Liekkö tässä jonkinlainen ikäkriisi menossa kun olen alkanut pohtimaan kaikenlaisia asioita viime aikoina.
Välillä oikein ahdistun kun tajuan kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka haluaisin siltä vielä asioita joita en näytä saavani jos kaikki jatkuu niinkuin tähän asti.
Ikinä en ole ajatellut olevani kiittämätön, mutta nyt olen miettinyt onko tämä kaikki kuitenkin sitä etten osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on. Mietin niitä alkuaikoja kun kotoa maailmalle lähdin kuinka olin tyytyväinen yksiöön jossa pahvilaatikon päällä oli vanha mustavalkotelkkari. Hoidin väsyneenä pientä vauvaa ja elin huonossa parisuhteessa tietämättä mitään paremmasta. Kestin väkivaltaa ja uskottomuutta. Olin jollain tavalla kuitenkin tyytyväinen koska MINULLA OLI OMA KOTI JA PERHE! Olin todella ylpeä!
No, tilanne kävi lopulta niin kamalksi, että tajusin erota ja eron myötä kasvoin itsenäiseksi ja viisaammaksi ihmiseksi. Hyvä niin!
Nyt minulla on oma koti ja toinenkin lapsi. Ystäviä löytyy jonkinverran. Mies on.
Hmm... :\|
Mietittekö koskaan sitä, että teillä on vain yksi elämä(jos ei sitten satu uskomaan uudelleen syntymiseen)? Oletteko miettineet sitä, että toteutatteko omia unelmianne vai jonkun toisen esim.miehenne? Ovatko omat haaveet vain taustalla odottamassa ja ennenkuin huomaattekaan ei enää olekkaan aikaa toteuttaa niitä?
Tottakai parisuhteessa ja varsinkin lasten kanssa haaveiden ja tarpeiden kanssa täytyy tehdä kompromisseja, mutta mitä jos huomaa olevan aina itse se joka siirtää omia tarpeitaan?
Itse olen huomannut yhtäkkiä sen, että olen kotitalouskone ja lastenhoitaja. Lähes kaikki aikani kuluu noihin asioihin.
Olen tajunnut, että minulla on mies jota ei kiinnosta kuinka väsyn.
Olen tajunnut myös, että minulla on laiska mies. Hän ei halua tehdä oikeastaan mitään paitsi omiin harrastuksiinsa liittyviä juttuja.
Olen huomannut, että peittelen ja piilottelen mieheni laiskuutta muille sukulaisille jne. niinkuin juomistakin. INHOAN VALEHTELUA!
Olen tajunnut asuvani ihmisen kanssa joka ei sano montaa sanaa päivässä ja jonka ilme on kokoajan vihainen ja pelottava. Vanhempi lapseni on myöntänyt pelkäävänsä miestäni vaikka välillä kyllä käpertyykin tämän kainaloon tai yrittää jutella tms.
Miestä ei myöskään tarvitse paljon ärsyttää. Hän saa olla kuinka känkkäränkkä vaan ja puhua ajattelemattomia, mutta minun pitää pitää pää kylmänä ja puhua harkitusti muuten voi käydä hassusti. Jos koitan alkaa puhumaan hankalista asioista toinen osaa niin taitavasti vastailla niin ilkeästi, että jossain vaiheessa murrun enkä kykene enää puhumaan. Jos itse alennun lapselliseksi ja sanon pahasti on muutaman kerran käynyt mies käsiksikin.
Lapsista mies kai tykkää, mutta osoittaa sen lähinnä vain pienimmälle silloin kun jaksaa. Enmpää lapsia hän ei missään nimessä halua.
Välillä menee ihan kivastikin. Tajusin vain tuossa senkin, että kivasti meno liittyy yleensä siihen, että valittamatta teen kaiken ja mies saa seksiä vähintään 3 kertaa viikossa. En myöskään saa mitenkään ärsyttää miestä vaan koitan vain kääntää hänen huonoa päiväänsä paremmaksi, hymyillä, jutella, halia ja kehua. Jos itsekkin vain koitan unohtaa suhteeseen liittyvät epäkohdat ja olen kuin niitä ei olisikaan meillä menee paljon paremmin. Niinhän mieskin sanoo, ettei meillä mitään ongelmia ole minä niitä vain teen ja ne on minun ongelmia.
Näinkö se on?
Tää kuulostaa nyt naurettavalta, mutta välillä tulen pihalta itkua pidätellen ja ihan vain kateuden kyyneliä. :ashamed:
Välillä en kestä kuunnella muutaman äitiystäväni juttuja joissa vain ohi mennen tulee esille heidän kotielämänsä ja arkensa. "juha kun ulkoilee lasten kanssa aina viikonloppuisin..timo jäi sisälle siivoomaan ja tulee kohta kans pihalle..juhan kanssa sovittiin et mä lähden viikonloppuna vähän viihteelle niin se herää aamulla lasten kans että mä voin nukkua..timo vie lissun illalla tanssitunnille..jne.."
Tiedän, että kaikilla on kyllä omat ongelmansa, mutta ihanaa kun kaikki aika ei kuluisi kotihommiin...(katkeraa kitinää).
Olenko jotenkin omituinen?
Onko väärin jos ahdistua jos tajuaa ettei omat haaveet tätä menoa ikinä toteudu. Minulla on kuitenkin koti, kaksi lasta, mies jonka kanssa menee ihan ok jos en valita, työ johon kohta pitää palata jne.
Haaveet mulla ei mitään kamalan omituisia mielestäni ole.
Haluaisin kodin jossa ei ole ahdistava ilmapiiri. Kodin jossa ei tarvitse taistella sitä vastaan ettei oma päivä mene pilalle. Kodin jossa puhuminen ei ole yksin puhelua. Kodin jossa ei tarvitse pelätä välillä mitä toinen suustaan päästää tai mitä tekee jos suuttuu liikaa. Kodin jossa on reilu olo, kumpikin tekee reilusti osansa yhteisistä hommista. Kumpikin on kiinnostuneita lasten hyvinvoinnista esim.harrastuksista jne. Kummallakin vanhemmalla on muutakin elämää.
Ja tähän kotiin haluaisin vielä tehdä lisää lapsia, ainakin yhden koska olen tajunnut nauttivani lasten kanssa olosta todella paljon. Ne ovat oikeasti arvokkainta mitä elämässä voi aikaan saada!
Mutta aika juoksee!
Kohta ei enää tehdä lapsia ei!
Lähtökään ei ole oikeen mikään ratkasu koska toinen lapsista on niin sairas, että moni asia muuttuisi tosi hankalaksi. Mies on kuitenkin kiitettävästi auttanut autolla kuljetus asioissa ja rahallisessa puolessa.
Pysähdyttekö muut välillä miettimään näitä asoita?
Minua nämä pohdiskelut välillä suorastaan piinaavat. Pelkään, että jotkin asiat vaan menee ohi...en oikeen osaa selittää. Ehkä olen vain kiittämätön.
Välillä oikein ahdistun kun tajuan kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka haluaisin siltä vielä asioita joita en näytä saavani jos kaikki jatkuu niinkuin tähän asti.
Ikinä en ole ajatellut olevani kiittämätön, mutta nyt olen miettinyt onko tämä kaikki kuitenkin sitä etten osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on. Mietin niitä alkuaikoja kun kotoa maailmalle lähdin kuinka olin tyytyväinen yksiöön jossa pahvilaatikon päällä oli vanha mustavalkotelkkari. Hoidin väsyneenä pientä vauvaa ja elin huonossa parisuhteessa tietämättä mitään paremmasta. Kestin väkivaltaa ja uskottomuutta. Olin jollain tavalla kuitenkin tyytyväinen koska MINULLA OLI OMA KOTI JA PERHE! Olin todella ylpeä!
No, tilanne kävi lopulta niin kamalksi, että tajusin erota ja eron myötä kasvoin itsenäiseksi ja viisaammaksi ihmiseksi. Hyvä niin!
Nyt minulla on oma koti ja toinenkin lapsi. Ystäviä löytyy jonkinverran. Mies on.
Hmm... :\|
Mietittekö koskaan sitä, että teillä on vain yksi elämä(jos ei sitten satu uskomaan uudelleen syntymiseen)? Oletteko miettineet sitä, että toteutatteko omia unelmianne vai jonkun toisen esim.miehenne? Ovatko omat haaveet vain taustalla odottamassa ja ennenkuin huomaattekaan ei enää olekkaan aikaa toteuttaa niitä?
Tottakai parisuhteessa ja varsinkin lasten kanssa haaveiden ja tarpeiden kanssa täytyy tehdä kompromisseja, mutta mitä jos huomaa olevan aina itse se joka siirtää omia tarpeitaan?
Itse olen huomannut yhtäkkiä sen, että olen kotitalouskone ja lastenhoitaja. Lähes kaikki aikani kuluu noihin asioihin.
Olen tajunnut, että minulla on mies jota ei kiinnosta kuinka väsyn.
Olen tajunnut myös, että minulla on laiska mies. Hän ei halua tehdä oikeastaan mitään paitsi omiin harrastuksiinsa liittyviä juttuja.
Olen huomannut, että peittelen ja piilottelen mieheni laiskuutta muille sukulaisille jne. niinkuin juomistakin. INHOAN VALEHTELUA!
Olen tajunnut asuvani ihmisen kanssa joka ei sano montaa sanaa päivässä ja jonka ilme on kokoajan vihainen ja pelottava. Vanhempi lapseni on myöntänyt pelkäävänsä miestäni vaikka välillä kyllä käpertyykin tämän kainaloon tai yrittää jutella tms.
Miestä ei myöskään tarvitse paljon ärsyttää. Hän saa olla kuinka känkkäränkkä vaan ja puhua ajattelemattomia, mutta minun pitää pitää pää kylmänä ja puhua harkitusti muuten voi käydä hassusti. Jos koitan alkaa puhumaan hankalista asioista toinen osaa niin taitavasti vastailla niin ilkeästi, että jossain vaiheessa murrun enkä kykene enää puhumaan. Jos itse alennun lapselliseksi ja sanon pahasti on muutaman kerran käynyt mies käsiksikin.
Lapsista mies kai tykkää, mutta osoittaa sen lähinnä vain pienimmälle silloin kun jaksaa. Enmpää lapsia hän ei missään nimessä halua.
Välillä menee ihan kivastikin. Tajusin vain tuossa senkin, että kivasti meno liittyy yleensä siihen, että valittamatta teen kaiken ja mies saa seksiä vähintään 3 kertaa viikossa. En myöskään saa mitenkään ärsyttää miestä vaan koitan vain kääntää hänen huonoa päiväänsä paremmaksi, hymyillä, jutella, halia ja kehua. Jos itsekkin vain koitan unohtaa suhteeseen liittyvät epäkohdat ja olen kuin niitä ei olisikaan meillä menee paljon paremmin. Niinhän mieskin sanoo, ettei meillä mitään ongelmia ole minä niitä vain teen ja ne on minun ongelmia.
Näinkö se on?
Tää kuulostaa nyt naurettavalta, mutta välillä tulen pihalta itkua pidätellen ja ihan vain kateuden kyyneliä. :ashamed:
Välillä en kestä kuunnella muutaman äitiystäväni juttuja joissa vain ohi mennen tulee esille heidän kotielämänsä ja arkensa. "juha kun ulkoilee lasten kanssa aina viikonloppuisin..timo jäi sisälle siivoomaan ja tulee kohta kans pihalle..juhan kanssa sovittiin et mä lähden viikonloppuna vähän viihteelle niin se herää aamulla lasten kans että mä voin nukkua..timo vie lissun illalla tanssitunnille..jne.."
Tiedän, että kaikilla on kyllä omat ongelmansa, mutta ihanaa kun kaikki aika ei kuluisi kotihommiin...(katkeraa kitinää).
Olenko jotenkin omituinen?
Onko väärin jos ahdistua jos tajuaa ettei omat haaveet tätä menoa ikinä toteudu. Minulla on kuitenkin koti, kaksi lasta, mies jonka kanssa menee ihan ok jos en valita, työ johon kohta pitää palata jne.
Haaveet mulla ei mitään kamalan omituisia mielestäni ole.
Haluaisin kodin jossa ei ole ahdistava ilmapiiri. Kodin jossa ei tarvitse taistella sitä vastaan ettei oma päivä mene pilalle. Kodin jossa puhuminen ei ole yksin puhelua. Kodin jossa ei tarvitse pelätä välillä mitä toinen suustaan päästää tai mitä tekee jos suuttuu liikaa. Kodin jossa on reilu olo, kumpikin tekee reilusti osansa yhteisistä hommista. Kumpikin on kiinnostuneita lasten hyvinvoinnista esim.harrastuksista jne. Kummallakin vanhemmalla on muutakin elämää.
Ja tähän kotiin haluaisin vielä tehdä lisää lapsia, ainakin yhden koska olen tajunnut nauttivani lasten kanssa olosta todella paljon. Ne ovat oikeasti arvokkainta mitä elämässä voi aikaan saada!
Mutta aika juoksee!
Kohta ei enää tehdä lapsia ei!
Lähtökään ei ole oikeen mikään ratkasu koska toinen lapsista on niin sairas, että moni asia muuttuisi tosi hankalaksi. Mies on kuitenkin kiitettävästi auttanut autolla kuljetus asioissa ja rahallisessa puolessa.
Pysähdyttekö muut välillä miettimään näitä asoita?
Minua nämä pohdiskelut välillä suorastaan piinaavat. Pelkään, että jotkin asiat vaan menee ohi...en oikeen osaa selittää. Ehkä olen vain kiittämätön.
Ihan kuin oma elämäni vielä puoli vuotta sitten. Vain sinä tiedät, miten edetä, ja minkä askeleen otat voidaksesi hyvin. Liikaa kiltteyttä ei palkita, vaan se revitään selkänahastasi, ikävä kyllä. Toivon todella, että saat elämän omannäköiseksi, niin että koti olisi myös sinulle paikka, jossa voi olla oma itsensä, vapaa ja tyytyväinen. Läheisriippuvaisuus on katala tauti, ethän jää epämääräisesti odottamaan aikaa parempaa. Kaikkea hyvää, ja paljon, paljon rohkeutta jatkossa. :flower: