilö, joka otti sokeritipan heti pois. Kysyin miestä ja sanoin että ponnistuttaa. Kätilö sanoi, että mies on tulossa ja tarkasi tilanteen, 9cm auki. (Tässä kohtaa mietin, että ei sitä epiduraalia olisi kyllä varmaan edes ehditty laittaa vaikka olisin halunnutkin.) Nousin polvilleen nojaamaan sängyn päätyyn. Ensimmäiset heikot ponnistamisfiilikset tulivat hetken kuluttua ja kysyin uudestaan miestä. Mies pääsi paikalle ja samassa kätiö kysyi, puhkaiseeko kalvot. En ensin ymmärtänyt mitä halusi ja siinä vaiheessa kun tajusin, olikin jo myöhäistä valita. Eipä sillä että sen niin väliä enää siinä vaiheessa, luontainen tauko avautumisen ja ponnistamisen välissä oli jo melkein mennyt, tunsin sen itsekin. Kätilö tökkäsi kalvot rikki ja muutamalla ponnistuksella oli poika maailmassa. Kiepahdin kyljelleni ja sain vauvan syliin.
Tässä kohtaa Espanjassa toimitaan mielestäni erittäin hienosti. Ponnistusvaiheen alkaessa kätilö laittoi valot hämäräksi ja vauvan tultua ulos sammutti kokonaan. Kun tarkasti onko repeämiä ja kaiveli sisään jääneen kalvon palasen, laittoi taas himmeät valot, mutta mun mielestä oli ihan älyttömän kohteliasta vauvaa kohtaan, että ihan pyytämättä otti valoon tottumattomat silmät huomioon. Oksitosiinia ei laitettu, koska sitä ei tarvittu. Ei siis rutiinisti mitään ylimääräistä. Istukka sai tulla omaa tahtiaan. Vauvan sain heti ihokontaktiin ja tissille. Hetkeksi nostivat vieressä olevalle vaa'alle jonkun ajan kuluttua, mutta siitä taas suoraan takaisin minulle, pesut ja muut suoritettiin vasta osaston puolella. Sänkyosastolle kävi hoitaja viemässä (uudessa puhtaassa) sängyssä, edelleen saatiin siis olla vauvan kanssa ihan sylikkäin.
Poika oli maailmassa 5.8.2010 klo 6:38 paikallista aikaa. Paino 3270g ja viikkoja samat 39+6 kuin siskollaan =) Synnytyksen kesto oli n. 4,5 tuntia, sairaalassa ei ehditty olla tuntiakaan.
Olo oli hiton hyvä heti synnytksen jälkeen, me ollaan molemmat ihan "perfecto, perfecto", "que rubio, que guapo" jne.
Heräsin yöllä pissalle, kello oli 01:48 ja oli ihan sellainen olo, ettei uni tule heti uudestaan. Menin kuitenkin takaisin pötkölleen ja tulipa sitten mieleeni kokeilla nännijumppaa aikani kuluksi. Olin lukenut nännistimulaation mahdollisesti jos nyt ei ihan käynnistävän synnytystä, niin ainakin aiheuttavan supistuksia. Ajattelin supistustenkin olevan ihan suotavia, niitä kun ei koko raskausaikana ollut ollut. Pelotti, että tämäkin synnytys kestää niin hiton kauan kuin ensimmäinen.
Pyörittelin siis nännejäni ja tunsin itseni idiootiksi. Eipä kuitenkaan mennyt kovin kauaa, kun tuli ensimmäinen supistus ja heti perään toinen, kolmas ja neljäskin. Lopetin nännien lähmimisen ja ajattelin, että supparit loppuu ja jatkan unia. Eipäs vaan loppuneetkaan, vaan oli lähdettävä uudestaan pissalle, supistukset alkoivat sattua. 2:20 aloin pakata sairaalakassia ja esikoiselle hoitoon vaihtovaatteita kiroten samalla omaa saamattomuuttani. Eihän sitä kassia tietenkään puolessa välissä raskautta tarvitse pakata, mutta kai sitä vähän voisi ennakkoon laitella valmiiksi..
3:00 taapersin edestakaisin eteiskäytävää ja kävin välillä nojailemassa pesukoneeseen kodinhoitohuoneessa, siellä kun saa parhaiten ulkoilmaa ikkunan ollessa auki. Kuuman veden olin käyttänyt suihkusta loppuun melko pikaisesti, niin se hyöty meni siinä. Pakastettu kauratyyny jeesasi alavatsalla hiton hyvin, mutta niitä olisi pitänyt olla reservissä kaupan pakastealtaan verran, koska heti kun pistävin kylmyys oli hyödynnetty, loppui kauratyynyn tehokin.
Puoli 4-4 välissä herätin miehen. Sanoin, ettei ole mikään hoppu, vaan voi rauhassa laittaa itsensä valmiiksi. Moneen kertaan toistin, että ei ole kiire. Mies sitten ensijärkytyksestä selvittyään rauhassa heräili ja puki päälle, kaiveli kameran laturin ja pakkasi vielä tytölle jotain tavaroita ja mulle eväitä mukaan. Sitten se mikrotti lautasellisen ruokaa ja söi edelleen rauhassa, niinhän mä olin monta kertaa käskenyt tehdä. TENSin se läimi mulle selkään kiinni kun aloin olla jo ihan tosissani kipeä, ja jatkoi sitten lautasen loppuun.
Puoli 5 aloin olla hetken matkaa v*ttuuntunut, eikö se ukko ole jo prkl valmis. Mies herätti tytön ja muisti vielä jonkun vesipullon ja jonkun, mikä piti ottaa mukaan. Lähdin edeltä vaappumaan parkkihalliin, jossa kaikui iloisesti kun huusin supistusten tullessa kuin kiimainen nautaeläin :ashamed:
5:04 soitin siskon anopille, että tulossa ollaan. Ei vastannut. Matkaa sinne ei onneksi ole kuin kilsa tai pari, olivatkin portilla vastassa. Siskon anopin mies oli pukeutunut ja valmiina kuskiksi, mutta sanottiin ettei tarvitse lähteä, miehen kinttu on riittävän ok, että pystyy ajamaan. Mies vielä jakoi jotain viime hetken lastenhoitovinkkejä, niin karjaisin sitten jokseenkin kiukkuisena, että koittaa hinata itsensä autoon. Siskon anoppi tuli vielä kyselemään mun vointia, mutta emmä pystynyt sanomaan mitään kun pukkasi taas supistusta. Hän sitten päätteli, että "no ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin näköjään vielä". Olisin nauranut jos olisin pystynyt.
5:15 lähdettiin sairaalaan päin, matkaa n. 20km. Ikinä ei ole minun rauhallinen mieheni näyttänyt tällaista rallikuskipuoltaan, mentiin melko vikkelää vauhtia sairaalaan. Parkki löytyi kellonajasta johtuen melko läheltä sairaalaa, ovelle jäi matkaa puolisen kilsaa. Lähetin miehen edeltä katsomaan, pääseekö aikomastamme ovesta sisään. Itse lysähdin kyykkyyn roikkumaan kävelytien viereiseen aitaan ja karjumaan. Mies meinasi lähteä hakemaan, mutta viittilöin jatkamaan matkaa. Sairaalan aulaan päästyäni halusin vessaan. Mies varmisti, etten aio synnyttää pönttöön ennen kuin päästi minut menemään.
Käveltiin toiselle puolelle sairaalaa ja hissillä ylös. Mentiin synnärin puolelle, jossa kaksi kätilöä tuli vastaan. Kumpikaan ei tietenkään puhunut englantia. Toivat pyörätuolia, josta kieltäydyin jyrkästi. Käskivät mennä ilmoittautumaan urgenciaan, eli taas toiseen päähän sairaalaa, mutta totesin kiukkuisesti, että "no puedo". Ottivat sitten minut sisään ja lähettivät miehen ilmoittamaan minua.
Kätilö teki sisätutkimuksen. Pelotti niin pirusti, että nyt kun se väläyttää jonkun "2cm auki", niin vedän kyllä itseni jojoon.. Oli kuitenkin 6cm auki, luojan kiitos. Kysyi haluanko epiduraalin, en halunnut. Otettiin sydänkäyrää muutama minuutti ja laittoi sokeritipan. Kiukuttelin itseni vapaaksi käyrästä "Quiero andar!" ja jatkoin paikallaan tassaamista, tippaletku ei ollutkaan sellainen suomiversio, vaan iso mötikkä, jota ei voinut ottaa kaveriksi lenkille.
Tuli toinen kätilö, joka otti sokeritipan heti pois. Kysyin miestä ja sanoin että ponnistuttaa. Kätilö sanoi, että mies on tulossa ja tarkasi tilanteen, 9cm auki. (Tässä kohtaa mietin, että ei sitä epiduraalia olisi kyllä varmaan edes ehditty laittaa vaikka olisin halunnutkin.) Nousin polvilleen nojaamaan sängyn päätyyn. Ensimmäiset heikot ponnistamisfiilikset tulivat hetken kuluttua ja kysyin uudestaan miestä. Mies pääsi paikalle ja samassa kätiö kysyi, puhkaiseeko kalvot. En ensin ymmärtänyt mitä halusi ja siinä vaiheessa kun tajusin, olikin jo myöhäistä valita. Eipä sillä että sen niin väliä enää siinä vaiheessa, luontainen tauko avautumisen ja ponnistamisen välissä oli jo melkein mennyt, tunsin sen itsekin. Kätilö tökkäsi kalvot rikki ja muutamalla ponnistuksella oli poika maailmassa. Kiepahdin kyljelleni ja sain vauvan syliin.
Tässä kohtaa Espanjassa toimitaan mielestäni erittäin hienosti. Ponnistusvaiheen alkaessa kätilö laittoi valot hämäräksi ja vauvan tultua ulos sammutti kokonaan. Kun tarkasti onko repeämiä ja kaiveli sisään jääneen kalvon palasen, laittoi taas himmeät valot, mutta mun mielestä oli ihan älyttömän kohteliasta vauvaa kohtaan, että ihan pyytämättä otti valoon tottumattomat silmät huomioon. Oksitosiinia ei laitettu, koska sitä ei tarvittu. Ei siis rutiinisti mitään ylimääräistä. Istukka sai tulla omaa tahtiaan. Vauvan sain heti ihokontaktiin ja tissille. Hetkeksi nostivat vieressä olevalle vaa'alle jonkun ajan kuluttua, mutta siitä taas suoraan takaisin minulle, pesut ja muut suoritettiin vasta osaston puolella. Sänkyosastolle kävi hoitaja viemässä (uudessa puhtaassa) sängyssä, edelleen saatiin siis olla vauvan kanssa ihan sylikkäin.
Poika oli maailmassa 5.8.2010 klo 6:38 paikallista aikaa. Paino 3270g ja viikkoja samat 39+6 kuin siskollaan =) Synnytyksen kesto oli n. 4,5 tuntia, sairaalassa ei ehditty olla tuntiakaan.
Olo oli hiton hyvä heti synnytksen jälkeen, me ollaan molemmat ihan "perfecto, perfecto", "que rubio, que guapo" jne.
Ihanaa. Onnea! <3
