Pitäis varmaan hakea apua :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jybis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

jybis

Aktiivinen jäsen
18.12.2006
9 237
0
36
ei tästä ole kun puolisen vuotta kun olin samassa tilanteessa :snotty:

isäni kuoli siis elokuussa -07,vain 3viikkoa ennen kun poika syntyi.Tuntui kokoajan että olen täysin yksin vaikka mummon kanssa asioista paljon puhuinkin.
Kerran olen puhunut asiasta neuvolassa,täti totesi "otan osaa,ja joskos katottas pojan paino" -tyyliin :o

neuvolalääkärin luona olen käynyt eikä hän oikeen tehnyt asian eteen mitään,puhuttiin asiasta noin 15min ja sanoi että kannattaa tulla uudestaan jos siltä tuntuu :headwall:

Taas on tullut pakonomasia olkapäänyli tuojotteluja,oon siis vainoharhanen.ja tää ei oo vaan iltasin vaan myös päivällä eli ei johdu siitä että olisin yliväsynyt.
Saäikyn myös KAIKKEA,en uskalla mennä tupakalle pihalle kun siellä tuulee ja tuntuu että joku muukin olis siinä.sen takia en ole esim. nyt nukkumassa kun mua pelottaa mennä tuonne makkariin ja laittaa silmät kiinni.
Musta myös tuntuu että joka pirun heijastus ja varjo on joku hahmo.
tää on oikeesti pirun surullista :ashamed:

Olin tänään Hennesissä ja sieltä tuli lenny kravitzin "A Long And Sad Goodbye" kappaleen kun siinä lauletaan jotain että

Papa,why did you turn your back?
Why didn't you stay on track?
Why did you leave and make her cry?

siis mä purskahdin itkuun siellä kaupassa ja menin johonkin nurkkaan.Onneks ei ollu paljoa ihmisiä etten aiheuttanu mitään kohtausta.

siis tapahtuneesta on yli vuosi ja olen edelleen lähtökuopissa.
Ollaan onneksi muutettu tässä välissä eli eri tk olis nyt mihin pitäs mennä.
Soitanko mä vaan sinne ajanvaraukseen ja sanon että näen harhoja vai mitä?
viimeksi mainitsin neuvolatädille ja vastaanotto oli mitä oli..ja neuvolalääkäri sanoi ettei nukhtamislääkkeet/rauhottavat tule kysymykseenkään.

Ja se miksi en apua ole aktiivisemmin hakenut on se että välillä mulla on sika hyviä päiviä ja välillä syöksyn jonnekkin syövereihin :/
sitä itse ajattelee että eihän tässä mitään,hyvin menee mutta sitten kun iskee se lasku niin se tulee ja kovaa
 
:hug: Ite painin samankaltaisessa tilanteessa.. Tosin tätä tilannetta on jatkunut jo 6 vuotta koska en saa aikaiseks hakea apua. Päivisin mulla on kaikki tosi jees, mutta sit ku laskee pimeä ja olen yksin valveilla alan kuvitella kaikkea.

Varjoista tulee hahmoja, tuulen äänet...

Tiedän itekin että pitäisi aamulla taas heti soittaa sinne terveyskeskukseen ja pyrkiä jonkinmoiselle tohtorille.. Mutta kun mä herään, on valoisaa ja oloni on terve ja pirteä, en koe silloin tarvitsevani apua.

:hug: :hug:
 
Onko sulla ketään tukena. Miestä, ystäviä... vai oletko lapsesi kanssa yksin. Jos haet apua ei kannata kaunistella asiaa kun kerrot siitä. sano, että se haittaa arkesi sujumista tosissaan.
 
Soita nyt heti päivystävälle mielenterveystoimistolle tai mihin tahansa päivystävään lääkärin numeroon. Sinuna en odottaisi enää aamuun jos sulla on pieni lapsikin huolehdittavana. Soita NYT HETI ja sano että tarvitset apua!!!
 
mies on tukena olut sen minkä pystyy,on itsekkin sanonut ettei voi tietää tunnoistani edes puoliakaan kun ei itse ole enneksi kokenut lähimmäisen menetystä.

en tiedä mikä siinä on kun vähättelen AINA tämmösissä tilanteissa itseäni "no tarviikos sitä nyt lääkäriin " tai se että heti kun aurinko vähän paistaa niin kaikki on taas hyvin.
 
Oliko sulla isäsi kanssa jotain selvittämättömiä asioita? Omien vanhempien kuolema silloin kun itse on jo aikuinen on aika luonnollinen tapahtuma, ja siihen kuuluu tietysti suru, mutta sulla on tullu aika vaikeitakin oireita... Lääkärillä ja terkkarilla voi olla vaikea ymmärtää, miten isoksi asiaksi koit isäsi poismenon.

Jaksamista vaikeaan tilanteeseen ja hae apua! Sulla on siihen oikeus. Sulla on oikeus olla onnellinen ja terve ja nauttia uudesta tulokkaasta ilman epämääräisiä pelkoja.
 
soitin.sanoivat että heti aamulla omaan tk:hon yhteys.
Eivät mua aurooraan ota näillä "oireilla" :( ja ihan hyvä koska en mä pysty tästä yhtäkkiä lähtemään.
Mua jotenkin hävettää,tai siis tuntuu että muka selviytyisin..ja paskan marjat :'(
Mulla ei oo kumpaakaan vanhempaa..eikä ketään "aikuista" mun elämässä..tämmönen 21v tarvii vielä sitä äitiä tai isää jollaintapaa ja kun sitä ei oo niin elämään muodotuu aika ****** iso tyhjiö |O
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninaTT:
Oliko sulla isäsi kanssa jotain selvittämättömiä asioita? Omien vanhempien kuolema silloin kun itse on jo aikuinen on aika luonnollinen tapahtuma, ja siihen kuuluu tietysti suru, mutta sulla on tullu aika vaikeitakin oireita... Lääkärillä ja terkkarilla voi olla vaikea ymmärtää, miten isoksi asiaksi koit isäsi poismenon.

Jaksamista vaikeaan tilanteeseen ja hae apua! Sulla on siihen oikeus. Sulla on oikeus olla onnellinen ja terve ja nauttia uudesta tulokkaasta ilman epämääräisiä pelkoja.

olihan meillä niitäkin.erossa oltiin muutama vuosi ihan vaan sen takia että äitini hakusi tehdä kiusaa isälle jne. ja sitten kun taas uudelleen tutustuttiin (nähtiin vikan kerran kun olin 11 ja tavattiin uudetsaan mun ollessa 19v) niin keriottiin puolivuotta siinä ihmetellä.kerroin vauvastakin ja sit pamahti.isä sairasti vuoden ja sitten kuoli siihen mun "käsille".
Tui puhuttua asioista mutte sen syvemmin,en hakunnut että aina kun nähdään niin jauhan ihmisestä joka pilasi meidän välit.

siinä nyt lyhykäisesti.

ja kerkesin täyttää 20vuotta ja sitten isä kuoli eli aika lapsi mä vielä olen omasta mielestäni käsittelemään näitä asioita yksinäni :|
 
Alkuperäinen kirjoittaja jybis:
soitin.sanoivat että heti aamulla omaan tk:hon yhteys.
Eivät mua aurooraan ota näillä "oireilla" :( ja ihan hyvä koska en mä pysty tästä yhtäkkiä lähtemään.
Mua jotenkin hävettää,tai siis tuntuu että muka selviytyisin..ja paskan marjat :'(
Mulla ei oo kumpaakaan vanhempaa..eikä ketään "aikuista" mun elämässä..tämmönen 21v tarvii vielä sitä äitiä tai isää jollaintapaa ja kun sitä ei oo niin elämään muodotuu aika ****** iso tyhjiö |O

Ei oo mitään hävettävää! Ei aina tartte selvitä ja selvitä omin voimin. Ole ylpeä siitä, että osaat ottaa vastuuta ja hakea apua silloin kun sitä tarttet. Ole ylpeä siitä, että tunnet ittes niin hyvin, että tiedät omat rajasi.

Tuo jo selittää enemmän, miksi isäsi kuolema oli niin vaikea juttu sulle - jos se oli ainoa lenkki sukuun, ainoa "aikuinen" johon pystyi turvautua, varsinkin kun sulla ei ole vielä ikää vielä kertyny.

:hug: Asioilla on tapana järjestyä.
 
kiitos ninaTT :hug:

yleensä huomaa vasta liian myöhään tämmösetkin asiat.tai siis meinaan että tämäkin asia on kerennyt paisua jo liian suureksi että vois yksin selvitä.
Kai sitä jokainen haluaisi selvitä tämmösistä asioista "helpolla".
En ole pystyny katsomaan isän kuvia puoleen vuoteen,ja uskon että asia on jäänyt ilmaan koska huomaamatta sivuuttaa omat asiat ja pistää lapsen tarpeet etusijalle.
 
täällä mä itken vieläkin :'(
vielä 4tuntia niin voin soittaa tk:hon..ei vaan tuu uni vaikka 20tuntia olen hereillä ollut.
Onko muilla samantyypisen menetyksen kokeneilla semmonen että kasvattaa suojapanssarin eikä näytä turkaansa muille?
Mulle käy ihan huomaamatta niin,etten puhu ystävilleni tai miehelleni mitään asioista tai siitä että asiat on taas pinnalla.
 
Voi jybis, et ole huomannut mitään liian myöhään, koskaan ei ole liian myöhäistä hakea ja saada apua.

Koita pitää puolesi tk:ssa mikäli et meinaa kunnon apua saada.

Kyllähän tuo suojapanssari on monille tuttua, itsellenikin joissain asioissa...

Jaksamisia!
 
mulla on ollut ja on vieläkin samanlaisia oireita..menetin isäni kun oli 18 vuotta ja se oli todellinen shokki.ja en sitä asiaa käsitellyt juuri ollnekaan..ja samaan suruun tein esikoiseni ja se vielä pahenti asiaa..jotenkin selvisin siitä , mutta nyt olen menettänyt äitini vuosi sitten ja minulla ei ole enää ketään..ikää kuitenkin jo on melkei 30 mutta silti tuntuu että olen yksin ilman mitää turvaverkostoa.ja josksu on vaikeaa tai tapahtuu jotain kamalaa ni olisi kiva jos voisi soittaa omille vanhemilleen.minä en voi sitä enää tehdä ja raastaa minua sisältäpäin joka kerta.minun mieheni yrittää kyllä olla tukena mutta hän ei tajua sitä miks vieläkin suren.tässä on viime aikoina tapahtunut monia iloisia asioita ja oisin halunnut niistä heille kertoa ja kuulla miten iloisia he ovat minun puolesta ja ylpeitä tyttärestään :-(
 
Alkuperäinen kirjoittaja jybis:
Onko muilla samantyypisen menetyksen kokeneilla semmonen että kasvattaa suojapanssarin eikä näytä turkaansa muille?
Mulle käy ihan huomaamatta niin,etten puhu ystävilleni tai miehelleni mitään asioista tai siitä että asiat on taas pinnalla.

Toi on ihan luonnollista. Lisäksi se voi olla niin vahva panssari, että haittaa avun saantia, koska kun sinne lääkäriin lopulta pääsee, tilanne yleensä on jo jotenkin ohi, jos ei päivystykseen ryntää. Päivystykseen mennessä taas on yleensä tapahtunu jotain niin omituista ja akuuttia, että oikea syy jää piiloon.
Lisäksi ainakin mulla ystäville puhumista haittas myös se, että mä en halunnu puhua liian lähellä oleville, kun en pitäny ajatuksesta, että ne alkaa puhua keskenään -enkä pidä vieläkään, mutta onneksi kuviot on vähän kasvanu muuten, on tullu muutama vanha kaveri kauempaa mukaan kuvoihin. Ne voi mun puolesta puhua naapuriensa kanssa mun asioista minkä tykkää, ei haittaa mun kaupassa käyntiä.
 
Soitathan ajan?Meilläpäin terveyskeskuksen psykologille mahdollisuus mennä...Arvioi siitä sitten jatkohoidon tarpeen.
Elä todellakaan häpeä!Sehän on valtavasti vahvuutta kun pystyy näkemään omat ongelmat/puutokset ja haluaa ne myös korjata.
Sulla menetys ollut kova,toivottavasti pääset purkautumaan tai edes aloittamaan vyyhdin purkua.Itse kasvatin tuon panssarin vuonna 2006 ja nyt menen työterveyden kautta "puhumaan"
Voimia Jybis :hug:
 

Yhteistyössä