Pitkällä ikäerolla iltatähteä yrittävät

Hui kauhistus, tässä ollaan taas yrittämässä hyppäystä vauva-elämään ja kieltämättä hiukkasen hirvittää. Yhtään ei helpota se, että valtaosa lähipiiristä pitää minua seinähulluna kun (toivottavasti) lähden uudestaan tuohon valvomis, syöttämis, vaipanvaihto, vahtimis- yms rumbaan eli henkistä tukea ei taatusti ole moneltakaan taholta luvassa.

Olisikin ihanaa vaihtaa ajatuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, en kai voi olla ainoa??

 

Hei

Täältä voisi löytyä vertaistukea, jos olet jo hieman vanhempi kuumeilija.

http://kaksplus.fi/keskustelu/lapsen-saaminen/vauvakuume/1897274-40-so-what-wol-12-a/

tete

 

Tavallaan sama tilanne menossa. Minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta ja uuden miehen kanssa yhteistä yritetään. Nuo edelliset ovat teini-iän kynnyksellä eli melkoinen ikäero on luvassa.

Toisaalta hiukan hirvittää miten jaksaa taas tuon rumban. Yövalvomiset minua pelottaa eniten. Ei tässä iässä enää niin jaksa valvoa kuin 10 vuotta sitten. Täytyy vain toivoa, ettei iltatähdellä olisi koliikkia tms. Toisaalta taas itsellä on nyt ikää ja kokemusta takana eli uskon kuitenkin ottavani rennommin kuin edellisten kanssa. Onhan näistä isoista lapsista jo aika paljon apua arjessa. Voi olla, että katson asiaa liiankin vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta eiköhän sitten lopulta jotenkin pärjätä.

 

tete: Kiitos mutta olen vähän "alaikäinen" vielä tuohon porukkaan, se toisaalta hiukan lisää tätä hullua olotilaani että olen suhteellisen nuori ja kuitenkin elämäntilanteessa jossa "normaalisti" ollaan yli nelikymppisenä. Monet ikäiseni ovat juuri saaneet tai odottavat esikoistaan, ehkä toista lastaan ja minä virittelen uutta painosta teinin ja esiteinien äitinä : /

Uskon kanssa tuohon kokemuksen tuomaan etuun mutta toisaalta huomaan miettiväni ja harkitsevani kaikkea ihan eri tavalla kuin silloin 15v sitten kun esikoista aloin odottamaan ja se tuo lisää epävarmuutta. Kun aikaisempia lapsia aloin odottamaan niin homma toimi periaatteella "kyllä tähän vielä yksi mahtuu" ja sitten vaan suosista antamaan mahdollisuutta vauvan tuloon kun taas nyt punnitsee ja pohtii joka ainoaa mahdollista asiaa ja stressaa kaikesta :ashamed:

Kaikista tyhmimmältä tässä tuntuu se, että on jo ehtinyt huomata ettei elämää voi mitenkään ennakolta suunnitella vaan asioita vaan tapahtuu -välillä hyviä, välillä ei-niin-kauhean-hyviä- mutta elämä jatkuu siitä huolimatta ja silti stressaa, pohtii ja miettii vielä vähän lisää. Voisi omata vähän enemmän sitä nuoruuden luottamusta (tai vastuullista huolettomuutta) ja jättää stressit vähemmälle mutta kun ei.

Olen kyllä vauvan kanssa pärjäämisen suhteen ihan luottavainen ja jaksaminen ei sinänsä pelota yhtään, vanhemmat neljä kun syntyivät alle kuuden vuoden sisällä ja siitä selvisin niin eiköhän nyt yhden kanssa jaksa vaikka välillä menisikin vähän yöt valvoessa, samanlaista "sarjaa" kun ei nyt ainakaan vielä ole suunnitteilla