Pinna paloi taas.

Taas on huono omatunto, koska huusin pienelle lapselle koko illan. Tuntuu vaan että kaikki kaatuu niskaan, miehen kanssa on jo pitempään ollut ongelmia. Pinna on kireällä koko ajan ja omatunto huono kun tapellaan miehen kanssa lapsen kuullen. Lapsi selvästi kärsii tästä ja muuttuu itkuiseksi. Sitten onkin aina yhtä kitinää päivästä päivään, ruoka ei mene alas vaan syömiseen menee aina vähintään tunti, eikä sinä aikana ruokaa juurikaan suuhun eksy. Lapsen nukuttaminen on hankalaa ja siihen menee aina reilusti yli tunti. Tuntuu, että elämä on yhtä ruokasotaa ja taistelua nukkumaan menoista. Pimahdan lapselle liian helposti ja huudan ja haukun....tiedän sen olevan niin väärin, mutta en voi hillitä itseäni. Lapsella on jo varman nyt traumat loppuelämäksi. Kaikki illat itken kun olen niin kauhea hirviöäiti.
Apua!!! Miten saan pinnaa venytettyä???
Vihaan itseäni

 

Täällä toinen hulluhuutaja. Mutta meillä näkyy valoa tunnelin päässä eli saatiin hoitopaikka lapselle kesäkuun alusta. Nyt helpottaa kun tietää että parempaa luvassa.

 

Älä soimaa itseäsi vaan tee jotain.. Koita jollain selvittää ongelmat miehen kanssa ja jos ei todella mikään auta niin asumuseroakin voi miettiä.. Tee kaikkesi nyt vain sen eteen että voisit olla onnellisempi ja voisit hyvin.. Se kaikki koituu myös lapsellesi.. Silloin jaksat lastasi paremmin ja monet kinat ja tappelut helpottuu..


Kun sinä voit hyvin niin lapsesiki voi hyvin.. !

Toivottavasti alat tehdä asialle jotain ja voimia sulle siihen !

 

Ero kai tässä on ainut ratkaisu, koska sillon kun ukko ei ole kotona niin pinnani on sata kertaa pidempi, enkä hermostu koskaan. Jotenkin vaan pinna kiristyy kun ukko makaa naama nyrpeänä sohvalla. Sitten tulee valitettavasti purettua kiukku lapseen, vaikka se jolle oikeasti tahtoisi karjua on se mies.....eli vielä hullumpaa.
Keskustelu ukon kanssa on poissuljettu vaihtoehto, koska kaikki mitä sanon kuulostaa miehen korvissa vit.uilulta

Ero vaan pelottaa koska en ole varma jaksanko lapsen kanssa yksin, varsinkaan kun ei ole pienintäkään tukiverkkoa... Ei ole ystäviä eikä sukulaisia kolmeasataa kilometriä lähempänä. Kai se on osittain tämä sosiaalisten suhteiden puutekkin mikä saa ärtymään sekä minut että miehen... varsinkaan kun ei sitä tunnettua kahdenkeskistä aikaa ole käytännössä ollenkaan.....

 

oli niin tuttua meilllä sama juttu huudan ja kiukuttelen lapsille kun pinna palaa ja sitten on taas kauhea morkkis.Suunttan sen kiukun lapsiin mikä pitäisi kohdistaa siihen mieheen.Poika välillä pyytää että älä äiti huuda.
Meillä kyllä sukulaiset asuu lähelllä mutta ei heiltä saa mitään apua pahin kommentti oli mun siskolta ,itse sinä olet lapset tehnyt sinun ne pitää myös hoitaa, kun yritin apua pyytää.Mun vanhemmat on niin iäkkäiti etteivät jaksa enään hoitaa pieniä lapsia ja miehen äiti on kuollut ja isä uusissa naimissa ja ovat kiireisiä eläkeläisiä ettei meille akaa riitä mutta hyvin usein on "anopin" omat lapsenlapset hoidossa.Muistan neljä vuotta sitten kun "anopin tytär sai nuorimman lapsen niin he ilmoittivat etteivät voi lähteä joka keväiselle ulkomaan matkalle jos vaikka heidän apua tarvittaisiin kun on kolme lasta (kaksi vanhinta jo tuolloin koulussa).
Meidän nuorempi kun syntyi he lähtivat kaksi viikoa sen jälkeen kuudeksi viikoksi ulkomaille ja meillä oli 1v5kk ikä eoa kertaankaan eivät ole kysyneeet tarvitsemmeko apua.Joten mun on vaan pakko jaksaa yksin monesti olen sitä ero miettinyt mutta miten minä sitten pärjään olisin aivan yksin lasten kanssa.Välillä tuntuu että kaikki kaatuu mun niskaan mun täytyy vaan venyä.Lapset eivät ole koskaan olleet yöhoidossa ja harvoin muutenkaan.

 

Eroa vaan rohkeasti. Ei tuollainen ole oikein lapsen kannalta. Tukiverkko löytyy kyllä!

 

Tiedän, että ei ehkä ole järkevää neuvoa eroamaan. Mutta pakko silti sanoa, että omalla kohdallani se oli ainoa oikea ratkaisu ja olen todella onnellinen, että pystyin sen tekemään!

 

Tunne on tuttu... Ja itsestäni olen huomannut, että itsensä alati syyttäminen, ns. piehtaroiminen huonossa omassatunnossa, ei auta asiaa. Päinvastoin. Itsellä ne sammakot lentää silloin vaan enemmän. Ja huuto kovenee. On toki hyvä asia tiedostaa tekevänsä ei-ehkä-niin-oikein, mutta raja kaikella.

Jos parisuhde ei toimi kunnolla/siinä on kitkaa liikaa, se heijastuu omaan jaksamiseen/sen käytöksensä hallintaan. Jos se toinen osapuoli ei osallistu arkeen juurikaan (lapsenhoito, se läsnäolo, lähinnä henkinen vastuunkanto), se lisää vain toisen osapuolen taakkaa. Ja se pinna lyhenee, lyhenee.... Pitäisi saada puheyhteys kunnolla auki. Mutta siihen tarvitaan molemminpuolista halua tehdä asialle jotain. Arki on raskas taakka. Lapsessa on iso ilo, mutta myös suuri "suru". Tarkoitan surulla sitä kierrettä, minkä syyllisyys, riittämättömyys, huono omatunto voivat saada aikaa.

Toivon valoisampia, parempia kevätpäiviä, ja voimia.

 

Niin...aina saa pelätä että lapsi alkaa käyttää huumeita tai tappaa ihmisiä jos teen jotain väärin.

Oikein sydäntä särkee kun tiedän miten paljon minäkin olen tuota ihanaa pikkuihmistä satuttanut, lapsi on vasta vuoden, eikä voi mitenkään puolustautua raivokohtauksianim vastaan... Pyydän kyllä lapselta aina anteeksi huutamistani ja pahoja sanoja, mutta tiedän etten mitenkää voi pyyhkiä niitä kauheita sanoja pois. Toivon vaan että lapsi kohtelee minua oikein huonosti sitten kun olen vanha.

Ero ei meillä välttämättä ratkaisisi kaikkea, sillä tilanteen takana on myös muita ongelmia kuten ainaiset rahapulmat ja oma vakava sairauteni, joka ei tällä hetkellä vaikuta mitenkään, mutta saattaa milloin tahansa muuttua aggressiiviseksi.
Toisaalta ero veisi kodistamme paljon kireyttä, mutta koska mieheni on lähes ainoa aikuinen ihminen, jonka tunnen tässä kylässä jäisin eron jälkeen todella yksin ja sitä pelkään. Kohta kyllä on kai pakko ottaa edes aikalisä ja katsoa miten tilanne muuttuu.....

 

En menisi sinua "hulluksi" silti kutsumaan, edes leikillään. Se sosiaalisten suhteiden puute on aika vakava juttu. Itselläkin siitä "kokemusta", ja kun kaikki pitää tehdä ja kokea yksin,(jos lapsia ja miestä ei lasketa) se syö ihmistä. En ikinä edes halunnut mitään "seurapiiriä" mutta jo pari ystävää korjasi tilannetta. Vieläkin on huonoja päiviä, mutta elämä kantaa. Ja lapsi antaa anteeksi/unohtaakin (vaikka muuta usein mainitaan). Kun yrittää parhaansa, muuta ei voi.