H
huono äiti
Vieras
Hei, mun on pakko avautua jonnekin. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja vastata asiallisesti, mitkään ilkeät kommentit ei voi mua enää pahemmin masentaa.
Mulla on nyt 8kk tyttö. Asiat periaatteessa hyvin, oon akateemisesti koulutettu, mulla on hyvä puoliso, taloudellinen tilanne yms perusasiat kunnossa. Synnytyksen jälkeen kärsin jonku sortin masennuksesta, tai oikeastaa se ei ollut masennusta, vaan sellasia pakkoajatuksia... Ne tuli heti kun lapsi syntyi. Pakkoajatuksia ja pelkoja siitä, että satutan lasta. Että pimahdan ja teen sille jotain kamalaa. hirveitä mielikuvia, jossa nään itseni vahingoittamassa rakasta vauvaani. Ne on ihan kamalia, enkä edes halua niitä kuvailla yksityiskohtaisesti. Ne ajatukset masensi mut täysin. Hain apua neuvolasta, josta sitten laittoivat mut jutteleen jollekin psykologin tyyppiselle. Tämä nainen kuunteli silmät pyöreinä, ei oikein ymmärtänyt asian yintä ja ja alkoi ehdottaa jotain perhetyöntekijää.. En suostunut, koska ei mulla ollut ongelmaa lapsen hoidossa. Ystäviäkin on joitakin, mutta en yksinekertaisesti osaa heille puhua tästä, kun tämä on niin outoa.
No, kävin siellä juttelemassa muutaman kerran ja lääkkeitähän mulle oltiin työntämässä. Alotinkin ne - masennuslääkkeet, mutta mitäs hyötyä niistä oli kun en varsinaisesti kärsinyt masennuksesta. Mulle sanottiin, että voin saada kelan tukea yksityiseen terapiaan. No sitten yhtäkkiä sanottiinkin, että ei, sun pitäiski olla ensin 4kk kunnallisen mielenterveystoimiston asiakkaana että voit saada sitä tukea. Ja sinne on hirveät jonot... annettiin ymmärtää, että tuskin edes pääset. lääkkeistä vaan jauhettiin. Se oli ihan sekavaa koko touhu ja taas olis pitäny mennä jollekin uudelle ihmiselle avautumaan. En mennyt, koska edellinenkään ei ymmärtäny... Homma jäi sikseen. Pakkoajatukset helpottivat välillä, mutta ovat nyt palanneet takaisin.
Meillä ei ole nukuttu nyt kolmeen kuukauteen. Hirveitä öitä, tyttö herää sen miljoona kertaa ja välillä menee tunikausia koittaa saada se uudestaan nukkuun. Ja mä oon varustettu aika lyhyillä hermoilla.. mun mies on ihana, se kyllä hoitaa vauvaa ja auttaa.
Mutta viime yö. mies on reissussa viikonlopun, ja oli ekaa kertaa yksin. Yö meni ihan perseelleen, viiteen mennessä en ollu nukkunu yhtään. olin ihan puhki. Ja kitinä vaan jatkui. kaikki keinot on yritetty. Menin miljoonannen kerran ottamaan tyttöä sängystään, kituutti ja huitoi käsillään (on tosi tempperamenttinen luonne). olin menkein raivoissani, päässä kiehui. Kiskaisin peiton tytön alta vihaisesti, en tiedä mitä ajattelin. Tyttö kellahti nurin ja löi nokkansa pinnasängyn pinnoihin. Siihen sattui. Ja mä aiheutin sen, puoliksi tahallani. Olin järkyttynyt ja säikähdin, itkin hysteerisesti, ja ensimmäisen kerran ajattelin, että vosin päättää päiväni. Ihan oikeasti. Ei ollut ketään kenelle soittaa, viideltä yöllä. Miestä en saanut kiinni..
Sain tytön lopulta nukkumaan ja nukkui luojan kiitos loppuyön. Aamu meni ihan hyvin, ei sen kanssa päivällä yleensäkään ole suurempia ongelmia. Nyt se ressukka nukkkuu tuolla päiväunia. Oon niin hajalla kun voi ihminen olla. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, mulla ei pitäis olla lasta. Sanokaa, mitä mun pitäisi tehdä. Sanokaa, mitä ajattelette tästä mun tilanteesta. on vähän sekavasti selitetty, niin paljon olis asiaa mutta en halua mitään romaania kirjoittaa että ees joku jaksais lukea.
Mulla on nyt 8kk tyttö. Asiat periaatteessa hyvin, oon akateemisesti koulutettu, mulla on hyvä puoliso, taloudellinen tilanne yms perusasiat kunnossa. Synnytyksen jälkeen kärsin jonku sortin masennuksesta, tai oikeastaa se ei ollut masennusta, vaan sellasia pakkoajatuksia... Ne tuli heti kun lapsi syntyi. Pakkoajatuksia ja pelkoja siitä, että satutan lasta. Että pimahdan ja teen sille jotain kamalaa. hirveitä mielikuvia, jossa nään itseni vahingoittamassa rakasta vauvaani. Ne on ihan kamalia, enkä edes halua niitä kuvailla yksityiskohtaisesti. Ne ajatukset masensi mut täysin. Hain apua neuvolasta, josta sitten laittoivat mut jutteleen jollekin psykologin tyyppiselle. Tämä nainen kuunteli silmät pyöreinä, ei oikein ymmärtänyt asian yintä ja ja alkoi ehdottaa jotain perhetyöntekijää.. En suostunut, koska ei mulla ollut ongelmaa lapsen hoidossa. Ystäviäkin on joitakin, mutta en yksinekertaisesti osaa heille puhua tästä, kun tämä on niin outoa.
No, kävin siellä juttelemassa muutaman kerran ja lääkkeitähän mulle oltiin työntämässä. Alotinkin ne - masennuslääkkeet, mutta mitäs hyötyä niistä oli kun en varsinaisesti kärsinyt masennuksesta. Mulle sanottiin, että voin saada kelan tukea yksityiseen terapiaan. No sitten yhtäkkiä sanottiinkin, että ei, sun pitäiski olla ensin 4kk kunnallisen mielenterveystoimiston asiakkaana että voit saada sitä tukea. Ja sinne on hirveät jonot... annettiin ymmärtää, että tuskin edes pääset. lääkkeistä vaan jauhettiin. Se oli ihan sekavaa koko touhu ja taas olis pitäny mennä jollekin uudelle ihmiselle avautumaan. En mennyt, koska edellinenkään ei ymmärtäny... Homma jäi sikseen. Pakkoajatukset helpottivat välillä, mutta ovat nyt palanneet takaisin.
Meillä ei ole nukuttu nyt kolmeen kuukauteen. Hirveitä öitä, tyttö herää sen miljoona kertaa ja välillä menee tunikausia koittaa saada se uudestaan nukkuun. Ja mä oon varustettu aika lyhyillä hermoilla.. mun mies on ihana, se kyllä hoitaa vauvaa ja auttaa.
Mutta viime yö. mies on reissussa viikonlopun, ja oli ekaa kertaa yksin. Yö meni ihan perseelleen, viiteen mennessä en ollu nukkunu yhtään. olin ihan puhki. Ja kitinä vaan jatkui. kaikki keinot on yritetty. Menin miljoonannen kerran ottamaan tyttöä sängystään, kituutti ja huitoi käsillään (on tosi tempperamenttinen luonne). olin menkein raivoissani, päässä kiehui. Kiskaisin peiton tytön alta vihaisesti, en tiedä mitä ajattelin. Tyttö kellahti nurin ja löi nokkansa pinnasängyn pinnoihin. Siihen sattui. Ja mä aiheutin sen, puoliksi tahallani. Olin järkyttynyt ja säikähdin, itkin hysteerisesti, ja ensimmäisen kerran ajattelin, että vosin päättää päiväni. Ihan oikeasti. Ei ollut ketään kenelle soittaa, viideltä yöllä. Miestä en saanut kiinni..
Sain tytön lopulta nukkumaan ja nukkui luojan kiitos loppuyön. Aamu meni ihan hyvin, ei sen kanssa päivällä yleensäkään ole suurempia ongelmia. Nyt se ressukka nukkkuu tuolla päiväunia. Oon niin hajalla kun voi ihminen olla. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, mulla ei pitäis olla lasta. Sanokaa, mitä mun pitäisi tehdä. Sanokaa, mitä ajattelette tästä mun tilanteesta. on vähän sekavasti selitetty, niin paljon olis asiaa mutta en halua mitään romaania kirjoittaa että ees joku jaksais lukea.
