Pitäisikö vain tyytyä elämään yksin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja väsynyt
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

väsynyt

Vieras
Omien ajatusten kanssa pallottelu ei oikein johda mihinkään, pakko saada ulkopuolistakin näkökulmaa asiaan..

Elieli, mistäköhän aloittaisin. Olen nuori, vasta 21-vuotias nainen ja ollut nyt parisuhteessa 1,5 vuotta. Sitä ennen seurustelin 2,5 vuotta - olen siis seurustellut tasan kahdesti ja aina vakavasti.

Sairastuin ensimmäisen suhteen alussa syömishäiriöön, ensin anoreksiaan ja vuosien kuluessa bulimiaan. Sairauden myllerryksessä erosin ensimmäisestä miehestäni. En kuitenkaan viihtynyt kauaa sinkkuna, minulla ehti olla muutama "yhden illan juttu" ennen kuin tapasin nykyisen avopuolisoni.

..ja ongelmia riittää.

Nykyisen avokin tavatessani sairaus oli ollut aika pitkään sivussa ja koin olevani suhteellisen terve. Kerroinkin hänelle sairastaneeni syömishäiriön, mutta melkolailla parantuneeni. Bulimia kuitenkin erinäisten syiden takia puhkesi kukkaan taas parin kuukauden seurustelun jälkeen ja oikeastaan näihin aikoihin saakka olen sairastellut enemmän tai vähemmän, nyt kuitenkin on ollut noin 3-4 kuukautta ihan hyvä vaihe.

Syömishäiriö ei ole ainoa ongelma. Ensimmäisessä suhteessani mies painosti minua sänkyyn ja niinhän siinä sitten kävi, että siitä asti seksi on lähes poikkeuksetta ollut epämiellyttävää/kivuliasta. Kerroin uudelle miesystävälleni heti alussa seksiongelmistani, mutta lankesin samaan vanhaan kaavaan; esitin nauttivani jne. Nyt tilanne on se, että mies on ollut äärettömän turhautunut seksittömästä elämästä - ymmärrettävästi - ja toisinaan myös muistuttelee surkeasta makuuhuone-elämästä, saaden oloni entistä pahemmaksi. Mies välillä myös painostaa ja saattaa hyvinkin voimakkaasti vaatia minua esimerkiksi suuseksiin (käytännössä riisuu housunsa ja tulee heiluttelemaan heppiään kasvojeni eteen), esittelee sukukalleuksiaan tai hinkkaa itseään minua vasten. Hänestä se on huvittavaa ja humoristista, minusta ahdistavaa ja olen kertonut sen - asian mitenkään muuttumatta. Kyseessä on melkoinen oravanpyörä: mies elää puutteessa ja yrittää ilmaista asiaansa enemmän tai vähemmän suorasti, minua nämä keinot ahdistavat ja käperryn entistä enemmän kuoreeni. Olen myös yrittänyt "nauttia seksistä väkisin" ja antaa vaikken ole halunnut. Se ei todellakaan ole toiminut ja usein olen vain puristanut tyynyä ahdistuksen kyynelistä mykkänä.

Omituista tosin on se, että vajaan parin vuoden takaiset "yhden illan jutut" eivät vastaavalla tavalla ahdistaneet, melkeinpä päin vastoin. Tavallaan elän nyt itsekin puutteessa, en vain halua miestäni. Samalla tavalla kävi edellisessäkin suhteessa - en halunnut kumppaniani.

Arvostan miehessäni hänen ahkeruuttaan ja monia arvojaan, ulkonäöstä puhumattakaan, mutta esimerkiksi edellä kuvailtu seksiasia on todella raskasta minulle. Emme myöskään juuri koskaan käy missään ja miehelläni ei ole käytännössä lainkaan ystäviä. Hän on jatkuvasti töissä, treenaa tai opiskelee. Kun emme ole samassa tilassa, tekstailemme ja soittelemme kyllä ja viljelemme sydämiä, mutta silti koen tietynlaisen kipinän kadonneen. Aluksi hän esimerkiksi väitti pitävänsä koiristani, mutta nyt saan kuulla päivästä toiseen miten ne ovat "p*rseestä", "ärsyttäviä" ja kuinka ne voisi ampua (esim. jos koiranpentu on tuhonnut jotakin). Kaikki nämä lausuttuna enemmän tai vähemmän vitsillä, minua silti loukaten. Hän tiesi kyllä suhteen alusta alkaen, että eläimet ovat minulle tärkeitä.

Mies on myös hyvin eleetön. Jos esimerkiksi yritän yllättää hänet vaikkapa illallisella, hän ei oikein osaa reagoida siihen mitenkään. En muista hänen koskaan suhteen aikana nauraneen tikahtuakseen. Itse sen sijaan olen aika räväkkä ja tunteellinen sekä nauravainen ihminen, joten on aika raskasta, kun omille tunteilleen ei saa kaikilta osin vastakaikua. Ymmärrän toisaalta miehen pidättyväisyyden, sillä hänen perheolonsa ovat olleet, no, mitä ovat.

Uskon, että myös oma sairauteni on muuttanut miestä ja hän on "alkuhuuman" jälkeen tajunnut, että sairaus on aika iso osa elämääni ja siksikin kääntynyt sisäänpäin. Minusta tuntuisi ajatuksen tasolla hirveältä erota hänestä, sillä jotenkin tuntuu että minä olen aiheuttanut koko tilanteen (sairaus + seksiongelmat + koirat yms. yms.).
Minua huolestuttaa eniten se, että etenkin viime aikoina olen ajatellut paljon muita miehiä (viimeksi tänään kun kävin mieshierojalla, ihastelin hänen avointa ja nauravaista persoonaansa) ja myös sinkkuna elämistä. Miten vapauttavaa olisikaan surffailla deittipalstoilla ja käydä vaikkapa baarissa! Ja vaikka sitten viettää sitä villiä nuoruutta rietasteluineen, mistä on paljon puhuttu ja joka on minulta osin ehkä jäänyt välistä. Enkä nyt tiedä onko se niin tärkeääkään, mutta tällaisia ajatuksia olen käynyt läpi.

Käyn terapiassa tällä hetkellä, mutta ei se oikein auta, jos puin asioita omasta puolestani. Miehen mielestä suurin ongelma on seksi ja etenkin sen puute. En haluaisi häntä raahata terapiaan, sillä minusta tuntuu että syyllistän häntä jo muutenkin liikaa - enkä oikein usko, että terapia hänen peruspersoonallisuuttaan muuttaa..

Haluaisin kuulla teidän kommenttejanne, miltä tämä kaikki kuulostaa? Kannattaisiko erota vai yrittää, jotakin? Niinhän toki monet sanovat, "ettei se vaihtamalla parane", minusta vain alkaa tuntua että ehkä parisuhde ei vielä vuosiin ole minun juttuni, jos koskaan... :( Enkä halua omalla olemassaolollani ja käytökselläni loukata toista ihmistä.

Nimimerkki,
toivoo asiallisia vastauksia
 
No, jos haluat tuollaista elämältäsi, sitten jäät siihen. Minä en kyllä jäisi, kun on vain yksi elämä. Olet nuori, ehdit löytää sinulle oikean, ja tasapainoisen, oikeasti mukavan ihmisen, kunhan olet ensin ehdottomasti hoitanut itsesi kuntoon. Oireilet, ja se kaipaa hoitoa eikä lisää taakkaa. Tuossa ympäristössä se itsensä hoitaminen ei taida kyllä onnistua, moni sairastuisi tuollaisessa kuviossa. Kuullostaa todella ahdistavalta minusta. Arvosta nyt hyvä nainen omaa itseäsi paljon enemmän!
 
Tähän taitaa päteä se sanonta, ettet voi rakastaa ketään muuta ennenkuin opit rakastamaan itseäsi. Eli tällä tarkoitan sitä, että uskoisin sinulle olevan hyväksi tutustua itseesi ihan sinkkuna. Opetella tietämään mistä pidät ja mistä et, nauttia yksinolosta, koiristasi ja rauhasta ilman ahdistavaa seksiä. Tämänhetkinen kumppanisi saattaa olla muutoin hyvä kumppani, mutta omissa asioissasi taitaa olla vielä selvittelyä, etkä siten taida olla valmis ns tasapainoiseen parisuhteeseen. Voi myös olla, että yrittäessäsi miellyttää miestäsi, unohdat oman itsesi ja siksi koet seksin ahdistavana, vaikka se yhden yön jutuissa (ilman miellyttämisenhalua) olikin hyvää.

No, me kaikki olemme yksilöitä ja tämä oli minun mielipiteeni näin äkkiseltään luettuani tekstisi. Luonnollisesti teet itse omat ratkaisusi.

P.S. siitä syömishäiriöinnistä on todella vaikeaa päästä eroon, tuppaa ilmaantumaan aina uudestaan kun asiat kasaantuvat stressiin asti. Jälleen kerran, itsestään tykkääminen sellaisena kuin on, auttaa kummasti =)
 
Olet vasta 21-vuotias ja olet ehtinyt tehdä elämässäsi vaikka mitä. Mihin sinulla on kiire?

Ymmärrän, että olet nuori ja itsetuntosi kehittyminen on vielä kesken, mutta juuri siksi olisi tärkeää, että ymmärrät sen, että onnellisuutesi lähtee itsestäsi. Et voi olettaa, että toinen tekee sinut onnelliseksi ja parantaa sinut sairaudestasi.

Jotkut psykologit väittävät, että naiset kohtelevat miehiään siten, kun toivoisivat heidän kohtelevan itseään. Varmasti sinäkin olet tehnyt esim. illallista miestä varten, koska toivoisit myös hänen yllättävän sinut vastavalla tavalla! Samoin miehet kohtelevat naisia siten kuin he toivoisivat naisten kohtelevan heitä (esim. heittävän vaatteet pois ja tulevat tyrkyttämään seksiä suoraan). Vihjailut eivät mene perille, vaan suora puhe.

Minusta tuntuu, että et ole vielä edes valmis parisuhteeseen, koska teeskentelet sängyssä ja olet alussa aivan liian myöntyväinen. Toinen asia, mihin huomioni kiinnittyi oli se, että mikä näissä miehissä on ollut sellaista, joka on saanut sinut ihastumaan? Oletko ihastunut siihen, mitä he voisivat olla, jos alkaisivat käyttäytymään haluamallasi tavalla? Vai oletko ihastunut vain ulkonäköön?

Minun mielestäni parisuhde on seksisuhteen lisäksi aina myös ystävyyssuhde. Jos mies ei ole hyvä kaverini, en halua suhdetta. Minusta on tärkeää, että voidaan yhdessä elää myötä- ja vastamäet.

Minusta sinun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että jos eroatte, niin mies jää yksin. Et voi ottaa vastuuta sellaisista asioista, joihin sinulla ei ole vaikutusvaltaa!!! Ei kannata kantaa maailmantuskaa hartioillaan, koska et voi vaikuttaa sellaisiin asioihin.

Kannattaa ehdottomasti jatkaa terapiassa käyntiä, jotta opit jatkossa ratkaisemaan ongelmatilanteet elämässäsi muulla tavoin kuin hakemalla lohtua ahmimalla/oksentelemalla. se ei välttämättä ole helppoa, mutta oman itsesi kannalta tärkeää.
 
Sinkkuna eläminen ei tarkoita miesten metsästämistä deittipalstoilta vaan nimenomaan omien ajatusten kanssa olemista, henkistä kasvamista itsenäisyyteen. Sinkkuna myös rakennat turvaverkostoa ystäviesi ja läheistesi tuella. Ilmeisesti nyt määrittelet itsesi parikymppisten kundien (?) arvomaailman kautta. Ulkonäkö, seksi, mustavalkoiset paineet parisuhteen toimivuudesta, miellyttämisenhalu. No tuolla pelillä olet parisuhdekierteessä, yksi niistä, joilla on exiä kymmenittäin, kun olet nelikymppinen. Aikuiseksi kasvaminen ottaa aikansa, itsenäistyminen on tärkeä osa sitä prosessia, samoin itsetunnon kasvattaminen, mikäli et ole saanut kotoasi hyviä eväitä. Sairastumisesi varmaan kertoo jo jotain olennaista, siihen en puutu, sitä varten on terapeuttisi.
 
Olen itsekin yrittänyt ymmärtää tuota miesten seksiriippuvaisuutta, ja siitä kuinka raukkaparat oikein kärsivät kun eivät seksiä saa. Mastubaatiohan ei seksiä ole, eikä sitä edes myönnetä että vedin käteen jo kolme kertaa tänä aamuna, mutta haluan nyt vinkua ja vikistä kuin rasittava piski että edes säälistä saisin. Miehillä ei ole tuossa asiassa itsekunnioitusta lainkaan.

Minäkin toki odotin seksiä innoissani nuorena, ja kuvittelin kuinka upeaa se sitten on. Onneksi kukaan ei kertonut että aika tympeää se tulee olemaan. Ehkä olen lesbo, mutta yhdyntä on aika tylsä juttu. Puhumattakaan seksin kerjäämisestä, ja siitä että miehet eivät oikein ymmärrä raiskaamisen käsitettä. Olen ihan sanallisesti selittänyt että jos panee toista vasten tämän tahtoa, on kyseessä raiskaaminen. Kuulin olevani kylmä.

Olen ehkä tosissaan itsekäs ja kauhea, mutta nyt sinkkuna olen huomattavasti onnellisempi ja tasapainoisempi kuin parisuhteessa miehen kanssa. Miehet ovat itsekkäitä kakaroita, jotka pitää alistaa tossun alle ja käyttää hyväksi, tai heistä tulee aivan mahdottomia. Harmi ettei kukaan koskaan kannustanut minua lähtemään jo aikaisemmin, nuoruuteni meni täysin hukkaan yrittäessäni pitää yllä turhaa parisuhdetta.
 
Ensimmäisenä tuli mieleen, että mikä sen bulimian ja anoreksian aiheutti? Sairastuit ensimmäisessä suhteessa, toisessa suhteessa se palasi. Eli aika pahasti näyttää siltä, että yksin voisit paremmin. Onko sinulla suorituspaineita suhteessa, esim. että pitäisi olla laihempi/kauniimpi/muuten parempi että toinen hyväksyy?

Suosittelisin olemaan yksin, löytämään itsesi, oppimaan rakastamaan itseäsi ilman suhteita (ilman niitä yhden yön suhteitakin, koska niistä yleensä hakee vain hyväksyntää). Sinun pitää oppia rakastamaan itseäsi ilman että joku toinen sanoo että olet ihana. Sinkkuaikana ei todellakaan ole järkevää lykätä ongelmia taka-alalle ryyppäämällä, bilettämällä ja harrastamalla yhdenyönsuhteita. Sitten löydät itsesi taas suhteesta jonkun ajan päästä, ja samat ongelmat toistuvat.

Eli ole yksin, ota aikaa itsellesi, ja ratkaise ongelmasi. Vasta sitten voit olla valmis suhteeseen.
 
kyllä juttu on niin, että sinun pitää parantua ensin, sitten vasta suhteeseen, oma poikani oli masentuneena suhteessa tyttöystävänsä kanssa 1,5vuotta ja sairastutti siinä sivussa tyttöystävänsäkkin, no se suhde loppui siihen ja jäi kaksi rikkinäistä sydäntä.
Siis lääkärille ja lääkitystä hakemaan.
 
Olen hurjan kiitollinen kaikille asiallisista vastauksista!

Toistaiseksi olen vielä sinnitellyt suhteessa, mutta suoraan sanottuna, en tiedä kuinka kauan jaksan. Mies saa revittyä seksistisiä viittauksia jopa kädessäni pitämästä taskulampusta. Kun hermostun, mies "loukkaantuu"; enkö vitsiä ymmärrä. Hitto..

Nimimerkki epäkypsä heittikin ihan mielenkiintoisen ajatuksen ilmoille; en ole koskaan ajatellut sairauttani tuolta kantilta. Että parisuhdekin osaltaan voisi olla sairastumisen takana.

Tällä hetkellä käyn terapiassa ja ensi kerralla olisi tarkoitus puida myös tätä pitkään salassa pitämääni parisuhdehäpeää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väsynyt;10851465:
Olen hurjan kiitollinen kaikille asiallisista vastauksista!

Toistaiseksi olen vielä sinnitellyt suhteessa, mutta suoraan sanottuna, en tiedä kuinka kauan jaksan. Mies saa revittyä seksistisiä viittauksia jopa kädessäni pitämästä taskulampusta. Kun hermostun, mies "loukkaantuu"; enkö vitsiä ymmärrä. Hitto..

Nimimerkki epäkypsä heittikin ihan mielenkiintoisen ajatuksen ilmoille; en ole koskaan ajatellut sairauttani tuolta kantilta. Että parisuhdekin osaltaan voisi olla sairastumisen takana.

Tällä hetkellä käyn terapiassa ja ensi kerralla olisi tarkoitus puida myös tätä pitkään salassa pitämääni parisuhdehäpeää.


Ehdottaisin, että elät omillasi kunnes olet taas tasapainossa, ja niin vahva, ettet enää haksahda mieheen jonka kanssa et voi 100% hyvin.

Ehdit vielä löytää sen oikean mutta nyt on tärkeintä sinä itse. Tsemppiä.
 
Mies kuulostaa seksivitseinensä aika lapselliselta. Monet tuon ikäiset miehet ovat vielä tuollaisia ja muutenkin henkisesti aika lapsellisia. Ehkä sinun kannattaisi tutustua aikuistuvaan itseesi ihan itseksesi ja myöhemmin etsiä aikuisempi parisuhde kypsemmän miehen kanssa.
 

Similar threads

Yhteistyössä