Pienten lasten YH-äidit, kysymystä pukkaa...

[Ei tässä näin pitäny käydä...]

Te jotka ootte pienten lasten yksinhuoltajia, kertokaa miten te jaksatte! Ja varsinkin te, joiden lasten isä ei tapaa lapsiaan. Miten ootte järjestäny lastenhoidon? Saatteko koskaan "vapaata" lapsista?

Mulla sellanen tilanne, että jäin jokin aika sitten yksin kahden alle 2-vuotiaan kanssa (nyt 3kk ja 1v7kk). Ja isä ei tapaa lapsiaan. On rankkaa... Saan silloin tällöin kaupungin kodinhoitoapua, mutta pidemmän päälle tuntuu ettei se pari tuntia silloin tällöin paljon lämmitä. Isomman lapsen saan joskus hoitoon, vauvaa en. Alkaa pikkuhiljaa olla tarve omaan aikaan ihan yksin...

 

[ertti]

olin 4v yh eikä lapsi ollut tekemisissä isänsä kanssa!! välillä tuntu et mielenterveys pettää eikä hoito apua ollut...jotenki sitä vaan oli pakko jaksaa yksin,kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa!!!

 

[yx yh]

Olen yksin 3-vuotiaan kanssa, ollut jo 2 vuotta.
Mielenterveys on kovilla, samoin taloudellinen tilanne.
Hoitoapua ei saa mistään. Aina ollaan kaksistaan.
Haluaisin tutustua vastaavassa tilanteessa olevaan äitiin, jotta voisi edes jutella jonkun kanssa joka ymmärtää.

 

[3lapsen yh]

lapset 9v 6v ja kohta 2v viimmeksi kaikki oli yhtä aikaa hoidossa 1,3vuotta sitten välillä tosi poikki mutta jos joskus lapset on pois en osaa olla ilman heitä

 

[vieras]

Mun mielestä voisit laittaa isomman lapsen päivähoitoon esimerkiksi puolipäiväiseksi, ei tarvitse viedä edes joka päivä vaan esimerkiksi parina päivänä viikossa.
Päiväkodit eivät ole niin hirveitä paikkoja kuin esimerkiksi tämä palsta antaa ymmärtää. se tietysti ei anna vapaata aikaa lapsista, vaan vauva on edelleen hoidettavana, mutta vauvan kanssakin kahdestaan ne hetket ovat ihan eri tasolla rasituksen kanssa kuin isomman lapsen ja ainakin on vain yksi lapsi hoidettavana. Tukiperhettäkin voi hakea, niistä tosin on huutava pula monessa kunnassa.

Mutta siis ihan reippaasti pyytämään apua vaikkapa sitten viranomaisilta (päivähoito jne), parempi hakea apua ajoissa kuin vasta sitten kun ei enää jaksa

 

[semmosta se on]

Joskus on vaan pakko jaksaa vaikeaakin elämäntilannetta. Lapset onneksi kasvaa kokoajan. Ajan kanssa helpottaa.

 

[Tiimarinvihko]

Mulla on 3,5-vuotias ja 4kk lapset, joita isä ei tapaa. Ihan hyvin olen jaksanut, jopa vois sanoa että paljon paremmin kun jos ois heidän isä kuvioissa. Olen tilanteesta äärimmäisen helpottunut. Oman ajan puutekaan ei haittaa, kun olen siihen ollut varautunut jo raskausaikana ja olen vaan onnellinen saadessani omistautua lapsilleni.

 

[vieras]

Sama elämäntilanne, nyt jo 2v =) usko pois se helpottaa. Mulla oli myös alkuun kaupungin ptt joka vei lapsia ulos leikkimään et sain levätä. No ne peru sen aika usein, kun mulla oli vaan tää lepo että ei mikään asiointi :/ että lopetin sen koska en kestäny enää niitä pettymyksiä mitä tuotti se kun odotin kuin kuuta nousevaa sitä viikon ainoaa kaksi tuntista kun olisin saanu vaan olla :/
Pienin täytti 2v niin aloitti kerhon kerran viikossa ja isompi 3v seurakunnan kerhossa pari kertaa viikossa ni sai paremmin lepoa.
Isä ei tosiaan tapaa lapsia ollenkaan :/
Välillä on rankkaa, mutta helpompaa kokoajan kun lapset kasvaa =)
Voimia ja jaksamista sulle :hug:

 

[piupaupou71]

muutettiin samalle paikkakunnalle missä sukulaisia. hieman auttanut. täällä taas ei töitä..joten muutto takaisin tehtävä. tukiperhettä ei löydy vaikka jonossa yli vuosi.
oletko tukiperhe jonossa?
eihän tämä ole kovin laadukasta elämää..ei oikein lapsellekaan kun äiti on välillä niin väsy.

 

[herkkukurkku]

Välillä on rankkaa, mutta olen tottunut.
yv:tä saa laittaa, jos kaipaa ajatuksenvaihtoa samassa tilanteessa olevan kanssa

 

[vieras]

Etsi ystäväksi samassa elämäntilanteessa oleva, voitte "jakaa vastuuta" ja tukea toinen toisianne, järjestätte omaa aikaa kummallekin vuorotellen. Pyöriikö teillä päin yksin ja yhteishuoltajien liittoa, ota ihmeessä yhteyttä jos on mahdollista.

 

[Nunnunannu]

Mä jäin joulukuun puolessa välissä yksin tytön 1.5v kanssa. Aluksi isä tapsi ja oli jopa muutama yökyläilykin. Mutta sitten loppui. EN aina tiä miten jaksan. Välillä paremmin ja välillä tosi huonosti. Ooon jotenkin NIIN yksin. Mulla ei ketään joka ottaisi tyttöä yökylään. Päiväkodissa on 9-15,se on iso helpotus. Meidän neiti sairastaa viä kovasti. N.kerrankuussa tulee raju kuumetauti joka kestää 3-5pvää sillon on jaksamine tosi kovilla. Laitoinkin lapsen isälle viestin,että eikö tajua kuina yksin mut jätti.
Mulla on pelastus olu paras ystävä. On aina stemapnnut vaikeittten paikkojen yli.

Meille etitään nyt tukiperhettä,sunkin kandeis kysyä sossusta sitä.
Voimia ja jaksamista ja yksärillä saa heittää.

 

[Hanna]

Mulla on 13kk lapsi, jonka totaaliyhäri oon ollut koko ajan. Mulla on onneksi! aivan loistava tukiverkosto, jota ilman en olisi jaksanut. Tyttö on ollut muutaman kerran mummilassa ja tätinsä luona yökylässä ja ystäväni katsovat joskus muutaman tunnin pikkuisen perään, että saisin siivottua tai levättyä.
Pystyvätkö ystäväsi/perheesi katsomaan lapsia pari tuntia, että saisit nukuttua/käytyä kampaajalla tms.? Onko kunnassasi Tuike-ryhmää tai muita yh:ille tarkoitettuja ryhmiä? Suosittelen lämpimästi niihin menoa, jos vain löytyy...

 

[yh]

Ite oon 7,5kk tytön yksinhuoltaja, eikä lapsen isä ole meidän kanssa missään tekemisissä. Jouduin muuttamaan raskaana ollessani töiden perässä paikkakunnalle, mistä en tuntenut entuudestaan ketään. Lähimmät sukulaiset asuvat tunnin ajomatkan päässä, mutta eipä siellä tule käytyä, kun kerran kahdessa/kolmessa kuukaudessa. Itselläni ei käy kotona "ulkopuolisia" hoitajia. Eli siis hyinkin kahdestaan ollaan.

Tyttö on ollut yökylähoidossa sukulaisilla 2/3 kertaa ja ehkä 5 kertaa, kun olen saanut jonkun tutun/kaverin katsomaan tyttöä muutaman tunnin, jotta olen päässyt lenkille tai lääkäriin tmv.

Paikkakunnalta en vieläkään tunne juuri muita, kuin äitejä joihin olen tutustunut eri kerhojen ja tapaamisten kautta, mutta se on pitänyt järissään ja oikeastaan auttanut jaksamaan, kun liikkuu lapsen kanssa, eikä jää vain kotiin olemaan, eli kun keksii koko ajan puuhaa tai käy kaupoissa kiertelemässä.. Ja itse suunnittelen jo varhaisessa vaiheessa, että kun haluan johkin viihteelle lähteä, niin pyydän lapsenvahtia ja kun tietää että ensi kuussa pääsen vähän tuulettumaan, niin sitä odotellessa jaksaa..

Tottakai mieli tekisi jo saada enemmän omaakin aikaa, päästä parturiin ja aikuiseen seuraan ja mielellään sellaiseen seuraan missä ei tarvitse keskustella lapsista. Mutta nämä tutut täällä kun on lähinnä muita äitejä/yksinhuoltajia, niin eipä juuri sen puoleen ole juhlimista.. Enkä varmaan osaisi enää keskustella mistään muusta, kun ei miun elämässä tapahdu mitään muuta.. :/

Eli yksin et kyllä ole tuntojesi kanssa! Itsellä myös välistä tuntuu, että vähän turhan rankkaa tämä on, mutta kummasti sitä on vaan porskuttanut..

Onko sinulla mitään tuttavia/sukulaisia kelle saisit lapsia joskus edes hetkeksi? Kannattaa muuten ottaa selvää näistä yksinhuoltajien tuetuista lomista! En tiedä oliko tästä nyt mitään apua, mutta Tsemppiä ja jaksamista!!!

 

[Dynamiitti]

Miulla vauvaikäinen (2kk), 4v ja 7v. Kohta vuosi takana yh:na ja kohtuu hyvin olen jaksanut. Miulla on toimiva yhteishuoltajuus poikieni isän kanssa. Tytön isän kanssa en vielä tiedä miten tulee menemään. Tapaamisasiat vaiheessa. Tällä hetkellä tuntuu parhaalta ettei isä tyttöään tapaisi koska hieman vaikea kuvio...

Jokatapauksessa ympärillä on aika paljon tukiverkkoa. Ystäviä, kummitäti, pikkuveljeni, vanhempani.. En ole kokenut että tämä olisi mitään erityistä hampaankiristystäkään. Ilman minkäänlaista tukiverkkoa kyllä kieltämättä olisi.

 

[mantelisuklaa]

Tää on klisee, mutta kyllä sitä kummasti jaksaa kun on pakko. Raskasta se välillä on ollu, kun on uhma tms., mutta hyvin on selvitty. Tai mun ei olis varaa valittaa, kun mulla on sikäli "onnellinen tilanne", että isä tapaa lastaan joka toinen viikonloppu ja omat vanhemmat asuu kilsan päässä ja ovat vielä siinä kunnossa, että pystyvät olemaan / touhuamaan lapsen kanssa ja HALUAA lasta ottaa, jos on jotakin menoa. Välillä ne "kidnappaa" sen ihan extemporeekin ja palauttaa mahdollisesti vasta seuraavana päivänä... Ja onhan tuo tietty työpäivinä päikkärissä, että siellä saa virikkeitä ja touhuta kavereiden kanssa ja itse saan ajatella muuta. Tiedän, että kaikilla ei ole näin hyvin ja nostan kyllä heille hattua kovasti, joilla ei ole tukiverkkoja, töitä tms. Jos itsellä meinaa välillä käämit palaa, niin en voi kuvitellakaan, mitä heillä on kestämistä... Mutta kaipa siihenkin vaikuttaa paljon asenne ja organisointikyky, miten hommat saa sujumaan jouheesti.

 

[Ap]

Kiitos vastauksista! Sain noista jo hyviä vinkkejä, ja lohduttaa tavallaan etten ole anoa tässä tilanteessa. Tää on vaan sen verran tuore juttu, että en ole vielä saanut asioita järjestettyä sen mukaan. Eroajatuksia on ollut jo tokan raskauden alkuvaiheesta asti, mutta en uskaltanut tehdä sitä päätöstä kun pelkäsin etten pärjää yksin kahden näin pienen kanssa.
Totta, että sitä pärjää kun on pakko, ja miehen käytös muuttui niin ailahtelevaksi ja lopulta väkivaltaiseksi, ettei vaihtoehtoa ollut. Ja siinä mielessä on helpompaa yksin, ettei tarvitse olla "yksin" suhteessa, ja ei ole koko ajan kireä ilmapiiri.
Tuntuu se pettymys vaan niin raskaalta, kun tein lapset siinä uskossa, että isä on loppuelämänsä kuvioissa mukana, ja liian myöhään selvisi miehen "todelline luonne". Ja tosta erosta toipuminen jo yksistään on rankkaa. Että kyllä sisua pitää itestään kaivaa, että jaksaa tätä arkea pyörittää.