Pitääkö lastenne isovanhemmat yhteyttä? :(

Omat vanhempani ovat kuolleet, mutta miehen vanhemmat on elossa ja asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Molemmat vanhemmat on terveitä ja eläkkellä, hieman yli 60v. Elävät hyvin aktiivista elämää, eli käyvät tansseissa, kylpylässä, tapaavat paljon ystäviä jne...

Meillä on kaksi alle 5v lasta ja minua on alkanut surettaa ihan mielettömästi tilanteemme etenkin, kun naapurustossa, töissä jne. näen, kuinka niin monella on paljon läheisiä, jotka tukevat lasten kasvatuksessa ja ihan vapaaehtoisesti.

En oletakaan, että isovanhemmat hoitaisi lapsiamme jatkuvasti. Mutta on alkanut harmittaa, kun koskaan sieltä ei tule aloitetta, että he voisivat viettää lasten kanssa aikaa. Kerran vuodessa ovat vuorokauden meillä ja se on yhteinen syntymäpäivälahja minulle ja heidän pojalle (molemmilla synttärit kesällä), eli siis lahja meille. Ja kivahan se on ollut kerran vuodessa käydä syömässä ja olla yksi yö hotellissa.

Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja tuntuu että anopilla on kiire pois ja siellä kylässä ollessamme tuntuu, että olemme jotenkin tiellä.

No, mutta eniten minua harmittaa yhteydenpito. Eli minä olen soitellut anopille ja kysynyt kuulumisia ja kertonut lapsista. Anoppi ei koskaan soita minulle eikä miehelleni, eikä kysy lapsista mitään. Siis minusta olisi niin ihanaa, että isovanhemmat ihan oma-aloitteisesti edes soittaisivat (!) ja kysyisivät lasten kuulumisia ja miten sujuu.

En ole hirviöminiä, en ole ladellut mitään ehtoja anopille miten heidän tulee lasten kanssa olla tai mitä saa tehdä. Olen aina ilahtunut todella paljon pienestäkin avusta ja kiittänyt vuolaasti.

Mutta ei voi mitään, harmittaa tilanteemme etenkin lasten kannalta. He kyselevät isovanhemmista ja koko perhe hyötyisi tuesta. Aina lasten kasvattaminen ei ole helppoa, meilläkin on ollut sairastelua ja muita ongelmia. Sitten kuitenkin sukujuhlissa anoppi antaa ymmärtää, että on todella paljon lasten kanssa. Saattaa esim. kovaan ääneen sanoa juhlapöydässä, että hän kyllä aina auttaa kun tarvetta on, nämä on niin mummon rakkaita jne... Todella kummallista :/

Onko surullisuuteni teistä normaalia? Miten teillä on asiat?

 

Kyllä ollaan tekemisissä mun vanhempien kanssa lähes päivittäin, exän äidin kanssa harvemmin. Se on ollut exän tehtävä viedä lasta tapaamisten yhteydessä katsomaan sen puolen mummua - soitella ei kumminkaan päin. Pappaa ei enää siltä puolelta olekaan.

 

Oman äitini kanssa soitellaan useamman kerran viikossa. Joka kuukausi nähdään, ollaan heillä yötä koko perheellä. Muutamia kertoja vuodessa lapset on heillä keskenään yökylässä.
Miehen puolelta yhteydenpito on oikeestaan meidän kontolla. Käydään kylässä silloin tällöin.

 

Surullista, mutta sinä et voi tehdä asialle mitään Tuo on appivanhempiesi valinta. He ovat hyvässä kunnossa ja meneviä vielä, eikä heillä ole aikaa lastenlapsille. Sinuna en turhaan soittelisi, jos ei kerran kiinnosta. Koittaisin pitää kohteliaat ja mahdollisimman hyvät välit, mutta muuta ei tuossa ole tehtävissä.

 

Et voi tehdä asialle mitään, pidät vain asiallisen viileät välit.

Ja kun appivanhempasi tarvitsevat apua vanhenemisen vuoksi, toteat vaan että "Nyt haluat elää itsellesi "

 

[QUOTE="Juup";28492701]Et voi tehdä asialle mitään, pidät vain asiallisen viileät välit.

Ja kun appivanhempasi tarvitsevat apua vanhenemisen vuoksi, toteat vaan että "Nyt haluat elää itsellesi " [/QUOTE]

Miksi mies ei pidä yhteyttä omiin vanhempiinsa? Meillä yhteydenpidon hoitaa kumpikin omiin vanhempiinsa.

 

Kuulostaahan tuo aika surulliselta, mutta ei sille oikein mitään mahda.

Meillä mun äiti pitää aktiivisesti yhteyttä ja ollaan paöjon tekemisissä ja äiti auttaa aina kun voi ja on tarvetta. Ottaa lapsia yökylään, mökkeilee ja lomailee meidän kanssa jne...

Miehen isään on viileämmät välit ja nähdään paljon harvemmin. Miehen isällä on uusi vaimo leskeksi jäämisen jälkeen ja meillä ei oikein tämän uuden vaimon kanssa synkkaa, vaikka ollaan tunnettu ja reilu 10 vuotta. Synttäreillä ja jouluna nähdään ja silloin tällöin muulloin, mutta yhteisistä lomista ei voi edes haaveilla, vaikka miehen isällä on hallussaan suvun kesämökki, mutta tuntuu ettei me oikein olla tervetulleita sinne tai sitten siellä pitäisi olla uuden vaimon passattavana.

Olen tässä vuoden varrella tyytynyt siihen, että miehellä isäänmsä eli mun appiukkoon on etäisemmät välit kuin mulla omaan äitiini. Jos miehen äiti olisi elossa, asia olisi varmasti ihan toisin, mutta nyt on näin ja se pitää hyväksyä. Onneksi on edes yksi läheinen isovanhempi. (Mun isä on kuolut ennen kuin tapasin mieheni.)

 

Minä olen itse säästänyt omia vanhempiani niin, etten ole pyytänyt heitä hoitamaan meidän lasta. Kylässä ollaan käyty ja pyydetty heitä välillä meille kylään, mutta useimmiten soitellaan vain, vaikka matkaa on vain 30 min. Syynä tähän on se, että vanhempani ovat monesti selvästi väsyneitä lapsenlasten kanssa olemisesta tai suoraan sanottuna ihan poikki. Minulla on useita sisaruksia ja muutaman heistä lapset ovat harva se viikko hoidossa työpäivien ajan tai yökylässä. Vähän epäreilu tilanne, että meidän lapselle jäävät isovanhemmat vieraammiksi, mutta en halua ruveta riitelemään sisarusteni kanssa ja vanhempieni asia tuo ei ole, heille en aio aiheuttaa pahaa mieltä.

 

Jos sulla anopinkanssa ok välit muuten kuten ymmärsin niin miksi ihmeessä et sanoisi suoraan hänelle ajatuksiasi? Ja juurikin suoraa keskustelua, ei vihjailuja . Kyllä tuo surullinen asia on, olisihan kiva jos lapsillekkin tulisi ihania muistoja hetkistä joita isovanhempienkanssa vietetty eikä siihen edes paljoa vaadita. Voihan olla että anoppi ei ehkä kehtaa tunkea elämäänne tai jotain vastaavaa... Nuo on niitä asioita joista kannattaa keskustella ja hyvässä hengessä tietysti! Elämä menee liian nopeasti, pian lapset ovat jo isompia ja taas isovanhemmatkin voivat sairastua ja ikää kun tulee lisää ei jaksakkaan yhtälailla. Eli ei kannata odotella. Meillä oli hieman vastaavanlainen tilanne ja juurikin suoralla puheella tilanne muuttui ja nykyään lapsi saa nauttia enemmän Mummon seurasta ja toisinpäin!

 

Jos sulla anopinkanssa ok välit muuten kuten ymmärsin niin miksi ihmeessä et sanoisi suoraan hänelle ajatuksiasi? Ja juurikin suoraa keskustelua, ei vihjailuja . Kyllä tuo surullinen asia on, olisihan kiva jos lapsillekkin tulisi ihania muistoja hetkistä joita isovanhempienkanssa vietetty eikä siihen edes paljoa vaadita. Voihan olla että anoppi ei ehkä kehtaa tunkea elämäänne tai jotain vastaavaa... Nuo on niitä asioita joista kannattaa keskustella ja hyvässä hengessä tietysti! Elämä menee liian nopeasti, pian lapset ovat jo isompia ja taas isovanhemmatkin voivat sairastua ja ikää kun tulee lisää ei jaksakkaan yhtälailla. Eli ei kannata odotella. Meillä oli hieman vastaavanlainen tilanne ja juurikin suoralla puheella tilanne muuttui ja nykyään lapsi saa nauttia enemmän Mummon seurasta ja toisinpäin!

Pitää muistaa se, että isovanhemmilla ei ole yhtään mitään velvollisuuksia lapsenlapsiaan kohtaan eli jos eivät pidä heidän kanssaan olemista tärkeänä, niin sitten eivät. Siinä ei voi minusta vedota edes mihinkään moraalisiin velvollisuuksiin. Voi olla että joku on eri mieltä tässä asiassa, mutta näin minun mielestäni. Surullinen tilanne ap:lla, mutta ei voi mitään. Keskustella voi yrittää, mutta jos huonosti käy, isovanhemmat lisäävät yhteydenpitoa vastentahtoisesti eikä se ole hyvä juttu lasten kannalta.

 

Kips, ei tietenkään isovanhemmilla ole velvotteita. Mutta voihan anopilla olla joku "syy" miksi eivät tähän asti ole ollut enempää tekemissä ja tuskin ap haluaa mitään "väkisin yhdessä oloa" joten ehkä anoppi valottaa asiaa jos sitä suoraan kysyy tai ehkä he ovat ajatelleet että ovat lapsienkanssa kun ovat isompia tms. Tai ehkä anoppi on ap:sta saanut syystä tai toisesta kuvan etteivät he apua tarvitse tai halua. Joten miksi ei kysyä jos mieltä vaivaa? Joko tilanne paranee tuon avulla tai ei. Mitä menettävää? Tuskin välit pokkikaan tuon kysymyksen takia menee.

 

Miehen äitiä ollaan nyt hieman enempi nähty. Mun vanhemmat asuvat toisessa kaupungissa uusien kumppaniensa kanssa ja välimatkaa sen verran, ettei viitti ihan huvikseen, sitä väliä ajella. Äitini kanssa on taas vaihteeks välit hieman etääntyneet, en tiedä todellista syytä. Joten tuosta syystä emme paljoa soittele ja isäni on vaan aina töissä ja töissä ja sen vuoksi ei paljoa ehi soittelemaan. Isän oma yritys pitää kiireisenä ja töitä tuntuu olevan sen verran paljon, että hyvä kun ehtii välillä kotiinsa mennä.

 

Voithan mainita anopille kun taas juttelette (kun sinä soitat) että soittele ihmeessä ja poikkeilkaa nyt käymään... (siis aloittajalle tämä).

Muuten, on aivan ilmiömäisen yleistä miten ne omat kuolleet vanhemmat olisi varmasti olleet sitä ja tätä mutta miehen vanhemmat on paskoja...

Itse olen ukin nyksä. Meillä lapsenlapsista olisi tunkua, mutta ukki (mieheni) ei oikeasti heitä pitkää aikaa kerrallaan jaksa. Hermo menee siinä kahden tunnin kohdalla. Joten itse en kävele sen asian yli ja rupea joksikin supermummiksi. Pitäiskö?

 

miehen vanhempiin eiolla oltu tekemisissä kohta 8vuoteen ja lapset ei tunne ees niitä. kovasti ne yrittää olla meihin yhteyvessä mutta eipä juuri huvita niitä nähä.

minun vanhemmat on mielellään lasten kans. asuvat n25km päässä ja ollaan tekemisissä paljon

 

Minun vanhempien kanssa ollaan yhteydessä usein, asuvat suht lähellä, mutat lastenhoitoapua ei olla pyydetty. Isommat lapset ovat yökyläilleet, mutta varsinaisesti tosiaan hoitoon ei olla lapsia sinne viety.
Muistavat kaikki synttärit ja joulut ja ostelevat myös muulloin vaatteita yms ja isompiakin juttuja, kuetn pyöriä, samoin tekevät veljeni lapsille, tosin siellä ovat usein olleet hoitoapuna.
Sitten anoppiin.. nähdään harvoin, ehkä noin joka toinen tai kolmas kuukausi. Soittelee tosi harvoin. Synttärit muistavat, jos muistavat. Kaksi viime joulua ovat jättäneet kokonaan lasten osalta huomioimatta. Anoppi on mukava, mutta ei ehkä mikään vuoden mummo (tai äitikään ole koskaan ollut, ei sen puoleen).

 

No tartteeks kaikkien? Olla vuoden mummo?

Jos ei huvita tavata lapsiaan enää aikuisena eikä miniää, ja kokee lapsenlapset vaivaksi, niin eikö se ole ihan ok ratkaisu sekin?

Meneehän jotkut jopa kuolemaan (jonka jälkeen ovatkin pyhimysisovanhempia jotka olisivat jos olisivat hengissä...). Jos nyt joku ajattelee edes olla hengissä niin pitäiskö siitä kivittää?

 

Joo, anoppi ei pidä yhteyttä ja asuu noin 10 kilsan päässä. Tai on yhteydessä mieheeni mut meidän lapset ei sitä kiinnosta muuten kuin ehkä puheissa. Oon ihan kyrsiintynyt olemaan se paha akka, joka "pitää tärkeämpänä ja panee oman äitinsä edelle" mut niin se nyt vain on! Jos työtön aikuinen ei vaivaudu nostamaan sen vertaa läskipeffaansa et kävisi moikkaamassa lapsenlapsiaan tai vaivautuisi synttärijuhliin paikalla, niin silloin saa luvan olla "kakkonen".

 

miehen vanhempiin eiolla oltu tekemisissä kohta 8vuoteen ja lapset ei tunne ees niitä. kovasti ne yrittää olla meihin yhteyvessä mutta eipä juuri huvita niitä nähä.

Kuulostaa tosi surulliselta, toivottavasti teillä on hyvä syy sivuuttaa heidän yhteysyritykset. Koska lapsethan ne tuossa eniten menettää.

 

Eivät soita lapselle koskaan, ei 2v kyllä vielä semmosta osaakaan.
Harvoin käyvät kylässä, isän puolen isovanhemmat ei käy koskaan. Ite on saatu vierailut hoitaa. Ei mitään kauhean suurta kiinnostusta tunnu olevan mutta ei onneksi ihan välinpitämättömyyttäkään. Ois silti kiva että isovanhemmat osoittas rakkautta...

 

Ei pidä vielä elossa oleva anoppi yhteyttä ja se on todella hyvä. On niin ilkee ihminen.

 

[QUOTE="vieras";28495117]Kuulostaa tosi surulliselta, toivottavasti teillä on hyvä syy sivuuttaa heidän yhteysyritykset. Koska lapsethan ne tuossa eniten menettää.[/QUOTE]


mitäs ne menettä? se mitä ei tunne ei kaipaa. syyt on hyvät miks ei olla tekemisissä. lapset ees tiiä niitten nimiä

 

Minun vanhempani pitävät yhteyttä lapseen, ja minä vanhempiini. Miehen äiti esittää muutaman kyläilykutsun vuodessa alle vuorokauden varoajalla eli yleensä on jo suunniteltu muuta, mutta eipä tuo mies itsekään juuri pidä äitiinsä yhteyttä. Anoppi siis tapaa lastamme lyhyesti jouluna ja lapsen syntymäpäivänä. Minusta se on sääli, mutta kun anoppi tai mies ei kumpikaan ole aktiivinen asian suhteen, ja lapsi on liian pieni tehdäkseen mitään itse asian hyväksi, niin ei kai tuo minunkaan asiani ole painostaa ketään yhteydenpitoon...

 

No tartteeks kaikkien? Olla vuoden mummo?

Jos ei huvita tavata lapsiaan enää aikuisena eikä miniää, ja kokee lapsenlapset vaivaksi, niin eikö se ole ihan ok ratkaisu sekin?

Meneehän jotkut jopa kuolemaan (jonka jälkeen ovatkin pyhimysisovanhempia jotka olisivat jos olisivat hengissä...). Jos nyt joku ajattelee edes olla hengissä niin pitäiskö siitä kivittää?

Pakkohan se on sallia, mutta ei se ookoo silti ole. En oikein ymmärrä kulttuuria, joka julistaa vapautta niin yksisilmäisesti, ettei ole mitään väliä millään, jos kerta vaan ei huvita. Onhan se nyt ihan helvetillinen epäonnistuminen elämässä, ja luultavasti on ollut koko lailla itse osallisena. Että ei ole vain julma maailma erottanut äitiä lapsistaan.

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2266286-mummi-etarakastaa/#post28489500

tässähän oli samanlainen tilanne, että mummu esittää muille tosi rakastavaa vaikkei piittaa tosiasiassa mittään.

 

Ehkä he ovat aktiivisessa menovaiheessa elämässään tai muuten luonteeltaan vähemmän sukukeskeisiä. Meillä mummit ovat mukana elämässä koko ajan, anoppi vei osan lapsista kylpylään lauantaina, kun 10v tytöillä oli synttärit keilahallissa. Anoppi harkitsee muuttoa pk-seudulle ollakseen lähempänä pian syntyvää tuoreinta lastenlastaan. Äitini on hönninyt pikkuveljeni tytärtä tämän vkl ja ollaan laitettu meidän tulevalle vauvalle kotia kuntoon.

 

Itse olen ukin nyksä. Meillä lapsenlapsista olisi tunkua, mutta ukki (mieheni) ei oikeasti heitä pitkää aikaa kerrallaan jaksa. Hermo menee siinä kahden tunnin kohdalla. Joten itse en kävele sen asian yli ja rupea joksikin supermummiksi. Pitäiskö?

Ja tämä estää sinua käymässä lastenlastesi luona? Ei niitä ole pakko kotiin ottaa. Minä en antaisi tuon estää, enkä käyttäisi sitä tekosyynä, kun niiden lastenlasten ei tosiaan tarvitse olla teillä kotona. Se on sitten eri asia, jos on semmoista tyyppiä, että ei voi tehdä mitään eikä mennä minnekään ilman puolisoaan.