Pitäisi olla kielto ettei pienten lasten vanhemmat saa erota?

Mä ainakin VIHAAN mun miehen KAKAROITA ja olen kietlänyt heitä tulemasta meille. Mies tapaakin heitä nyt sitten vain muutaman tunnin viikosssa tai kahdessa vieden jonnekkin syömään tai uimaan tms. Ihanaa saada omaa aikaa omien rakkaisen lasten kanssa silloin.

 

[QUOTE="vieras";26706873]Myös pitkään erillään asumisen vuoksi saattoi saada avioeron, muistelen että pari vuotta ainakin piti asua virallisesti erillään ja sitten saattoi hakea eroa. Mutta muuten tosiaan piti näyttää toteen esim tuo väkivalta tai uskottomuus, että saattoi saada puolisosta eron.[/QUOTE]

Niin saikin. Kaksi vuotta erillää, sitten sai eron, that's it. Samoinhan se kyllä toimii nykyäänkin, kahden vuoden erillään asumisen jälkeen saa eron ilman harkinta-aikaa.

 

NO niinpä, ehdottomasti parempi pienille lapsille onnettomassa ja riitaisassa ydinperheessä, kuin vuorotellen tahoillaan parempivointisten vanhempiensa kanssa.

Niin no, itse asiassa tutkitusti asia on juuri näin. Koska

a) vanhemmat eivät eron jälkeenkään useimmiten ole "parempivointisia". Bonuksena usein on sitten nämä "uudet onnet", jotka vihaavat "ylimääräisiä lapsia" edellisistä suhteista.
b) vanhemmilla on mahdollisuus toimia parisuhteensa hyväksi eikä vain valittaa, että kun on niin huono suhde ja perustella eroa lapsen parhaalla, vaikka tosiasiassa ei vain haluta ottaa itseä niskasta kiinni.
c) lapsen toive on AINA se, että ydinperhe säilyy. Sen rikkoutuminen on aina suuri kriisi, joka vaikuttaa lapseen pitkään (aina aikuisuuteen asti).

 

Jaa, ja sekö ei säälitä kun joutuu katsomaan lapsia joiden vanhemmat riitelee ja vihaa toisiaan? Mutta hei, ollaan yhdessä ku on noi lapsetki...? :O :headwall:

 

Sekin on jännä, että lastenteon jälkeen huomataan suhteen olevan tuhoon tuomittu...

Niin ja uutta perhettä vaan perustetaan seuraavan kanssa vaikka lapsi on vielä alle vuoden ikäinen...

 

Niin no, itse asiassa tutkitusti asia on juuri näin. Koska

a) vanhemmat eivät eron jälkeenkään useimmiten ole "parempivointisia". Bonuksena usein on sitten nämä "uudet onnet", jotka vihaavat "ylimääräisiä lapsia" edellisistä suhteista.
b) vanhemmilla on mahdollisuus toimia parisuhteensa hyväksi eikä vain valittaa, että kun on niin huono suhde ja perustella eroa lapsen parhaalla, vaikka tosiasiassa ei vain haluta ottaa itseä niskasta kiinni.
c) lapsen toive on AINA se, että ydinperhe säilyy. Sen rikkoutuminen on aina suuri kriisi, joka vaikuttaa lapseen pitkään (aina aikuisuuteen asti).

A) Ei ehkä heti eron jälkeen, mutta muutaman kuukauden kuluttua on tilanne varmasti toinen. Jos eroa ei oltaisi käyty läpi, jatkuisi huonovointisuus sen sijaan hamaan loppuun saakka.
Ja kuten jo sanoin, HYVIN harva "uusi onni" vihaa kumppaninsa lapsia.

B) Ero ON monasti lapsen paras.

C) Lapsen toive EI MISÄÄN NIMESSÄ OLE AINA se, että ydinperhe säilyisi. Eikä ero todellakaan ole aina lapselle niin suuri kriisi, joka vaikuttaisi lapseen pitkään, jopa sinne aikuisuuteen saakka.

 

Onko se rakkauden loppuminen sitten aina sama, kuin huonovointisuus ja riitaisuus?

 

A) Ei ehkä heti eron jälkeen, mutta muutaman kuukauden kuluttua on tilanne varmasti toinen. Jos eroa ei oltaisi käyty läpi, jatkuisi huonovointisuus sen sijaan hamaan loppuun saakka.
Ja kuten jo sanoin, HYVIN harva "uusi onni" vihaa kumppaninsa lapsia.

Luepa huviksesi eronneiden nettipalstoja, siellä on aivan kamalaa tekstiä näistä ylimääräisistä lapsista. Ja sitä tekstiä on PALJON. Ja harva se päivä on ihan kaksplussalla ja vauvallakin aloituksia "En voi sietää mieheni lapsia."

B) Ero ON monasti lapsen paras.

Perusteita, kiitos.

C) Lapsen toive EI MISÄÄN NIMESSÄ OLE AINA se, että ydinperhe säilyisi. Eikä ero todellakaan ole aina lapselle niin suuri kriisi, joka vaikuttaisi lapseen pitkään, jopa sinne aikuisuuteen saakka.

Tästä oli hiljattain julkaistu tutkimustulos, joka puhui todella karua kieltä. Ja tekijä oli joku Väestöliitto tmv. luotettava taho. Pahoittelen, ettei nyt ole tähän aikaa etsiä linkkiä, mutta varmaan löytyy kyllä.

 

Onko se rakkauden loppuminen sitten aina sama, kuin huonovointisuus ja riitaisuus?

Riippuu. Mun kohdallani on.

En tiedä muista, mutta mä kaipaan rakkautta, himoa ja tunnetta. Mä haluan kokea olevani rakastettu, haluttu, tärkeä, ainutlaatuinen ja korvaamaton. Jos ei ole rakkautta, ei himoa, eikä enää voimakasta tunnettakaan vaan jäljellä on vain haaleat, kaverilliset tunteet, en voi hyvin.

Mä en tyydy siihen, että mulla on vierellä joku tuttu ja turvallinen jonka kanssa on ihan ok olla. Mä haluan enemmän. Ja mä ansaitsen enemmän. Mä tarvitsen enemmän.

 

Onko se rakkauden loppuminen sitten aina sama, kuin huonovointisuus ja riitaisuus?

Ei tietenkään ole. Välttämättä. Voihan olla olemassa jonkinlaista olemassaoloa, jos ei ole rakkautta. Mutta eikö tämäkin kiistatta heijastu lapsiin? Jos ei ole kumppanuutta, rakkautta, rakastavia eleitä, rakastavaa yhdessäoloa? Väkisinkin tulee mieleen, että rakkauden puuttuminen, vaikkei se olisikaan suoranaisesti heti vihaamista, johtaa myös kunnioituksen, kaikenlaisen kumppanuuden ja yhteistyön puuttumiseen.

 

Niin no, itse asiassa tutkitusti asia on juuri näin. Koska

a) vanhemmat eivät eron jälkeenkään useimmiten ole "parempivointisia". Bonuksena usein on sitten nämä "uudet onnet", jotka vihaavat "ylimääräisiä lapsia" edellisistä suhteista.
b) vanhemmilla on mahdollisuus toimia parisuhteensa hyväksi eikä vain valittaa, että kun on niin huono suhde ja perustella eroa lapsen parhaalla, vaikka tosiasiassa ei vain haluta ottaa itseä niskasta kiinni.
c) lapsen toive on AINA se, että ydinperhe säilyy. Sen rikkoutuminen on aina suuri kriisi, joka vaikuttaa lapseen pitkään (aina aikuisuuteen asti).

a) omakohtaisesti voin sanoa että voin todella paljon paremmin kuin ennen eroa, vaikka esimerkiksi väsymys pysyi pitkään samana niin se että se tapahtui mun omasta valinnasta antoi voimaa jaksaa huomattavasti paljon paremmin kuin silloin kun se oli pakko, koska toisen mielestä ei ollut hänen homma koska hänen unet oli tärkeämmät etc.
se tunne kun kukaan ei sanoilla ja sanoitta kritisoi kaikkea sitä mitä olet tai mitä et ole, se kun löytää henkilön joka ihan oikeasti arvostaa sitä mitä olet,teet ja ajattelet ja se että uusi puoliso oikeasti ja aidosti hyväksyy sen lapsen ja tekee lapsen kanssa enemmän kuin ex puoliso ikinä, kun on oikeasti rinnalla henkilö joka jakaa sen vastuun ja väsymyksen ihan omasta halustaan..

b) kaikkia asioita ei voi muuttaa, varsinkaan yksin. ja ihan kaikkea ei tarvitse sietää siltä toiselta, eikä suhdetta voi tekohengittää loputtomasti vain siksi että perhe pysyisi yhdessä.. kuitenkin ennen eroa pidemmän aikaa on jo "sietänyt" ja "kestänyt" ja "ohittanut" monia asioita,tekoja ja sanoja

c) millä tavoin se ero on lapselle suuri kriisi joka vaikuttaa aikuisikään asti, jos se lapsi ei reagoi millään siihen että toinen vanhemmista muuttaa pois?

 

A) Ei ehkä heti eron jälkeen, mutta muutaman kuukauden kuluttua on tilanne varmasti toinen. Jos eroa ei oltaisi käyty läpi, jatkuisi huonovointisuus sen sijaan hamaan loppuun saakka.
Ja kuten jo sanoin, HYVIN harva "uusi onni" vihaa kumppaninsa lapsia.

Luepa huviksesi eronneiden nettipalstoja, siellä on aivan kamalaa tekstiä näistä ylimääräisistä lapsista. Ja sitä tekstiä on PALJON. Ja harva se päivä on ihan kaksplussalla ja vauvallakin aloituksia "En voi sietää mieheni lapsia."

B) Ero ON monasti lapsen paras.

Perusteita, kiitos.

C) Lapsen toive EI MISÄÄN NIMESSÄ OLE AINA se, että ydinperhe säilyisi. Eikä ero todellakaan ole aina lapselle niin suuri kriisi, joka vaikuttaisi lapseen pitkään, jopa sinne aikuisuuteen saakka.

Tästä oli hiljattain julkaistu tutkimustulos, joka puhui todella karua kieltä. Ja tekijä oli joku Väestöliitto tmv. luotettava taho. Pahoittelen, ettei nyt ole tähän aikaa etsiä linkkiä, mutta varmaan löytyy kyllä.

Niin...kuten jo sanoin, aivan varmasti on niitäkin, kelle se uusperhe-elämä ei sovi. Mutta kyllä on niitäkin kelle sopii.

Jos ei voi sietää miehensä lapsia, kannattaa ottaa miehestä ero. Sillä ei ne lapset siitä koskaan kuitenkaan katoa. Ja jos se mies on yhtään fiksu, niin se mies ottaa moisesta akasta eron. Lapsensa edun vuoksi.

Viha on HYVIN voimakas sana. Enkä usko että KUKAAN täysillä käyvä voi oikeasti VIHATA lasta. Kyse on senhetkisestä tunteenpurkauksesta ja liioittelusta vitutuksen kourissa.

Ero on lapselle paras esim. silloin, jos perheessä vanhemmat käyttävät toinen toisaan kohtaan joko fyysistä, tai henkistä väkivaltaa. Moisessa ilmapiirissä ei yhdestäkään lapsesta kasva täysipainoista aikuista.

Ero on paras myös silloin, jos vanhemmat ovat toisiaan kohtaan täysin tunnekylmiä. Jos lapsi ei näe suukkoja, haleja tms. normaalia parisuhteeseen kuuluvaa hellyydenosoitusta, niin mistä lapsi saa mallin omaan tulevaan parisuhteeseensa ja avioliittoonsa?

Mulla on henkilökohtaista kokemusta siitä, miten LAPSI NIMENOMAAN TOIVOI vanhempien eroa. Joten mulle on aivan sama mitä tutkimukset väittää. Viimeksi viikko sitten juttelin asiasta isän kanssa. Isä LUULI sen olevan lapsille paras että hän pysyy henkisesti köyhässä suhteessa. Mutta ei se ollut. Lapset nimenomaan toivoivat ja odottivat kuin kuuta nousevaa sitä päivää, että vanhemmat tajuavat erota. Onneksi lopulta tajusivat. Nyt molemmilla on uudet kumppanit ja kaikki on täydellistä. Isäkin on vihdoin onnellinen.

 

Mulla on henkilökohtaista kokemusta siitä, miten LAPSI NIMENOMAAN TOIVOI vanhempien eroa. Joten mulle on aivan sama mitä tutkimukset väittää. Viimeksi viikko sitten juttelin asiasta isän kanssa. Isä LUULI sen olevan lapsille paras että hän pysyy henkisesti köyhässä suhteessa. Mutta ei se ollut. Lapset nimenomaan toivoivat ja odottivat kuin kuuta nousevaa sitä päivää, että vanhemmat tajuavat erota. Onneksi lopulta tajusivat. Nyt molemmilla on uudet kumppanit ja kaikki on täydellistä. Isäkin on vihdoin onnellinen.

Mä just mietin tätä.. mä tunnen monia aikuisia, joiden vanhemmat on eronnut, eikä kukaan ole sanonut, että olisi jotenkin ollut sitä mieltä, että vanhemmat EIVÄT olisi saaneet erota tai että heidän olisi pitänyt pysyä yhdessä, onnettomanakin. Sen sijaan tunnen hirveästi sellaisia aikuisia, joiden vanhemmat ovat joko edelleen yhdessä tai ovat eronneet vasta lapsien ollessa isompia, jotka kertovat lapsena suorastaan TOIVONEENSA että vanhemmat eroavat, jotta kotiin saadaan rauhaa, iloa ja/tai onnea tai kaikkea näistä. Jotkut sanovat ihan pyytäneensä vanhemmiltaan, että he eroaisivat.

 

On säälittää katsoa lapsia jotka ovat erossa ns.heittopusseina. Uudet puolisot eivät kuitenkaan
tule heitä ikinä tasapuolisesti kohtelemaan koska eivät ole biologisesti omia.

Äläpä sinä yleitä omien huonojen kokemusten perusteella. Erottiin kun lapset ihan pieniä. Havahduin, kun meihellä huono olla ja mä pyysin pieniä taaperita olemaan hiljaa että isi jaksaa olla meidän kanssa. Erottiin, onneksi.
Lapset on nyt jo isoja, hyvin koulussa ( lukio ) menestyviä, pärjäävät työssään ja harrastuksissa. Isällä on uusi perhe. Mistään eivät oo jääneet paitsi eikä syrjittyjä. Saavat olla isällään koska haluavat, isän uudet lapset on meillä vuorostaan hoidossa. Eli tässä on nyt usemman lapsen elämä rikkaampaa kuin huonosti toimivassa ydinperheessä.

 

Ei tietenkään ole. Välttämättä. Voihan olla olemassa jonkinlaista olemassaoloa, jos ei ole rakkautta. Mutta eikö tämäkin kiistatta heijastu lapsiin? Jos ei ole kumppanuutta, rakkautta, rakastavia eleitä, rakastavaa yhdessäoloa? Väkisinkin tulee mieleen, että rakkauden puuttuminen, vaikkei se olisikaan suoranaisesti heti vihaamista, johtaa myös kunnioituksen, kaikenlaisen kumppanuuden ja yhteistyön puuttumiseen.

Minusta on vain hassua, kun tässä puhutaan koko ajan riitaistasta elämästä, jossa puolisot vihaavat toisiaan. Voihan se arki muuten toimia tosi hyvin, mutta siitä vain puuttuvat juuri nuo rakastavat eleet. Onko se sitten jotenkin lapsille vahingollista, jos puolisot eivät halaile, pussaile jne?

Ja edelleen olen sitä mieltä, että riitoja voi olla myös silloin, kun oikeasti puolisot välittävät ja rakastavat toisiaan. Se kuuluu mielestäni myös ihan siihen arkeen. Siksi on minusta kummallista sanoa, että lapsille olisi vahingollista, kun puolisot vain riitelevät, kun a) riidat ovat ihan normaaleja ihmisten välisissä suhteissa ja b) ei-rakastavilla puolisoilla ei välttämättä ole niitä riitoja yhtään enempää kuin rakastavillakaan.

Kunnioituksen puute ja sen sellainen on sitten tietysti asia erikseen, mutta koko ajan esiin nostetaan vain nuo rakkaudettomuuteen liittyvät riidat.

 

Minusta on vain hassua, kun tässä puhutaan koko ajan riitaistasta elämästä, jossa puolisot vihaavat toisiaan. Voihan se arki muuten toimia tosi hyvin, mutta siitä vain puuttuvat juuri nuo rakastavat eleet. Onko se sitten jotenkin lapsille vahingollista, jos puolisot eivät halaile, pussaile jne?

Ja edelleen olen sitä mieltä, että riitoja voi olla myös silloin, kun oikeasti puolisot välittävät ja rakastavat toisiaan. Se kuuluu mielestäni myös ihan siihen arkeen. Siksi on minusta kummallista sanoa, että lapsille olisi vahingollista, kun puolisot vain riitelevät, kun a) riidat ovat ihan normaaleja ihmisten välisissä suhteissa ja b) ei-rakastavilla puolisoilla ei välttämättä ole niitä riitoja yhtään enempää kuin rakastavillakaan.

Kunnioituksen puute ja sen sellainen on sitten tietysti asia erikseen, mutta koko ajan esiin nostetaan vain nuo rakkaudettomuuteen liittyvät riidat.

No eron syitähän voi olla monia. En minäkään pidä huonona yrittää selvittää välejä ja elää arkea, silloin kun se sujuu vaikka rakkaus olisi laantunut. Mutta lasten vuoksi on turha pysyä yhdessä, jos yhteiselämä ei suju. Jos huomaa, että alkaa asettaa lapsillekin paineita ( kuten minä pyysin lapsia leikkimään hipi hiljaa jne) ja toinen ei panosta enää suhteeseen yhtään vaan haluaa vaan pois. Mitä lisä arvoa se antaa että pysytään hampaat irvessä yhdessä? Me kävimme perheneuvolassa ja koitimme ratkoa asiaa, mutta mies ei vaan nähnyt mitään intoa eikä kipinää jatkaa. Meidän ero oli parasta mitä lapsille on tapahtunut, me oltaisi kaikki lakattu elämästä omana itsenämme, jos olisimme jatkaneet avioliittoamme.
Mutta sitä minäkään en ymmärrä, että mennään naimisiin ja erotaan ihan niin kuin sillä viikolla tuntuu.

 

Minusta on vain hassua, kun tässä puhutaan koko ajan riitaistasta elämästä, jossa puolisot vihaavat toisiaan. Voihan se arki muuten toimia tosi hyvin, mutta siitä vain puuttuvat juuri nuo rakastavat eleet. Onko se sitten jotenkin lapsille vahingollista, jos puolisot eivät halaile, pussaile jne?

Ja edelleen olen sitä mieltä, että riitoja voi olla myös silloin, kun oikeasti puolisot välittävät ja rakastavat toisiaan. Se kuuluu mielestäni myös ihan siihen arkeen. Siksi on minusta kummallista sanoa, että lapsille olisi vahingollista, kun puolisot vain riitelevät, kun a) riidat ovat ihan normaaleja ihmisten välisissä suhteissa ja b) ei-rakastavilla puolisoilla ei välttämättä ole niitä riitoja yhtään enempää kuin rakastavillakaan.

Kunnioituksen puute ja sen sellainen on sitten tietysti asia erikseen, mutta koko ajan esiin nostetaan vain nuo rakkaudettomuuteen liittyvät riidat.

Mä en ainakaan puhunut vihaamisesta, vaan nimenomaan rakkauden puutteesta. Täydellisestä rakkauden puutteesta, ei pelkästään romanttisen tai intohimoisen rakkauden puutteesta. Kaverisuhteessakin on tietenkin rakkautta, joka varmasti riittää jonkinlaiseen olemiseen avioliitossakin, joka voi olla ihan ok jollain tavalla. Itselläni on se tilanne, että vanhemmilla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia romanttisia eleitä tms avioliiton aikana, ja kyllä voin sanoa sen vaikuttaneen minuun hyvin voimakkaasti. Mulla ei 18-vuotiaanakaan vielä ollut mitään käsitystä siitä mitä ihmiset tuppaavat tekemään parisuhteissa. Eikä oikein ole vieläkään. Eivät he avoimesti riidelleet, mutta koen että olisin halunnut saada toisenlaisen mallin siitä mitä on onnellinen elämä parisuhteessa. Sellaista mallia olen alkanut saamaan vasta tyyliin 25+ vuotiaana kun olen nähnyt kavereiden parisuhteita ja ollut ihan :O

 

Mä en ainakaan puhunut vihaamisesta, vaan nimenomaan rakkauden puutteesta. Täydellisestä rakkauden puutteesta, ei pelkästään romanttisen tai intohimoisen rakkauden puutteesta. Kaverisuhteessakin on tietenkin rakkautta, joka varmasti riittää jonkinlaiseen olemiseen avioliitossakin, joka voi olla ihan ok jollain tavalla. Itselläni on se tilanne, että vanhemmilla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia romanttisia eleitä tms avioliiton aikana, ja kyllä voin sanoa sen vaikuttaneen minuun hyvin voimakkaasti. Mulla ei 18-vuotiaanakaan vielä ollut mitään käsitystä siitä mitä ihmiset tuppaavat tekemään parisuhteissa. Eikä oikein ole vieläkään. Eivät he avoimesti riidelleet, mutta koen että olisin halunnut saada toisenlaisen mallin siitä mitä on onnellinen elämä parisuhteessa. Sellaista mallia olen alkanut saamaan vasta tyyliin 25+ vuotiaana kun olen nähnyt kavereiden parisuhteita ja ollut ihan :O

Joo, sinä et puhunut, mutta todella monet puhuivat.

Tuosta tekstistäsi herää kysymys, mitä niille lapsille sitten pitää siitä parisuhteesta opettaa ja oppivatko he sen sitten paremmin, kun parisuhdetta ei ole ollenkaan?

 

Joo, sinä et puhunut, mutta todella monet puhuivat.

Tuosta tekstistäsi herää kysymys, mitä niille lapsille sitten pitää siitä parisuhteesta opettaa ja oppivatko he sen sitten paremmin, kun parisuhdetta ei ole ollenkaan?

No eihän tässä juurikaan ole vaihtoehtona, että joko ollaan avioliitossa biologisen vanhemman kanssa tai ei parisuhteessa lainkaan? Nimenomaanhan on pohdittu uusperheen elämää, ja siinähän lapsi saa toki toisenlaisen mallin parisuhteesta. Omat lapseni, en ole siis parisuhteessa, saavat mallia ainakin kun vierailemme (pitkiä aikoja) naimisissa olevien ystävieni ja sukulaisten hyvistä parisuhteista. Pidän erityisesti huolta siitä, että malli parisuhteesta tulee jostain muualta, kun en itse pysty sitä antamaan. Lapsellehan voi toki opettaa parisuhteesta muutenkin kuin mallioppimisen kautta, juttelemalla ja kertomalla rakkaudesta ja siitä miten ihmiset rakastuessaan ja rakastaessaan tuppaavat käyttäytymään. Minä en saanut kumpaakaan, ja tuntuu muutenkin aika epätodennököiseltä, että joku täysin platonisessa ja rakkaudettomassa liitossa oleva alkaisi opettamaan lapselle että "vaikka meillä ei isin kanssa sellaista olekaan, niin oikeasti parisuhteessa on tapana rakastaa kumppania ja pussailla, halailla jne".

 

No eihän tässä juurikaan ole vaihtoehtona, että joko ollaan avioliitossa biologisen vanhemman kanssa tai ei parisuhteessa lainkaan? Nimenomaanhan on pohdittu uusperheen elämää, ja siinähän lapsi saa toki toisenlaisen mallin parisuhteesta. Omat lapseni, en ole siis parisuhteessa, saavat mallia ainakin kun vierailemme (pitkiä aikoja) naimisissa olevien ystävieni ja sukulaisten hyvistä parisuhteista. Pidän erityisesti huolta siitä, että malli parisuhteesta tulee jostain muualta, kun en itse pysty sitä antamaan. Lapsellehan voi toki opettaa parisuhteesta muutenkin kuin mallioppimisen kautta, juttelemalla ja kertomalla rakkaudesta ja siitä miten ihmiset rakastuessaan ja rakastaessaan tuppaavat käyttäytymään. Minä en saanut kumpaakaan, ja tuntuu muutenkin aika epätodennököiseltä, että joku täysin platonisessa ja rakkaudettomassa liitossa oleva alkaisi opettamaan lapselle että "vaikka meillä ei isin kanssa sellaista olekaan, niin oikeasti parisuhteessa on tapana rakastaa kumppania ja pussailla, halailla jne".

No eikö sen pitäisi yleensä olla eron syy, että lähdetään siitä toimimattomasta parisuhteesta pois, eikä vaihdeta lennosta vain toiseen paremmin toimivaan parisuhteeseen? Minusta se kuulostaa aika julmalta, että puolisosta erotaan sen takia, että lähdetään etsimään parempaa kumppania.

Ja vielä tuosta lapsille opettamisesta. Eikö tuo aseta aikamoiset odotukset ja paineet parisuhteelle, että sen pitäisi olla lapselle jokin malliesimerkki?

 

Mileuummin lapset positiivisessa ympäristössä kun jatkuvan negatiivisuuden alaisena kasvatettuna.
Yksikin nainen, joka aina sitä mieltä että "erolapset" joutuu kärsimään ja ydinperhe on se yksi ja ainoa oikea, itse ei huomaa kuinka oma asenne aina negatiivinen kaikkeen, mies milloin liikaa töissä, milloin taas liikaa lapset ja mies kotona tai paha olla muuten kun kriiseilee muista jutuista ja vellotaan siinä negatiivisuuden kehässä, lapset kuuntelee ja katselee tätä päivästä toiseen. Todella otollinen kasvuympristö vai?

 

c) lapsen toive on AINA se, että ydinperhe säilyy. Sen rikkoutuminen on aina suuri kriisi, joka vaikuttaa lapseen pitkään (aina aikuisuuteen asti).

Aina ja aina Minä anoin ja rukoilin kymmenenvuotiaasta asti vuosia äitiäni ottamaan eron. Isä näytti muille ulospäin menestyvän isän ja idylliperheen kulisseja, mutta kotona oli pelkkää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, käytti minua lapsena seksuaalisesti hyväksi (äiti sulki silmänsä tai ei tiennyt) jne. Isän käytös laukaisi syömishäiriön ja vaikean masennuksen minulla varhaisteini-iässä.

Kyllä nauratti, kun ihmiset tulivat vanhempien (vihdoin!) erottua ottamaan osaa ja kertomaan, että tietävät, kuinka vaikeaa minulla on. Ero oli minulle yhtä juhlaa. Ei tarvinnut enää pelätä omaa isäänsä 24/7 ja vältellä kotia keinoilla millä hyvänsä.

Mut mistäs minä tiedän, taisi se ero nimenomaan olla minulle suuri kriisi joka vaikuttaa minuun vieläkin

 

"Pitäisi olla kielto ettei pienten lasten vanhemmat saa erota?"

En nyt sanoisi noinkaan ettei saa erota. Eihän sitä huonossa liitossa voi olla.
Mutta toisaalta voisi olla hyvä että pitäisi käydä muutama kerta parisuhdeneuvojalla niin hänkin voisi sanoa mielipiteensä suhteesta.
Vaikka niin että molemmat menisi eri kerroilla niin voisi olla helpompi puhua yksin mikä mättää. Parisuhdeneuvoja voisi sitten sanoa toiselle mitä mieltä asioista ollaan ja näin saada keskustelua aikaan. Ehkä hän sitten huomaisi onko osapuolilla mahdollisuutta vai ei?