surullinenaitii
Omat vanhempani ovat kuolleet, mutta miehen vanhemmat on elossa ja asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Molemmat vanhemmat on terveitä ja eläkkellä, hieman yli 60v. Elävät hyvin aktiivista elämää, eli käyvät tansseissa, kylpylässä, tapaavat paljon ystäviä jne...
Meillä on kaksi alle 5v lasta ja minua on alkanut surettaa ihan mielettömästi tilanteemme etenkin, kun naapurustossa, töissä jne. näen, kuinka niin monella on paljon läheisiä, jotka tukevat lasten kasvatuksessa ja ihan vapaaehtoisesti.
En oletakaan, että isovanhemmat hoitaisi lapsiamme jatkuvasti. Mutta on alkanut harmittaa, kun koskaan sieltä ei tule aloitetta, että he voisivat viettää lasten kanssa aikaa. Kerran vuodessa ovat vuorokauden meillä ja se on yhteinen syntymäpäivälahja minulle ja heidän pojalle (molemmilla synttärit kesällä), eli siis lahja meille. Ja kivahan se on ollut kerran vuodessa käydä syömässä ja olla yksi yö hotellissa.
Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja tuntuu että anopilla on kiire pois ja siellä kylässä ollessamme tuntuu, että olemme jotenkin tiellä.
No, mutta eniten minua harmittaa yhteydenpito. Eli minä olen soitellut anopille ja kysynyt kuulumisia ja kertonut lapsista. Anoppi ei koskaan soita minulle eikä miehelleni, eikä kysy lapsista mitään. Siis minusta olisi niin ihanaa, että isovanhemmat ihan oma-aloitteisesti edes soittaisivat (!) ja kysyisivät lasten kuulumisia ja miten sujuu.
En ole hirviöminiä, en ole ladellut mitään ehtoja anopille miten heidän tulee lasten kanssa olla tai mitä saa tehdä. Olen aina ilahtunut todella paljon pienestäkin avusta ja kiittänyt vuolaasti.
Mutta ei voi mitään, harmittaa tilanteemme etenkin lasten kannalta. He kyselevät isovanhemmista ja koko perhe hyötyisi tuesta. Aina lasten kasvattaminen ei ole helppoa, meilläkin on ollut sairastelua ja muita ongelmia. Sitten kuitenkin sukujuhlissa anoppi antaa ymmärtää, että on todella paljon lasten kanssa. Saattaa esim. kovaan ääneen sanoa juhlapöydässä, että hän kyllä aina auttaa kun tarvetta on, nämä on niin mummon rakkaita jne... Todella kummallista :/
Onko surullisuuteni teistä normaalia? Miten teillä on asiat?
Meillä on kaksi alle 5v lasta ja minua on alkanut surettaa ihan mielettömästi tilanteemme etenkin, kun naapurustossa, töissä jne. näen, kuinka niin monella on paljon läheisiä, jotka tukevat lasten kasvatuksessa ja ihan vapaaehtoisesti.
En oletakaan, että isovanhemmat hoitaisi lapsiamme jatkuvasti. Mutta on alkanut harmittaa, kun koskaan sieltä ei tule aloitetta, että he voisivat viettää lasten kanssa aikaa. Kerran vuodessa ovat vuorokauden meillä ja se on yhteinen syntymäpäivälahja minulle ja heidän pojalle (molemmilla synttärit kesällä), eli siis lahja meille. Ja kivahan se on ollut kerran vuodessa käydä syömässä ja olla yksi yö hotellissa.
Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja tuntuu että anopilla on kiire pois ja siellä kylässä ollessamme tuntuu, että olemme jotenkin tiellä.
No, mutta eniten minua harmittaa yhteydenpito. Eli minä olen soitellut anopille ja kysynyt kuulumisia ja kertonut lapsista. Anoppi ei koskaan soita minulle eikä miehelleni, eikä kysy lapsista mitään. Siis minusta olisi niin ihanaa, että isovanhemmat ihan oma-aloitteisesti edes soittaisivat (!) ja kysyisivät lasten kuulumisia ja miten sujuu.
En ole hirviöminiä, en ole ladellut mitään ehtoja anopille miten heidän tulee lasten kanssa olla tai mitä saa tehdä. Olen aina ilahtunut todella paljon pienestäkin avusta ja kiittänyt vuolaasti.
Mutta ei voi mitään, harmittaa tilanteemme etenkin lasten kannalta. He kyselevät isovanhemmista ja koko perhe hyötyisi tuesta. Aina lasten kasvattaminen ei ole helppoa, meilläkin on ollut sairastelua ja muita ongelmia. Sitten kuitenkin sukujuhlissa anoppi antaa ymmärtää, että on todella paljon lasten kanssa. Saattaa esim. kovaan ääneen sanoa juhlapöydässä, että hän kyllä aina auttaa kun tarvetta on, nämä on niin mummon rakkaita jne... Todella kummallista :/
Onko surullisuuteni teistä normaalia? Miten teillä on asiat?