Pitäiskö mennä psykologille "tunteettomuuden" takia

[mietin vain...]

Tai siis, kyllä minulla tunteita on, sekä positiivisia, että negatiivisia. Jotenkin ne kuitenkin vain ovat -ainakin omasta mielestäni- paljon vähäisempiä ja "miedompia" kuin yleensä ihmisillä.

En esimerkiksi tiedä, että olenko koskaan rakastunut oikeasti. Olen kyllä pitänyt joistain miehistä hyvin paljon, ja minulla on ollut seurustelusuhteita, mutta koskaan en ole kokenut sellaista koko maailman mullistavaa tunnetta, jossa se rakkauden kohde on koko elämän sisältö.

Ja kun nuo suhteet päättyivät, niin en kokenut maailmani murenevan (yms.). lähinnä oli vain jonkin aikaa haikea olo. Siis sellainen "harmi,ettei tämä suhde toiminutkaan"- tunne.

Ja jos negatiivisista tunteista puhutaan, niin en kerta kaikkiaan osaa kuvitella tilannetta, jossa olisin vuosikausia vihainen jollekin ihmiselle. Satunnaisesti saatan kiukustua, mutta en vain löydä sisältäni mitään tarvetta jatkuvaan vihanpitoon kenenkään kanssa (Jos joudun olemaan tekemisissä kroonisen kusipään kanssa pidän välini häneen niin etäisenä ja ei-persoonallisena kuin vain on mahdollista).

No, vaikea tätä on selittää. ihmetyttää vaan välillä, kun vertaa itseään niin moniin muihin ihmisiin, jotka tuntuvat tuntevan paljon enemmän kuin minä

 

[vieras*]

Ihmisten temperamentit ovat onneksi erilaisia. Draamqueenina olossa ei ole mitään tavoteltavaa, ole tyytyväinen

 

[Puuhippa]

Ei tossa mitään vikaa ole.
Mulla on ainakin sellainen asenne, että elämään kuuluu kaikennäköistä niin hyvässä kuin pahassa joten mitä sitä turhaa murehtimaan.

 

[bieRas]

Tuon perusteella sanoisin että ehkä et ole tavannut vielä sitä oikeaa. Kyllä rakastumisen vaan tietää sitten kun se tapahtuu kohdalle. =) Ja tuo jälkimmäinen juttuhan on vaan positiivinen asia. =) Ei vihanpitoon kannata tuhlata energiaa.

 

["akka"]

Ei pidä, tunteettomuuteen ei ole hoitokeinoa.

 

[Reea]

Mulla on vähän sama juttu. Selvästi olen enemmän "järki-ihminen" kuin "tunneihminen".