Pohdintaa vuosia raskaudenkeskeytyksen jälkeen (ikä 40v)

[Ritva T]

Miksi kirjoitan tänne? Siksi että täältä saattaa löytyä samaa ikäluokkaa, saman läpikäyneitä asiallisia naisia enempi kuin "teinien" palstoilta.

Päädyin sivuille jo muutama vuosi sitten muttei minulla ollut rohkeutta jatkaa lukemista. Nyt uskallan jo lukea joitain keskusteluja.

Jos joku teistä osaa vinkata sivustoa tai apu-vinkkejä menneisyydestä nousseelle palalle kurkussa, itseinholle ja tyhjyydelle, kertokaa.

Tapahtuneesta on nyt muutamia vuosia. Olin silloin suht vähän aikaa tapaillut miestä joka tällä hetkellä on todennäköinen tuleva aviomieheni. Silloinen ratkaisu oli varmastikin (myös) minun päätökseni ja haluni järkeilyn perusteella, toisaalta minusta tuntuu että on oikein ja sallittua puhua tunteista, ei järkisyistä. Mieheni (tai miksi pitäisi sanoa, miesystävä??) oli tuolloin hiljattain eronnut kuten minäkin, hänellä on edellisestä liitosta lapsi joka oli tuolloin varsin pieni. Olen usein hiljaa itsekseni ajatellut, että jos hän ei silloin olisi ollut niin pienen lapsen YH niin meillä olisi ollut edes käytännön mahdollisuus pohtia asiaa hetken enemmän ja toiselta kannalta. Silloin ajatukseni oli, että uuteen suhteeseen jossa on jo yksi taapero ennestään ei kertakaikkiiaan sovi meidän vauva - eikä vähiten siksi että itse en ole ikinä pitänyt lapsista, enkä pidä vieläkään. Mieheni muksu on OK, samoin kummilapseni, mutta yleisesti ottaen lapset eivät koskaan ole olleet minulle mitenkään miellyttävä ajatus. Meille siis sattui se kuuluisa vahinko - vaikka itsekin olin aiemmin paasannut ettei kukaan vahingossa raskaaksi tule.

Noh, nyt kun olemme olleet kovasti onnellisia ja pohtineet avioliittoa ja asunnon ostoa niin yhtäkkiä(??) saan kamalan kiukkukohtauksen jossa raivoan miehelle hänen typerästä toiminnastaan hommata lapsi pielessä olevaan edelliseen liittoonsa (ei kai kukaan eroa mukavasta liitosta?) ja kuulen itseni mesoavan ääneen "jos sinulla ei olisi .. ja meidän vauva.. ja...".

Osa syy lienee myös siinä että olen piirun alle 40v - onko tämä nyt se kuuluisa biologinen kello?

Niin tai näin, tähän asti salattu ja itseltäkin vaiettu asia pitää käsitellä, muuten sen enempää minusta kuin meistäkään ei voi tulla toimivaa ja aidommin onnellista kokonaisuutta.

Mikäli sinulla on jotain vastattavaa, olen vastauksesta kiitollinen.

Surullisin perjantaitunnelmin, Ritva

 

[tupisuu]

Paha olo poistuu vaan puhumalla. Suositelen lämpimästi että puhut asiasta miehellesi. Rehellisyys ja avoimuus ovat toimivan parisuhteen edellytyksiä. iAsiasta saattaa muuten jäädä ikuinen varjo suhteenne taustalle. Kaikkea hyvää sinulle ja mielellesi.

 

[Ritva T]

Kiitos ystävällisestä vastauksesta.

Mies on periaateessa tukenani niin kauan kun puhumme asialinjalla, mutta kun sanon ääneen ajatukseni siitä että jos hänellä ei silloin olisi ollut tuota lasta niin tilanne olisi silloin ja sen jälkeenkin ollut toinen. Hänelle tulee voimakas puolustusreaktio, kokee että hyökkään olemassa olevaa lasta vastaan. Kysyy myös että mikä minun pointtini on - sen kun itsekin tietäisi :-(.

Joskus vaan tuntuu että jos me olisimme molemmat lapsettomia niin meillä olisi jo oma perhe ja se olisi minun lapseni jota hän rakastaisi. Tai sitten ei, sillä minähän en ole aiemminkaan lapsia halunnut. Ehkä olen vaan kateellinen ja traumatisoitunut.

 

[Ritva T]

Aamusella kenelläkään kokemuksia samasta?

 

[Jessi75]

aborttia katuu aina, ennemmin tai myöhemmin vaikka se olisikin järkisyistä tehty ja siinä tilanteessa ainoo vaihtoehto. ite ainaki vieläkin mietin et minkä ikänen lapsi olis nyt jne jne vaikka abortista jo yli 10 vuotta. ei se mielestä häviä koskaan sun tapauksessa luulen et alitajuntasesti nyt kadut aborttia ja varsinkin kun ikää jo ton verran ja lapsen saanti mahdollisuudet pienenee koko ajan niin sulle alkaa tulla kaiketi just se biologisen kellon tikitys. ja nyt syyllistät miehen lasta vaikka hän on täysin syytön asiaan mut mä ymmärrän noi tunteet täysin, ite olen syyllistynyt täysin samaan. se miehen edellinen elämä kun vaan kummittelee siinä koko ajan ja tulee mietittyä jatkuvasti miten paljon helpompaa elämä olisi ilman niitä bonuksia. tohon vois olla toimiva ratkaisu se yhteinen vauva...?

 

[Ritva T]

Kiitos Jessi kannustavasta kommentistasi. Kiinnostaisi kuulla vähän enemmän läpikäymistäsi tunteista ja vaiheista kun itselläsi on jonkin verran enemmän vuosia tapahtuneesta ja ilmeisesti muutakin samanlaista taustalla.

 

[Ritva T]

Kerta vielä sunnuntain kunniaksi. Kommentteja?

 

["myö"]

Ymmärrän tunteesi, mutta mietin myös miehesi lasta. Hänellä ei ole asiaan osaa eikä arpaa, joten toivottavasti et kaada katkeruuttasi hänen päälleen. Asuuko lapsi luonanne? Huolehditko hänestä? Minusta on ikävää, ettet pysty rakastamaan häntä ja kokemaan häntä omaksesi. Työskentelen itse lasten ja nuorten parissa, ja minusta on aina ollut kummallista, että tarvitaan biologinen side, ennen kuin lasta pystyy rakastamaan.

 

["niinpä"]

Olen 39-vuotias. Tein tasan 5 vuotta sitten abortin ex-mieheni kanssa. Olimme olleet 4 vuotta yhdessä. Lapsi ei sopinut HÄNEN suunnitelmiinsa. Erosimme. Nyt olen ollut 2 vuotta lapsettomuushoidoissa nykyisen mieheni kanssa. Olen ihan finaalissa. Ei tuu mitään. Vietin toissa yön tämän exäni luona, jolle tein abortin. Niih.

 

["vieras"]

Tunnetko olevasi äiti iehesi lapselle? Vai vain joku ylimäräinen tyyppi hänen elämässään?
Panosta yhteyteen tämän olemassa olevan lapsen kanssa.

Tunteesi ovat aivan sallittuja mutta jos niistä on hankala puhua miehesi kanssa niin etsi keskusteluapua jostain ulkopuolelta jo 5 kertaakin psykologin juttusilla voi auttaa sinua asian käsittelyssä.

Aiotteko yrittää miehesi kanssa vielä yhteistä lasta? Vielä se on toki mahdollista. Oliskohan tämäkin asia mietittävä loppuun asti jonka jälkeen epätietoisuus asiasta häviäisi ja nekin tunteet saisi sitten käsiteltyä loppuun saakka. Ihmiselle kun on pahinta ns "roikkua löysässä hirressä"

Kun jaksat selvittää tunteesi niin olosikin varmasti helpottaa, tsemppiä kovasti.

 

[Ritva T]

Kiitos ihanat naiset, pelkäsin saavani ämpärillisen kylmää vettä niskaani mutta sainkin ihan muuta, kiitos!

Huolehdin miehen lapsesta käytännön tasolla (ruokin, pyykkään, peittelen illalla jos mies on reissussa jne) mutten IKINÄ ole kokenut enkä edes koe tarvetta olla äiti, en edes äitipuoli. Olen kasvauskumppani ja that's it. Koko äitiys on sellainen myytti mulle etten koe mitään tarvetta alkaa äiteilemään. Eikä miehenikään sitä oleta, hän on tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni lapseensa ja lapsikin käsittääkseni pitää minusta. Ts pidän tietysti nämä mölyt maassani, vaikkakin olen "varuillani" sillä käsitykseni mukaan että lapset ja eläimet lukevat ja aistivat ajatuksia enemmän kun me aikuiset. Pyrin aitouteen.

Ennemmin olen kai kuten tyypillinen "isä" tai "isäpuoli", ts harrastan paljon, olen pitkiä päiviä töissä, taloudelliseseti suht kivassa asemassa jne. Olimme taannoin mökillä porukalla, meitä oli mieheni lapsineen, hänen siskonsa lapsineen ja molempien uudet kumppanit sekä vielä siskon miehen isommat lapset. Jälkikäteen sain kuulla miten olin ... sanotaan nyt vaikka "epähyvä"... koska en paaponut miehen lasta. Kokkasin toki aamupalaa ja illallista kaikille, autoin pukemaan jne, mutten paaponut - kyllä te tiedätte mitä tarkotan. Ei sitä tehnyt tämä siskon mieskään, mutta siitä ei erikseen mainittu. Eli vaan se, että olen nainen, tarkoittaa että minun pitäisi toimia eri tavalla kuin siskonsa mies. Tuli hemmetin paha mieli, itse kun en ollenkaan tajunnut olevani "huono" ja viikonloppu oli mielestäni kiva :-(.

Miten tämä liittyy mihinkään? Varmaan siten että olen se "kuka ei kuulu joukkoon" kun itselläni ei ole lapsia, ja naisen oletetaan olevan äiti lapselle, mutta miehen ei oleteta olevan isä. Ainakaan en ole koskaan kuulut kenenkään sanovan kaverini miehelle (kaverilla lapsi, miehellä ei) että oletko sinä tun isäpuoli...

Niinpä: mikä kumma sinut sinne exän syliin ajoi? Kaipuu? Alitajuntainen aatus "jos se sittenkin olisi onnistunut"? Kiukku, pettymys, kännipää?

 

["vieras"]

Kiinnostavaa. Itselle tehtiin puoli vuotta sitten vielä ei kaduta. Kohta kaduttaa?

 

[---]

Ei aborttia aina kadu, toisin kuin joku väitti. Ehkä katuu silloin, jos ei saakkaan enää lasta vaikka niin haluaisi. Minä olen tehnyt abortin vuonna pottusota ja olen tätä nykyä äiti. En ole koskaan katunut. Ymmärrän nyt ehkä paremmin kuin silloin, miksi sen lapsen ei kuulunut syntyä vai sanoisinko miksi sen alkion ei kuulunut jatkaa kehitystään lapseksi.

 

["äiti 44v"]

Kiitos ystävällisestä vastauksesta.

Mies on periaateessa tukenani niin kauan kun puhumme asialinjalla, mutta kun sanon ääneen ajatukseni siitä että jos hänellä ei silloin olisi ollut tuota lasta niin tilanne olisi silloin ja sen jälkeenkin ollut toinen. Hänelle tulee voimakas puolustusreaktio, kokee että hyökkään olemassa olevaa lasta vastaan. Kysyy myös että mikä minun pointtini on - sen kun itsekin tietäisi :-(.

Joskus vaan tuntuu että jos me olisimme molemmat lapsettomia niin meillä olisi jo oma perhe ja se olisi minun lapseni jota hän rakastaisi. Tai sitten ei, sillä minähän en ole aiemminkaan lapsia halunnut. Ehkä olen vaan kateellinen ja traumatisoitunut.

Älä nyt herranen aika syytä sitä lasta siitä, että teit abortin!

 

["niinpä"]

Niinpä: mikä kumma sinut sinne exän syliin ajoi? Kaipuu? Alitajuntainen aatus "jos se sittenkin olisi onnistunut"? Kiukku, pettymys, kännipää?

Kännipää ja kaipuu

 

["höh"]

No ei yksi olemassa oleva pieni kyllä ollut syypää sihen että teit abortin.
Itse olisin pohtinut kyllä asiaa siltä kannalta, haluanko lapsen vai en. Olisin sen voinut yksin pitää jos kerran olet hyvin toimeentuleva ja mies ei olisi halunnut.
tyhmää että sinun pitäisi paapoa lapsia vain siksi että olet nainen. Olen huomannut aivan samaa suhtautumista. Että monet pienepien lasten äidit olettavat kaikkien tyttölasten olevan kiinnostuneita esim vauvoista, ja ovat kovin pettyneitä, jos näin ei olekaan. eivät kutsukaan kylään enää, kun isommat tyttölapset inhoavatkin kuolaamista ja kakkavaippoja, eivätkä olekaan ihastelemassa (siis eivät ole myöskään ilkeitä pienille, vaan ihan normaalisti, mutta eivät mitenkään hakeudu läheisempään kontaktiin kuin muidenkaan ihmisten kanssa)

 

[Joo-o]

Joo, kyllähän äitimyytti kukoistaa...Palstallakin jotkut ihan tosissaan kirjoittaa että isä ei ole vanhempi, isällä ei ole lapseen samanlaista sidettä kuin äidillä, kunnon äidin kuuluu kokata terveellisiä aterioita, äidin kuuluu olla se joka jää hoitovapaalle, äidillä ei saa olla omia harrastuksia koska koko elämän kuuluu muuttua kun saa lapsia, vauvaa ei voi jättää tämän omalle isälle hoitoon jne jne...
Ole rohkeasti sitä mitä olet, hyvä kun tiedostat että sinulta vaaditaan naiseutesi takia enemmän...tee selväksi ettei se ole oikein. Vaikka eihän nuo jotkut usko...

 

[Bubble Bob]

Mä ymmärrän tavallaan tunteesi. Meille tehty raskauden keskeytys. Meidän lapsi oli tosin tekemällä tehty ja toivottu, mutta lääkäreiden mukaan ei olisi syntynyt elossa. Tunsin välillä katkeruutta ihan käsittämättömiä asioita kohtaan. Esim toisten helppoja raskauksia kohtaan. Mutta sitä on tosi vaikea selittää toisille. En oikesati toivo pahaa muille raskaana oleville vaan niiden näkeminen muistutti omasta menetyksestä. Tällaisia tuntemuksia oli tosi vaikea selittää miehelle. Ymmärrän että miehesi heittäytyy puolustuskannalle koska kyseessä on hänen lapsi. Toivottavasti osaat selittää hänelle että et ole hyökkäämässä hänen lstaan vastaan, vaan että olet harmissasi siitä, että miehellä on lapsen kautta vahva side toiseen naiseen. Tai mistä oma epävarmuutesi sitten johtuukaan.

Tiedän että näistä asioista on vaikea ksekustella niin että tulet oikein ymmärretyksi. Tunteita on vaikea selittä koska niitä on välillä vaikea itsekkään ymmärtää. Joskin asiat vaivaavat ja pyörivät mielessä, etkä aina osaa selittää itsekkään miksi.

 

["Just"]

[QUOTE="höh";22259737]No ei yksi olemassa oleva pieni kyllä ollut syypää sihen että teit abortin.
Itse olisin pohtinut kyllä asiaa siltä kannalta, haluanko lapsen vai en. Olisin sen voinut yksin pitää jos kerran olet hyvin toimeentuleva ja mies ei olisi halunnut.
tyhmää että sinun pitäisi paapoa lapsia vain siksi että olet nainen. Olen huomannut aivan samaa suhtautumista. Että monet pienepien lasten äidit olettavat kaikkien tyttölasten olevan kiinnostuneita esim vauvoista, ja ovat kovin pettyneitä, jos näin ei olekaan. eivät kutsukaan kylään enää, kun isommat tyttölapset inhoavatkin kuolaamista ja kakkavaippoja, eivätkä olekaan ihastelemassa (siis eivät ole myöskään ilkeitä pienille, vaan ihan normaalisti, mutta eivät mitenkään hakeudu läheisempään kontaktiin kuin muidenkaan ihmisten kanssa)[/QUOTE]

Tuo on niin totta! Minä en osaa olla lasten kanssa, varsinkaan pienten...sitten on helpompaa kun lapsen kanssa voi jotain kunnolla tehdäkin, lähteä vaikka metsälle. Paapoa ei tartte, normaali käytös riittää. Varsinkin maalla tuntuu olevan asennetta että tytön kuuluu osata hoitaa lapsia...muistan kun olin jotain 15 ja sukulaiset pyysi lastenvahdiksi. Eivät kysyneet onko mulla kokemusta lapsista tms, pidänkö lapsista jne.

 

["höh"]

sitten jos oma lapsi on isommasta päästä serkkukatraasta, ja lapsia vaan tulee ja tulee, niin eipä kiva, kun oletetaan, että kaikki naispuoliset tykkäävät pienistä.

ja nuori poika on aivan ihmeellinen ja mahtava, jos hoitaa pieniä.

 

[Ritva T]

Hyviä kommentteja, erityismaininta Bubble Bobille siitä miten jotkut asiat ottaa päähän vaikkei siinä logiikkaa ole; pahoitteluni että teille kävi noin. Parempaa onnea ja jaksamisia uusiin yrityksiin. Lisäksi kommenttisi siitä että "teille" (ei sinulle) tehtiin keskeytys ja tuosta siteestä toiseen naiseen, niissä on minun kannaltani suuri tunteen ja järjen ääni. Itselleni on suuri mysteeri pienten lasten eroavat vanhemmat, sillä eikö se lapsi ole rakkauden tyttymys ja yhdessä lapsi + vanhemmat ovat se onni ja autuus? Ei kai huonoon liittoon kukaan lasta tee... Olen kovin vahnanaikainen noissa ajatksissani ja elän niiden suhteen haavemaailmassa. Ehkä siksikin miehen muksu pännii - ei lapsi itse vaan ajatus siitä että se nainen oli onnen täyttymys. Jep jep, suuri osa perustaa perheen koska niin "kuuluu tehdä", mutta ei se minun haavemaailmaani istu, sekään selitys...

Mainittakoon etten ole kertonut tästä omasta tapauksestani kavereilleni ja nyt kun kavereilla - tai tuntemattomilla kuten BB- on hankalaa, niin mietin siinä puolestani että olenpa minä huono ihminen kun noin tein vaikka toiset vastaavasta "vahingosta" olisivat riemuissaan. Eli näitä syytöksiä menee suuntaan ja toiseen.

Mietin noita "älä lasta syytä" -kommentteja, sillä ei tietenkään se ole lapsen vika että se on olemassa. Toisaalta, jos kurainen koira tuo kuraa sisälle niin koiraahan siiä manataan - ei sitä ihmistä joka jätti sen tassut pesemättä. Ja jos kyseessä on vielä minun koirani niin oma syyni on että kämppä on kurainen, mitäs otin koiran. Okei, ei minulla ole koiraa, mietin vaan tätä syy-yhteys-ketjua.

Vielä miehen siskosta, uskon että hänen kommenteissaan on annos kateutta, koitan asennoitua siihen niin. Hän näet useaan otteeseen viikonlopun aikana moitti miestään kun tämä ei ollut samalla tapaa huolehtivainen hänestä kuin mina ja mieheni toisistamme... Silti olin pahoillani kun itse kuvittelin että meillä kaikilla oli mukavaa, minusta tämä nuori ainen oli kivaa seuraa ja minusta minä lapseton pärjäsin lapsellistan katraassa aika mukavasti :-/

 

[Bubble Bob]

Mietin noita "älä lasta syytä" -kommentteja, sillä ei tietenkään se ole lapsen vika että se on olemassa. Toisaalta, jos kurainen koira tuo kuraa sisälle niin koiraahan siiä manataan - ei sitä ihmistä joka jätti sen tassut pesemättä. Ja jos kyseessä on vielä minun koirani niin oma syyni on että kämppä on kurainen, mitäs otin koiran. Okei, ei minulla ole koiraa, mietin vaan tätä syy-yhteys-ketjua.

/

Tämä oli aika hyvä vertaus. Juuri näin ajattelen. En usko että sulla on mitään miehesi lasta vastaan kuten ei mullakaan ole mitään muiden lastensaantia ja onne vastaan. Se vaan muistuttaa omasta epäonnistumisesta, omasta huonosta tuurista, Omasta pahasta olosta.

Juuri tällasta ajattelutapaa on todella vaikea selittää muille jotka automaattisesti lukevat rivien välistä vain sen että "olet lastenvihaaja". Tuskin kukaan vihaa lapsia. Joskus vaan lapsen näkeminen saa omat kipeät tunteet pintaan.

 

[Ritva T]

Vieläkö aiheesta riittää mietintöjä?

 

[Horuksen silmä]

Jokaisella on varmasti oma henkilökohtainen suhtautuminen siihen koettuun aborttiin. Osa näyttää katuvan ja osa ei. Mun oma kantani on se, että abortti on se piste lapsien teolle. Jos yhdestä pystyy luopumaan ei ole oikeutta enään uutta haluta. Mutta tää on mun henkilökohtainen suhtautuminen siihen aborttiin, enkä siis ajattele samalla tavalla heistä jotka ovat abortin läpi käyneet.

 

["myö"]

Minun tulee kuitenkin sääli miehesi lasta. Puhut itsestäsi lapsettomana muiden "lapsellisten" joukossa, vaikka onhan sinulla lapsi! Miun mielestä jos aikuinen ihminen ehdoin tahdoin menee suhteeseen, jossa toisella on lapsi, hän myös hyväksyy lapsen osaksi omaa perhettään. Ei siinä ole kysymys miehen tai naisen rooleista: itselläni oli isäpuoli, joka otti minut kuin omaksi lapsekseen ja tällä hetkellä on minun lapsilleni ukki. Koen edelleen saavani häneltä rakkautta, vaikken hänen biologinen lapsensa olekaan.
Hyvä nainen, ota itseäsi niskasta kiinni! Aina,kun kuvioissa on lapsi, hänen hyvinvointinsa on tärkein. jos et pysty antamaan hänelle hellyyttä ja rakkautta, kehotan sinua tekemään omat johtopäätöksesi. Ilmeisesti miehesi on kuitenkin huolehtiva vanhempi.