A
ajatusten virta
Vieras
Ollaa oltu yhdessä lähes 18 vuotta, lapsia on 2; 11 ja 6 v.
Taustaa: Itse olen teini-iässä kärsinyt lievästä insestistä ja kovaa kiusaamista pojista, vanhempieni ja heidän naapureiden taholta. Ei auttanut itkuiset pyynnöt että lopettaisivat. Ei, sain kärsiä.
Tapasin nykyisen mieheni ollessani 20 v, vain kk edellisen eron jälkeen. Olin ajatellut pysyä sinkkuna, mutta ajatuksiin tuli muutos. Muutimme yhteen mieheni kanssa oltuamme yhdessä 3 vuotta ja ensimmäinen lapsi syntyi kun olimme olleet yhdessä 6,5 vuotta. Sitten alkoi vauhti.
Muutimme toisen kaupunkiin työn perässä ja olin hyvin paljon yksin. Minulle oli itsestään selvää että lähden miehen mukana. Sitten sain töitä ja tuli ekan kerran mieleen että pitäisikö erota. Ei erottu ja myöhemmin syntyi toinen lapsi. Tämän jälkeen mies loukkaantui vakavasti, hoidin yksin kodin, lapset sekä miehen. En muista siitä keväästä mitään. Sitten tuli itselleni vähintään keskivaikea masennus. Romahdin täysin, meinasin erota miehestä sekä halusin eroon lapsistakin. Luulin että kaikki olisi ok kunhan vain eroaisimme. Mutta emme eronneet, mieheni tuki minua täysillä sairauden yli.
Isompi lapsista kärsi, en osannut olla hänelle äiti kun oli pikkusisarus juuri syntynyt ja isä loukkaantunut. Iso sai ilmeisen isoja traumoja, ongelmia koko ajan. On nyt hoidossa joka ei tunnu kovasti ainakaan auttavan. Pienemmän kanssa menee hyvin, hän puhuu pahasta olostaan.
Minulta on vaadittu kovasti lapsesta lähtien. On itse pitänyt pärjätä ilman aikuisten tukea, kotona ei vaadittu esim. läksyjen tekoa, tosin tein ne käskemättä. Isoveljeni oli selkeä ykkönen, jäin lähes kaikessa kakkoseksi. Ja sitten tuli lievä insesti. Se tuntui hurjan pahalta, mutta en uskaltanut vastustaa, kun isäni mielestä vanhemmilla oli mm. oikeus satuttaa lapsiaan.
Menin kihloihin 18 vuotiaana, erosin n. vuoden päästä. Ja sitten tuli nykyinen mieheni kuvioihin. Opiskelimme ja palattuamma muutimme yhteen. EI ongelmia, oli kiva ja hyvä olla. Sitten tuli ensimmäinen lapsi ja kotipaikkakunnan muutos. Jäin kovasti yksin. Mies teki kovasti töitä. Anoppi alko arvostelee, piti olla vain tyytyväinen kun rahaa tuli. Ja kaikki kodin hoito yms. oli vain ja ainoastaan minun vastuullani, tein kaiken. Itse siihen suostuin.
Sitten tuli loukkaantuminen ja masennus ja isomman paha olo. Ja tämä on toki kiristänyt minun jamiehen välejä. Nykyään riidellään aika paljon, molemmat ovat väsyneet taistelemaan isomman kanssa ihan perusasioista, kuten varastaminen ja kiinni käymiset. Mies on nyt kovasti puhunut erosta, erotettaisiin lapset. Mutta itse en ole nyt sitä mieltä että se ratkaisisi ongelmia, vaan pahentaisi. Lapset ovat kovasti itkeneet kun on mainittukin sana ero.
Ymmärrän miehen pahan olon ja halun saada elää ns. normaalia perhe-elämää. Miehen mielestä mä vaan paasaan ja valitan kaikesta. En kuuntele häntä enkä välitä mitä mies sanoo. Ja mä koen useasti ihan samalla tavalla miehen suunnalta. Sanon jotain, niin saattaa mennä pari kolme minuuttia ja mies alkaa puhuu asiasta kuten siitä ei ois aikaisemmin puhuttukaan. Tai jos sanon että joku asia on esim. tehtävä jollain tietyllä tavalla, niin ihan kuin ei ois koskaan kuullutkaan. Ja kun tuskastun tähän, mies hermostuu.
Aikoinani rakastuin miehessäni siihen kun hän osasi hienosti ottaa mutkin huomioon, oli hellä ja hänen kanssaan oli hyvä olla.
Olen miehelleni kertonut nuoruudestani ja hän on tukenut siinäkin asiassa. Tukensa on ollut kullan arvoista. Mutta nyt ei oikein tulla toimeen. Riita saattaa tulla pienemmästäkin asiasta.
Itse en haluaisi erota, koska tuntuu ettei kaikkea olla tehty suhteemme eteen. Meillä ei ole ollut yhteistä aikaa pahemmin ollenkaan, mua lähes hävettää ajatella että mä lähtisin jonnee miehen kanssa kahdestaan. Siitähän voisi joku mua kiusata!! Myöskään seksiä ei ole ollut vuosikausiin (en silti koe miestäni esim. veljekseni). Seksin jälkeen vain tuntuu että olen tehnyt jotain väärää ja hävettävää. Vaikka järki sanoo ettei näin ole, mutta tunne on hyvin ikävä.
Ja kun on hyviä päiviä, tuntuu todellä hyvältä. Tunnen rakkautta, henkistä yhteenkuuluvuutta. Koko ajan vain nykyään tarkkailen että millä tuulella kukakin, varsinkin mies (joka osaa olla todella ilkeäsanainen ollessaan harmissaan). Ja jos näen että on huono päivä niin alkaa hermostuttaa.
Mies ei enää edes tiedä haluaako yrittää. Ja en edes aina tiedä itsekään. Pääasiallisesti kyllä haluan, mutta onko enää mitää tehtävissä. Onko menty liian pahaan jamaan... Ei tehdä yhdessä oikein mitään eikä mulla ole omaakaan aikaan. Tähän olen kyllä hyvin pitkälti itse syyllinen, olen kiltisti "suostunut" siihen että mä hoidan kaiken. Olen uhrannut itseni, varmaan odottaen että saan hyväksyntää kun näytän että teen kovasti hommia. Ja silti samalla voin pahoin kun tuntuu että koko ajan pitää olla tekemässä. Mies ei ole koskaan vaatinut että kodin pitää loistaa puhtauttaan. Mies hoitaa imuroinnin ja joitain muita kotihommia, mutta musta silti tuntuu että mä hukun kotitöihin. Vaikka teen osa-aika töitä. Tähänkin olen saanut mieheltä tukea.
Sekavaa tekstiä, tiedän. Purkasin vain ajatuksiani. Olen aina ajatellut että lapsilla pitää olla ehjä koti, jossa on molemmat vanhemmat. Ja tasapainoinen ja rakastava. Nyt ollaa kaukana siitä. En tiedä uskallanko rakastaa miestäni. Seksi ällöttää ajatuksenakin, mutta meillä silti jonkun verran halitaan ja suukotellaan. Myös keskenämme sekä lapsia.
Halua olisi saada homma toimimaan. Mielestäni mieheni on nyt masentunut, ei omasta mielestään. Mutta miten eteenpäin... Perhettä en halua rikkoa, mutta jännittää alkaa tekemään jotain. Stressi on kovaa, niin mulla kuin miehelläkin. Molemmat ottavat tällä hetkellä lähes kaiken toisen sanomisen itseensä, vaikka toinen ei mitään pahaa tarkoittaisikaan.
Inhottavaa, rasittavaa ja rankkaa. Ei jatkuva riitely lapsillekaan ole hyväksi, mutta sitäkin puolta elämään kuuluu. Ja jos tästä selvitään, saavat he nähdä että ongelmien edessä ei ole hyvä luovuttaa heti, vaan ongelmat ovat ratkaistavissa vaikka ne kestäisivätkin pidempäänkin.
Eli summa summarum: Uskoisin että jotain on vielä tehtävissä, mutta miten saada asiat paranemaan. Rakkautta tuntuu olevan, mutta arki on raskasta. Ihan peruskotiasiat kuten kotityöt ovat tällä hetkellä ihan hurja rasite, en jaksaisi niitä ollenkaan. Nukkuminen on ihanaa, herääminen ei koska heti tulee mieleen että mitenkähän tämä päivä. Ei ole hyvä olla yksin, mutta ei tällä hetkellä yhdessäkään. En jaksaisi lapsiakaan oikein. Olen tunnistanut nyt itsestäni masennuksen oireet, mutta nyt huomattavasti lievemmät kuin romahduskerralla.
Miksi ihmeessä elämän pitää olla näin vaikeata? Mitä olen tehnyt että elämäni on näin paljon rasitettu ikävillä asioilla? Mistä voimia muuttaa asioita?
Kiitos että jaksoit lukea! Ja en haluaisi mitään "Aku Ankka"-vastauksia. Tiukoilla ja herkillä olen.
Taustaa: Itse olen teini-iässä kärsinyt lievästä insestistä ja kovaa kiusaamista pojista, vanhempieni ja heidän naapureiden taholta. Ei auttanut itkuiset pyynnöt että lopettaisivat. Ei, sain kärsiä.
Tapasin nykyisen mieheni ollessani 20 v, vain kk edellisen eron jälkeen. Olin ajatellut pysyä sinkkuna, mutta ajatuksiin tuli muutos. Muutimme yhteen mieheni kanssa oltuamme yhdessä 3 vuotta ja ensimmäinen lapsi syntyi kun olimme olleet yhdessä 6,5 vuotta. Sitten alkoi vauhti.
Muutimme toisen kaupunkiin työn perässä ja olin hyvin paljon yksin. Minulle oli itsestään selvää että lähden miehen mukana. Sitten sain töitä ja tuli ekan kerran mieleen että pitäisikö erota. Ei erottu ja myöhemmin syntyi toinen lapsi. Tämän jälkeen mies loukkaantui vakavasti, hoidin yksin kodin, lapset sekä miehen. En muista siitä keväästä mitään. Sitten tuli itselleni vähintään keskivaikea masennus. Romahdin täysin, meinasin erota miehestä sekä halusin eroon lapsistakin. Luulin että kaikki olisi ok kunhan vain eroaisimme. Mutta emme eronneet, mieheni tuki minua täysillä sairauden yli.
Isompi lapsista kärsi, en osannut olla hänelle äiti kun oli pikkusisarus juuri syntynyt ja isä loukkaantunut. Iso sai ilmeisen isoja traumoja, ongelmia koko ajan. On nyt hoidossa joka ei tunnu kovasti ainakaan auttavan. Pienemmän kanssa menee hyvin, hän puhuu pahasta olostaan.
Minulta on vaadittu kovasti lapsesta lähtien. On itse pitänyt pärjätä ilman aikuisten tukea, kotona ei vaadittu esim. läksyjen tekoa, tosin tein ne käskemättä. Isoveljeni oli selkeä ykkönen, jäin lähes kaikessa kakkoseksi. Ja sitten tuli lievä insesti. Se tuntui hurjan pahalta, mutta en uskaltanut vastustaa, kun isäni mielestä vanhemmilla oli mm. oikeus satuttaa lapsiaan.
Menin kihloihin 18 vuotiaana, erosin n. vuoden päästä. Ja sitten tuli nykyinen mieheni kuvioihin. Opiskelimme ja palattuamma muutimme yhteen. EI ongelmia, oli kiva ja hyvä olla. Sitten tuli ensimmäinen lapsi ja kotipaikkakunnan muutos. Jäin kovasti yksin. Mies teki kovasti töitä. Anoppi alko arvostelee, piti olla vain tyytyväinen kun rahaa tuli. Ja kaikki kodin hoito yms. oli vain ja ainoastaan minun vastuullani, tein kaiken. Itse siihen suostuin.
Sitten tuli loukkaantuminen ja masennus ja isomman paha olo. Ja tämä on toki kiristänyt minun jamiehen välejä. Nykyään riidellään aika paljon, molemmat ovat väsyneet taistelemaan isomman kanssa ihan perusasioista, kuten varastaminen ja kiinni käymiset. Mies on nyt kovasti puhunut erosta, erotettaisiin lapset. Mutta itse en ole nyt sitä mieltä että se ratkaisisi ongelmia, vaan pahentaisi. Lapset ovat kovasti itkeneet kun on mainittukin sana ero.
Ymmärrän miehen pahan olon ja halun saada elää ns. normaalia perhe-elämää. Miehen mielestä mä vaan paasaan ja valitan kaikesta. En kuuntele häntä enkä välitä mitä mies sanoo. Ja mä koen useasti ihan samalla tavalla miehen suunnalta. Sanon jotain, niin saattaa mennä pari kolme minuuttia ja mies alkaa puhuu asiasta kuten siitä ei ois aikaisemmin puhuttukaan. Tai jos sanon että joku asia on esim. tehtävä jollain tietyllä tavalla, niin ihan kuin ei ois koskaan kuullutkaan. Ja kun tuskastun tähän, mies hermostuu.
Aikoinani rakastuin miehessäni siihen kun hän osasi hienosti ottaa mutkin huomioon, oli hellä ja hänen kanssaan oli hyvä olla.
Olen miehelleni kertonut nuoruudestani ja hän on tukenut siinäkin asiassa. Tukensa on ollut kullan arvoista. Mutta nyt ei oikein tulla toimeen. Riita saattaa tulla pienemmästäkin asiasta.
Itse en haluaisi erota, koska tuntuu ettei kaikkea olla tehty suhteemme eteen. Meillä ei ole ollut yhteistä aikaa pahemmin ollenkaan, mua lähes hävettää ajatella että mä lähtisin jonnee miehen kanssa kahdestaan. Siitähän voisi joku mua kiusata!! Myöskään seksiä ei ole ollut vuosikausiin (en silti koe miestäni esim. veljekseni). Seksin jälkeen vain tuntuu että olen tehnyt jotain väärää ja hävettävää. Vaikka järki sanoo ettei näin ole, mutta tunne on hyvin ikävä.
Ja kun on hyviä päiviä, tuntuu todellä hyvältä. Tunnen rakkautta, henkistä yhteenkuuluvuutta. Koko ajan vain nykyään tarkkailen että millä tuulella kukakin, varsinkin mies (joka osaa olla todella ilkeäsanainen ollessaan harmissaan). Ja jos näen että on huono päivä niin alkaa hermostuttaa.
Mies ei enää edes tiedä haluaako yrittää. Ja en edes aina tiedä itsekään. Pääasiallisesti kyllä haluan, mutta onko enää mitää tehtävissä. Onko menty liian pahaan jamaan... Ei tehdä yhdessä oikein mitään eikä mulla ole omaakaan aikaan. Tähän olen kyllä hyvin pitkälti itse syyllinen, olen kiltisti "suostunut" siihen että mä hoidan kaiken. Olen uhrannut itseni, varmaan odottaen että saan hyväksyntää kun näytän että teen kovasti hommia. Ja silti samalla voin pahoin kun tuntuu että koko ajan pitää olla tekemässä. Mies ei ole koskaan vaatinut että kodin pitää loistaa puhtauttaan. Mies hoitaa imuroinnin ja joitain muita kotihommia, mutta musta silti tuntuu että mä hukun kotitöihin. Vaikka teen osa-aika töitä. Tähänkin olen saanut mieheltä tukea.
Sekavaa tekstiä, tiedän. Purkasin vain ajatuksiani. Olen aina ajatellut että lapsilla pitää olla ehjä koti, jossa on molemmat vanhemmat. Ja tasapainoinen ja rakastava. Nyt ollaa kaukana siitä. En tiedä uskallanko rakastaa miestäni. Seksi ällöttää ajatuksenakin, mutta meillä silti jonkun verran halitaan ja suukotellaan. Myös keskenämme sekä lapsia.
Halua olisi saada homma toimimaan. Mielestäni mieheni on nyt masentunut, ei omasta mielestään. Mutta miten eteenpäin... Perhettä en halua rikkoa, mutta jännittää alkaa tekemään jotain. Stressi on kovaa, niin mulla kuin miehelläkin. Molemmat ottavat tällä hetkellä lähes kaiken toisen sanomisen itseensä, vaikka toinen ei mitään pahaa tarkoittaisikaan.
Inhottavaa, rasittavaa ja rankkaa. Ei jatkuva riitely lapsillekaan ole hyväksi, mutta sitäkin puolta elämään kuuluu. Ja jos tästä selvitään, saavat he nähdä että ongelmien edessä ei ole hyvä luovuttaa heti, vaan ongelmat ovat ratkaistavissa vaikka ne kestäisivätkin pidempäänkin.
Eli summa summarum: Uskoisin että jotain on vielä tehtävissä, mutta miten saada asiat paranemaan. Rakkautta tuntuu olevan, mutta arki on raskasta. Ihan peruskotiasiat kuten kotityöt ovat tällä hetkellä ihan hurja rasite, en jaksaisi niitä ollenkaan. Nukkuminen on ihanaa, herääminen ei koska heti tulee mieleen että mitenkähän tämä päivä. Ei ole hyvä olla yksin, mutta ei tällä hetkellä yhdessäkään. En jaksaisi lapsiakaan oikein. Olen tunnistanut nyt itsestäni masennuksen oireet, mutta nyt huomattavasti lievemmät kuin romahduskerralla.
Miksi ihmeessä elämän pitää olla näin vaikeata? Mitä olen tehnyt että elämäni on näin paljon rasitettu ikävillä asioilla? Mistä voimia muuttaa asioita?
Kiitos että jaksoit lukea! Ja en haluaisi mitään "Aku Ankka"-vastauksia. Tiukoilla ja herkillä olen.