Pieni äiti - tunne, kun tuntee kutistuvansa

Voi kuinka toivon että joku voisi auttaa minua.

Olen 27-vuotias, minulla on kaksi lasta (poika 3 v, tyttö 1v). Siitä lähtien, kun lapset syntyivät olen miettinyt, onko tämä normaalia vai ei.

Siitä huolimatta, että minulla on ihanat, suloiset ja terveet lapset, jotka kehittyvät normaalisti, ja itselläni ammatti, koulutus ja hyvä terveys ja rakas puoliso, tunnen jatkuvasti vertailevani itseäni muihin ja valtavaa mustasukkaisuutta ja erityisesti jonkinlaista "kuolemanpelkoa".

Olin alkuviikolla kerhon joulujuhlassa, jossa oli odottava äiti. Sydän pamppaillen tarkkailin häntä vähän väliä ja mietin, että "hänellä varmaan kaikki asiat ovat kunnossa ja vauva syntyy pian, ja luultavasti hänen lapsensa elää vanhaksi ja terveeksi ja hoitaa äitiään kun tämä on vanha. Hänen lapsensa on varmaan elinvoimaisempi kuin minun lapseni, onpa hän onnekas". Tuntui, etten kestänyt ajatusta, että hän olisi ikään kuin minua "vahvempi".

Töissä kuuntelen ihmisten kertomuksia ja kysyn aina, onko heillä lapsia. Sitten kysyn, montako ja mitä sukupuolta. Kerrankin tapasin ajanvarauksessa kolmen pojan äidin ja tunsin kutistuvani hänen edessään. Minusta tuntui kuin oma perusturvallisuuteni katoaisi hänen vieressään ja ajattelin, että "onpa hänellä turvallinen olla kun kolme tervettä nuorta miestä pitää hänestä huolta, hänellä ei varmaan koskaan ole mitään ongelmia".

Ajatukseni ovat varmaan hulluja, mutta ne ovat todellisia. Kun eräskin julkisuuden henkilö sai syksyllä vauvan lähes 40-vuotiaana, laskeskelin, että oliko minun ratkaisuni saada lapset nuorena sittenkään hyväksi, koska kun olen 80, lapseni ovat miltei 60-vuotiaita - olisiko sittenkin ollut parempi tehdä lapset vasta 40-vuotiaana, jolloin he olisivat "varmemmin elossa" kun itse olen vanha?

Tuntuu, että olen äärimmäisen epävarma omasta asemastani, perheestäni, lasteni tunteista minua kohtaan. Lisäksi kun erityisesti kolmen vanha esikoispoikani on viime aikoina osoittanut halua viettää aikaa esim. mummin ja ukin luona, tunnen kuin "hän lipeäisi otteestani".

Kun lapseni ovat syntyneet, olen jo sairaalassa tuntenut oloni "pieneksi". Varsinkin tyttäreni synnyttyä vierustoverini, joka oli saanut "potran pojan" sai minut tuntemaan itseni todella hauraaksi. En pystynyt kunnolla häntä edes tervehtimään ja pala kurkussa mietin, kuinka paljon vahvempi äiti hän onkaan, ja kuinka "heidän perheensä on onnistunut täydellisesti". Kun esikoispoikani syntyi, tunsin myös näin mutta lievemmin. Muistan elävästi eräänkin äidin, joka oli saanut myös pojan, ja hymyillen piti lasta sylissä kun isovanhemmat tulivat sairaalassa käymään - hän tuntui jotenkin elinvoimaiselta, ja minä vieressä tunsin, että en olisi yhtä voimakas tai varma lapseni elinvoimaisuudesta. En esimerkiksi kykene sanomaan, että "sitten kun lapseni kirjoittaa ylioppilaaksi", koska jotenkin ajattelen, ettei lapseni ehkä edes selviä siihen päivään asti - entä jos lapseni syrjäytyy, hän on niin hauras?


Onko normaalia, että kun Facebookissa ystävä kertoo saaneensa vauvan ja kertoo vauvan olevan "ihana äitin pikkineiti" tai "suloinen pikkumies", tunnen kuin olisin ahtaalla? Lasken koko ajan, että "nyt tuolla ihmisellä on 2 lasta, minulla on myös kaksi, mutta hänellä on jotenkin vahvemman näköiset lapset, joten tuolla äidillä on parempi tukiverkko kuin minulla". Koko ajan peilaan muita ja tunnen itseni tosi turvattomaksi.

onko tämä nuoren äidin normaalia epävarmuutta, ajatteleeko kukaan muu edes hieman samoin, vai onko minulla jotain isompaakin ongelmaa?

Kaikki ylläoleva on siis totta, ja muuten ulkoisesti kukaan ei uskoisi että ajattelen näin. Olen hyvässä työssä, ja kaikin puolin "kunnon kansalainen".

Kiitos vastauksista

 

taidat olla vaan todella herkkä, kuulostaa kuitenkin suht normaalilta äitiyden epävarmuudelta vielä. sitten jos noista ajatuksista tulee pakonomaisia tai ne alkavat aiheuttaa konkreettisia ongelmia elämääsi niin sitten on hyvä puuttua asiaan.

 

taidat olla vaan todella herkkä, kuulostaa kuitenkin suht normaalilta äitiyden epävarmuudelta vielä. sitten jos noista ajatuksista tulee pakonomaisia tai ne alkavat aiheuttaa konkreettisia ongelmia elämääsi niin sitten on hyvä puuttua asiaan.

Kiitos.
Minusta tuntuu, että ajatukset ovat menneet liian pitkälle, mitä te muut olette mieltä?

Esimerkiksi jouluksi en halunnut kutsua lapsille ketään sukulaisia kylään (mummia, ukkia, vaaria), koska en kestä nähdä heitä lasteni kanssa iloitsemassa heistä - koen itseni niin ulkopuoliseksi. Selitinkin asian heille ja sanoivat, että antavat "mun kasvaa". Mutta kasvanko koskaan?
Tänään itkin sitä, kun jossain lapseni kirjassa mummi oli kirjoittanut omistuskirjoitukseen "ihanalle Veeralle" (nimi muutettu), ja koin että hän pitää tyttärestäni enemmän kuin minusta ja taas tuli se kutistumisen ja mitättömyyden tunne.

 

Mitäs jos et ajattelisi ihan niin paljon itseäsi vaan lapsiasi?

 

[QUOTE="Xxxx";27725176]Mitäs jos et ajattelisi ihan niin paljon itseäsi vaan lapsiasi?[/QUOTE]

Niin, tässä se tunne tuleekin. Että kun vaikkapa poikani saa huomiota äidiltäni, mietin heti, että "tuo tarkoittaa sitten sitä, että jos poikani olisi veljeni, niin äitini pelastaisi ensin veljeni ja minä jäisin tulipalossa raunioihin".

Masentunut en tunne muuten olevani, mutta tosi synkkiä ajatuksia jatkuvasti, kun mietin perheasioita.

 

Täytyy sanoa suoraan, että kuulostaa kummalliselta.

 

Mä menisin taas juttelemaan jollekin psykologille tms. jos mulla olisi tollaista. Siis kuolemanpelot, ajottainen epävarmuus itsestään ja huonommuuskompleksi jossain määrin on vielä ihan normaalia, siis juurikin niin ettei ne ala kuitenkaan hallita elämää. Mutta toi kuulostaa jo pakkomielteenomaiselta jos joka paikassa ajattelee että tolla on vahvemmat lapset kuin mulla ja ton lapset huolehtii äidistään paremmin jne. Ja että estää omia lapsiaan näkemästä isovanhempiaan tai muita ihmisiä siksi että itse tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Ei, se ei ole enää normaalia. Apua hakisin.

 

Kuulostat minulta neljä vuotta sitten. Kärsin silloin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja minulla oli vauvan lisäksi kaksi vuotias, molemmat poikia. Voi sitä kateuden ja katkeruuden määrää jota koin muita kohtaan. Varsinkin kaikkia tyttöjä saaneita sekä molempia sukupuolia saaneita kohtaan. Ajattelin että olen vaan niin surkea ihminen ettei mulle voi tyttölasta antaa kun olis kuitenkin aikuisena yhtä huono äiti kuin minä nyt. Kaiken huipentuma oli, että halusin kokoajan lisää lapsia jos vaikka tulis tyttö. Kerran nukutin vauvaa parvekkeella ja katselin naapuriperhettä, jolla oli kaksi lasta. Heitä katsellessa ajattelin, että hyvähän teidän on olla kun teillä on vain kaksi lasta ja meillä nämä kolme! Ihan sekasin olin!!!

On se vaan kumma juttu, miten ihmeellisiksi ihminen saa käännettyä asiat omassa mielessään... Nyt minulla on lisäksi kohta vuoden vanha poika ja elän elämäni onnellisinta aikaa <3 tämän synnytyksen jälkeen en masentunut ja kaikki on mennyt todella hienosti. Asiat voi siis muuttua. Niin ja olin 23 kun esikoiseni syntyi ja nyt olen 30, lasken siis tulleeni nykynormien mukaan nuorena äidiksi.

Jos sinua kovasti mietityttää niin käy juttelemassa jollekin ammattilaiselle, sekin voi jo kohentaa oloa.

 

[QUOTE="kolmen äiti";27725237]Kuulostat minulta neljä vuotta sitten. Kärsin silloin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja minulla oli vauvan lisäksi kaksi vuotias, molemmat poikia. Voi sitä kateuden ja katkeruuden määrää jota koin muita kohtaan. Varsinkin kaikkia tyttöjä saaneita sekä molempia sukupuolia saaneita kohtaan. Ajattelin että olen vaan niin surkea ihminen ettei mulle voi tyttölasta antaa kun olis kuitenkin aikuisena yhtä huono äiti kuin minä nyt. Kaiken huipentuma oli, että halusin kokoajan lisää lapsia jos vaikka tulis tyttö. Kerran nukutin vauvaa parvekkeella ja katselin naapuriperhettä, jolla oli kaksi lasta. Heitä katsellessa ajattelin, että hyvähän teidän on olla kun teillä on vain kaksi lasta ja meillä nämä kolme! Ihan sekasin olin!!!

On se vaan kumma juttu, miten ihmeellisiksi ihminen saa käännettyä asiat omassa mielessään... Nyt minulla on lisäksi kohta vuoden vanha poika ja elän elämäni onnellisinta aikaa <3 tämän synnytyksen jälkeen en masentunut ja kaikki on mennyt todella hienosti. Asiat voi siis muuttua. Niin ja olin 23 kun esikoiseni syntyi ja nyt olen 30, lasken siis tulleeni nykynormien mukaan nuorena äidiksi.

Jos sinua kovasti mietityttää niin käy juttelemassa jollekin ammattilaiselle, sekin voi jo kohentaa oloa.[/QUOTE]

Kiitos tosi paljon, tämä vastaus oli sellainen jollaista toivoinkin - vähän samaa tilannetta.

Yksi pahentava asia on se, että luin odotusaikana jutun, että "vahvat naiset saavat poikia". Että hyvin ravitut, ei-stressaavat ja itsevarmat ihmiset saa poikia, ja näin meillä olikin (esikoinen syntyi vähän helpommassa elämäntilanteessa kuin kuopustyttö). Tämä tieto on jäänyt takaraivooni niin, että esimerkiksi serkkuani, jolla on 1 tytär ja 5 poikaa, en ole voinut tavata pariin vuoteen, koska tunnen taas sitä pienuutta ja en "kestä" nähdä hänen vahvuuttaan - vaikka oikeasti tiedän järkitasolla, että hänellä on tosi rankkaa (ovat hyvin pienituloinen perhe) ja hän on sairastellutkin. Mutta kuvittelen jotenkin, että hänellä on kaikki niin hyvin ja hän on tosiaan TURVASSA. Ajattelen, että jos joku näkee minut vaikka kaupan kassajonossa tyttäreni kanssa, hän ajattelee, että olen jotenkin heikko. Korkeinta kastia ovat kaksospoikien äidit, koska luin siitäkin, että he ovat jotain naisten elinvoimaisinta sarjaa (kaksospoikien kasvatus kun vaatii eniten energiaa sikiöaikana)

Tuo poikasukupuoli ei ole ainoa asia, joka nämä tunteet herättää. Periaatteessa myös joku perhe, jossa on tyttöjä, herättää nämä tunteet, jos perheen äiti herättää mussa sellaista pienuutta. Esimerkiksi vaikka esimieheni, jolla on läheiset välit tyttäreensä - tunnen, että en pysty itse sellaiseen ja että lopulta menetän kaiken.

Olisi helpotus, jos tämä johtuisi masennuksesta.

 

Kiitos tosi paljon, tämä vastaus oli sellainen jollaista toivoinkin - vähän samaa tilannetta.

Yksi pahentava asia on se, että luin odotusaikana jutun, että "vahvat naiset saavat poikia". Että hyvin ravitut, ei-stressaavat ja itsevarmat ihmiset saa poikia, ja näin meillä olikin (esikoinen syntyi vähän helpommassa elämäntilanteessa kuin kuopustyttö). Tämä tieto on jäänyt takaraivooni niin, että esimerkiksi serkkuani, jolla on 1 tytär ja 5 poikaa, en ole voinut tavata pariin vuoteen, koska tunnen taas sitä pienuutta ja en "kestä" nähdä hänen vahvuuttaan - vaikka oikeasti tiedän järkitasolla, että hänellä on tosi rankkaa (ovat hyvin pienituloinen perhe) ja hän on sairastellutkin. Mutta kuvittelen jotenkin, että hänellä on kaikki niin hyvin ja hän on tosiaan TURVASSA. Ajattelen, että jos joku näkee minut vaikka kaupan kassajonossa tyttäreni kanssa, hän ajattelee, että olen jotenkin heikko. Korkeinta kastia ovat kaksospoikien äidit, koska luin siitäkin, että he ovat jotain naisten elinvoimaisinta sarjaa (kaksospoikien kasvatus kun vaatii eniten energiaa sikiöaikana)

Tuo poikasukupuoli ei ole ainoa asia, joka nämä tunteet herättää. Periaatteessa myös joku perhe, jossa on tyttöjä, herättää nämä tunteet, jos perheen äiti herättää mussa sellaista pienuutta. Esimerkiksi vaikka esimieheni, jolla on läheiset välit tyttäreensä - tunnen, että en pysty itse sellaiseen ja että lopulta menetän kaiken.

Olisi helpotus, jos tämä johtuisi masennuksesta.

Mullakin oli synnytyksen jälkeinen masennus ja sen takia sanoinkin että apua hakisin. Tollanen kun ei mene itsestään ohi vaan tuppaa pahentumaan jos ei sitä hoida.

 

Lisään tuohon kirjoitukseen sellaisen, että nämä tunteet pilkahtelevat ihan missä vain.

Työtoverini sai puolitoista vuotta sitten kaksospojat ja ajattelin siinäkin vain, että "voi surku, nyt hänellä on kaksi tukipilaria, minulla vain yksi" (kuopus ei ollut syntynyt). Ja että "jos toiselle pojalle käy jotain niin hänellä on aina se toinen".
Ja sitten aloin laskeskella, että "voi kun itsekin olisin saanut kaksoset - kätevää kun vauvavaihe on nopeasti ohi, ja heille ei tule esikoiselle traumoja pikkusisaruksesta ja ja ja".

Ja sitten kuoli eräs tätipuoleni. Hänellä oli 4 poikaa ja 1 läheinen tytär ja olin niin kateellinen -lähes toivoin että minä olisin kuollut! Että hänellä oli viimeisinä hetkinään niin mahtava tukiverkko, olivat tiiviisti yhteyksissä. En jotenkin luota, että minulla olisi sellainen, että voisin onnistua. Pelkään, että esikoiselle sattuu jotain ja hän ei ole minun turvani ja että kuopus taas näkee että olen luuseri.

Tämä kaikki on uskomattoman synkkää tekstiä. Uskoisiko kukaan, jos sanon, että olen hyvässä työpaikassa, korkeasti koulutettu ja muutenkin ulkoisesti aivan vallan hyväosainen ihminen?

 

Mullakin oli synnytyksen jälkeinen masennus ja sen takia sanoinkin että apua hakisin. Tollanen kun ei mene itsestään ohi vaan tuppaa pahentumaan jos ei sitä hoida.

Kiitos tästä.

 

Niin, tässä se tunne tuleekin. Että kun vaikkapa poikani saa huomiota äidiltäni, mietin heti, että "tuo tarkoittaa sitten sitä, että jos poikani olisi veljeni, niin äitini pelastaisi ensin veljeni ja minä jäisin tulipalossa raunioihin".

wtf?

 

Lisään tuohon kirjoitukseen sellaisen, että nämä tunteet pilkahtelevat ihan missä vain.

Työtoverini sai puolitoista vuotta sitten kaksospojat ja ajattelin siinäkin vain, että "voi surku, nyt hänellä on kaksi tukipilaria, minulla vain yksi" (kuopus ei ollut syntynyt). Ja että "jos toiselle pojalle käy jotain niin hänellä on aina se toinen".
Ja sitten aloin laskeskella, että "voi kun itsekin olisin saanut kaksoset - kätevää kun vauvavaihe on nopeasti ohi, ja heille ei tule esikoiselle traumoja pikkusisaruksesta ja ja ja".

Ja sitten kuoli eräs tätipuoleni. Hänellä oli 4 poikaa ja 1 läheinen tytär ja olin niin kateellinen -lähes toivoin että minä olisin kuollut! Että hänellä oli viimeisinä hetkinään niin mahtava tukiverkko, olivat tiiviisti yhteyksissä. En jotenkin luota, että minulla olisi sellainen, että voisin onnistua. Pelkään, että esikoiselle sattuu jotain ja hän ei ole minun turvani ja että kuopus taas näkee että olen luuseri.

Tämä kaikki on uskomattoman synkkää tekstiä. Uskoisiko kukaan, jos sanon, että olen hyvässä työpaikassa, korkeasti koulutettu ja muutenkin ulkoisesti aivan vallan hyväosainen ihminen?

No siis ei mielensairaudet katso sitä miten hyväosainen ihminen on jne. Ja jos sulla on ollut tonlaisia ajatuksia jo noinkin pitkään niin kyllä nyt kiirellä hakisin jotain apua. Tollanen ei ole hyväksi sulle eikä sun lapsillesikaan.

 

Huomaan myös ajattelevani samoin. En kyllä mieti vanhuuden päiviäni muuten, mutta pelkään että ihanasta tyttärestäni tulee kapinoiva teini joka ajautuu vääriin porukoihin, rupeaa nistiksi, kuolee ennen aikojaan tapaturmaisesti yms. Lisäksi koen huonommuuttajoitakin äitejä kohtaan, jotka jaksaa joka päivä tehdä erikoisia ruokia, leipoa suht usein.. Ja mietin aina että mitenköhän noillakin menee taloudellisesti, ovatkohan parempituloisia kuin me, naisella on ihana kallis talvitakki, ite oon niin nuhjunen yms yms... Silti meillä menee älyttömän hyvin! Taloudellisestikin ollaan vakaalla pohjalla, lapsi on vielä pieni mutta terve. Näitä ajatuksia vaan välillä tulee ja huomaan uponneeni niihin useiksi minuuteiksi ja teen jotain työjuttua ihan automaatio toiminnalla. Jos sua häiritsee asia, niin eikös saa kaksi ilmaista (?) terapiakäyntiä vuodessa? Vai miten se oli?

 

Kyllä mä menisin sinuna juttelemaan psykologille. Se ei ole huonouden merkki vaan nimenomaan vahvuuden. Menet hakemaan apua itsellesi ja sitä kautta koko perheellesi. Jos olet hyvässä työpaikassa niin varmasti pystyt maksamaankin sen. Kaikki mitä kirjoitat tuntuu muertavan sinut ja kuulostaa. Jostainhan se johtuu, että ajattelet asiat noin kummallisesti. Lisäksi lapsesi ovat pieniä ja työ vie varmasti voimia. Koko sydämelläni toivon, että haet apua jotta pääsisit eroon turhista huonommuuden tunteista ja pääset nauttimaan lapsistasi ja läheistesi seurasta.

Ja mistä ihmeestä olet lukenut noista vahvat naiset saa poikia juttuja? En ole koskaan kuullutkaan moista. Minä en ole sen vahvempi tai heikompi kuin sinäkään

Paljon voimia tulevaan!

 

Kyllä minäkin ajoittain tunnen alemmuuskompleksia muita äitejä tai perheitä kohtaan, aina joku on parempi/älykkäämpi/menestyneempi/kauniimpi/hoikempi/suositumpi jne. Mutta mun mielestä noi sun tunteet kuulostaa tosi kummallisilta, eikä ihan terveiltä! Sinuna hakisin apua aika nopeastikin.

 

Mulla oli jotain samaan suuntaan kun lapsi oli vauva, mutta ei noin pahana. Mummo antoi lapselle kirjan johon oli kirjoittanut "mummin oma kulta", olin kauhuissani, että mummo omii lapseni, ja jään ulkopuolelle. Kadehdin tyttövauvan saaneita, melkein häpesin että minulla oli "vain" poika. Pelkäsin että lapsesta tulee nisti tms. tai että joutuu onnettomuuteen.

 

Nyt vaan rohkeasti apua hakemaan. Kysyt neuvolasta, tai soitat vaikka päivystävään mielenterveysseuran puhelinnumeroon. Jo se, että itse pohtii mahdollisesti tarvitsevansa apua on riittävä syy selvittää tilannetta. Näin maallikon korvaan kuulostaa siltä, että sulla on jonkinnäköinen masennus. Mutta lähde hakemaan apua, niin siitä ne asiat selviävät.

Tsemppiä kovasti!

terv. Yksi sosiaalisten tilanteiden pelosta parantunut

 

Ihan kuten "kolmen äiti" sanoikin, avun hakeminen on nimenomaan vahvuuden merkki. Tsemppiä kovasti!

Ja tuli sellanenkin vielä mieleen, et jos pelkäät ettet osaa suullisesti ehkä selittää ongelmaasi niin kannattaa copypastata tänne kirjoittamasi. Olet mielestäni tosi hyvin kirjoittanut tuntemuksesi. Ihan siis vaan tuli mieleen, kun itse saattaisin ajatella etten kuitenkaan osaa selittää tarpeeksi hyvin tms.

 

Huomaan myös ajattelevani samoin. En kyllä mieti vanhuuden päiviäni muuten, mutta pelkään että ihanasta tyttärestäni tulee kapinoiva teini joka ajautuu vääriin porukoihin, rupeaa nistiksi, kuolee ennen aikojaan tapaturmaisesti yms. Lisäksi koen huonommuuttajoitakin äitejä kohtaan, jotka jaksaa joka päivä tehdä erikoisia ruokia, leipoa suht usein.. Ja mietin aina että mitenköhän noillakin menee taloudellisesti, ovatkohan parempituloisia kuin me, naisella on ihana kallis talvitakki, ite oon niin nuhjunen yms yms... Silti meillä menee älyttömän hyvin! Taloudellisestikin ollaan vakaalla pohjalla, lapsi on vielä pieni mutta terve. Näitä ajatuksia vaan välillä tulee ja huomaan uponneeni niihin useiksi minuuteiksi ja teen jotain työjuttua ihan automaatio toiminnalla. Jos sua häiritsee asia, niin eikös saa kaksi ilmaista (?) terapiakäyntiä vuodessa? Vai miten se oli?

Onneksi on muitakin, vaikka eihän nää kivoja ajatuksia ole.

 

Kiitos kaikille vastauksista, lähden huomenna hakemaan apua, varmaankin ensin työterveyshuollon kautta.
Kolmen äiti, Minni ym, kiitokset suuresti!

 

samaa mieltä minnin kanssa. Kopioi nämä kirjoitukset ja ota mukaan. Äläkä huomenna mieti että mitähän kaikkea tuli sinne kaksplussalle kirjoitettua ja että kyllähän mä olen tähänkin asti pärjännyt enkä mitään apus tarvitse!!! Niin tuttuja ajatuksia itselleni ainakin oli.

 

Hienoa että uskallat lähteä hakemaan apua! Oletko jo käynyt puhumassa tästä?

Tosiaan, alemmuudentunteita on varmasti ihan normaalia tuntea joskus ja jollain tasolla, mutta tuo sinun kirjoittamasi kuulostaa mielestäni sairaalloiselta ja siltä että tarvitset apua.

 

Jostain syystä mulle tulee tämä ketju mieleen tästä aloituksesta:

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2136927-mista-kertoo-sairaalloinen-mustasukkaisuus-lapsesta/

Ja on ainakin toinenkin ketju missä olen lukenut samantapaisista tunteista.