IhkaNeiti
Voi kuinka toivon että joku voisi auttaa minua.
Olen 27-vuotias, minulla on kaksi lasta (poika 3 v, tyttö 1v). Siitä lähtien, kun lapset syntyivät olen miettinyt, onko tämä normaalia vai ei.
Siitä huolimatta, että minulla on ihanat, suloiset ja terveet lapset, jotka kehittyvät normaalisti, ja itselläni ammatti, koulutus ja hyvä terveys ja rakas puoliso, tunnen jatkuvasti vertailevani itseäni muihin ja valtavaa mustasukkaisuutta ja erityisesti jonkinlaista "kuolemanpelkoa".
Olin alkuviikolla kerhon joulujuhlassa, jossa oli odottava äiti. Sydän pamppaillen tarkkailin häntä vähän väliä ja mietin, että "hänellä varmaan kaikki asiat ovat kunnossa ja vauva syntyy pian, ja luultavasti hänen lapsensa elää vanhaksi ja terveeksi ja hoitaa äitiään kun tämä on vanha. Hänen lapsensa on varmaan elinvoimaisempi kuin minun lapseni, onpa hän onnekas". Tuntui, etten kestänyt ajatusta, että hän olisi ikään kuin minua "vahvempi".
Töissä kuuntelen ihmisten kertomuksia ja kysyn aina, onko heillä lapsia. Sitten kysyn, montako ja mitä sukupuolta. Kerrankin tapasin ajanvarauksessa kolmen pojan äidin ja tunsin kutistuvani hänen edessään. Minusta tuntui kuin oma perusturvallisuuteni katoaisi hänen vieressään ja ajattelin, että "onpa hänellä turvallinen olla kun kolme tervettä nuorta miestä pitää hänestä huolta, hänellä ei varmaan koskaan ole mitään ongelmia".
Ajatukseni ovat varmaan hulluja, mutta ne ovat todellisia. Kun eräskin julkisuuden henkilö sai syksyllä vauvan lähes 40-vuotiaana, laskeskelin, että oliko minun ratkaisuni saada lapset nuorena sittenkään hyväksi, koska kun olen 80, lapseni ovat miltei 60-vuotiaita - olisiko sittenkin ollut parempi tehdä lapset vasta 40-vuotiaana, jolloin he olisivat "varmemmin elossa" kun itse olen vanha?
Tuntuu, että olen äärimmäisen epävarma omasta asemastani, perheestäni, lasteni tunteista minua kohtaan. Lisäksi kun erityisesti kolmen vanha esikoispoikani on viime aikoina osoittanut halua viettää aikaa esim. mummin ja ukin luona, tunnen kuin "hän lipeäisi otteestani".
Kun lapseni ovat syntyneet, olen jo sairaalassa tuntenut oloni "pieneksi". Varsinkin tyttäreni synnyttyä vierustoverini, joka oli saanut "potran pojan" sai minut tuntemaan itseni todella hauraaksi. En pystynyt kunnolla häntä edes tervehtimään ja pala kurkussa mietin, kuinka paljon vahvempi äiti hän onkaan, ja kuinka "heidän perheensä on onnistunut täydellisesti". Kun esikoispoikani syntyi, tunsin myös näin mutta lievemmin. Muistan elävästi eräänkin äidin, joka oli saanut myös pojan, ja hymyillen piti lasta sylissä kun isovanhemmat tulivat sairaalassa käymään - hän tuntui jotenkin elinvoimaiselta, ja minä vieressä tunsin, että en olisi yhtä voimakas tai varma lapseni elinvoimaisuudesta. En esimerkiksi kykene sanomaan, että "sitten kun lapseni kirjoittaa ylioppilaaksi", koska jotenkin ajattelen, ettei lapseni ehkä edes selviä siihen päivään asti - entä jos lapseni syrjäytyy, hän on niin hauras?
Onko normaalia, että kun Facebookissa ystävä kertoo saaneensa vauvan ja kertoo vauvan olevan "ihana äitin pikkineiti" tai "suloinen pikkumies", tunnen kuin olisin ahtaalla? Lasken koko ajan, että "nyt tuolla ihmisellä on 2 lasta, minulla on myös kaksi, mutta hänellä on jotenkin vahvemman näköiset lapset, joten tuolla äidillä on parempi tukiverkko kuin minulla". Koko ajan peilaan muita ja tunnen itseni tosi turvattomaksi.
onko tämä nuoren äidin normaalia epävarmuutta, ajatteleeko kukaan muu edes hieman samoin, vai onko minulla jotain isompaakin ongelmaa?
Kaikki ylläoleva on siis totta, ja muuten ulkoisesti kukaan ei uskoisi että ajattelen näin. Olen hyvässä työssä, ja kaikin puolin "kunnon kansalainen".
Kiitos vastauksista
Olen 27-vuotias, minulla on kaksi lasta (poika 3 v, tyttö 1v). Siitä lähtien, kun lapset syntyivät olen miettinyt, onko tämä normaalia vai ei.
Siitä huolimatta, että minulla on ihanat, suloiset ja terveet lapset, jotka kehittyvät normaalisti, ja itselläni ammatti, koulutus ja hyvä terveys ja rakas puoliso, tunnen jatkuvasti vertailevani itseäni muihin ja valtavaa mustasukkaisuutta ja erityisesti jonkinlaista "kuolemanpelkoa".
Olin alkuviikolla kerhon joulujuhlassa, jossa oli odottava äiti. Sydän pamppaillen tarkkailin häntä vähän väliä ja mietin, että "hänellä varmaan kaikki asiat ovat kunnossa ja vauva syntyy pian, ja luultavasti hänen lapsensa elää vanhaksi ja terveeksi ja hoitaa äitiään kun tämä on vanha. Hänen lapsensa on varmaan elinvoimaisempi kuin minun lapseni, onpa hän onnekas". Tuntui, etten kestänyt ajatusta, että hän olisi ikään kuin minua "vahvempi".
Töissä kuuntelen ihmisten kertomuksia ja kysyn aina, onko heillä lapsia. Sitten kysyn, montako ja mitä sukupuolta. Kerrankin tapasin ajanvarauksessa kolmen pojan äidin ja tunsin kutistuvani hänen edessään. Minusta tuntui kuin oma perusturvallisuuteni katoaisi hänen vieressään ja ajattelin, että "onpa hänellä turvallinen olla kun kolme tervettä nuorta miestä pitää hänestä huolta, hänellä ei varmaan koskaan ole mitään ongelmia".
Ajatukseni ovat varmaan hulluja, mutta ne ovat todellisia. Kun eräskin julkisuuden henkilö sai syksyllä vauvan lähes 40-vuotiaana, laskeskelin, että oliko minun ratkaisuni saada lapset nuorena sittenkään hyväksi, koska kun olen 80, lapseni ovat miltei 60-vuotiaita - olisiko sittenkin ollut parempi tehdä lapset vasta 40-vuotiaana, jolloin he olisivat "varmemmin elossa" kun itse olen vanha?
Tuntuu, että olen äärimmäisen epävarma omasta asemastani, perheestäni, lasteni tunteista minua kohtaan. Lisäksi kun erityisesti kolmen vanha esikoispoikani on viime aikoina osoittanut halua viettää aikaa esim. mummin ja ukin luona, tunnen kuin "hän lipeäisi otteestani".
Kun lapseni ovat syntyneet, olen jo sairaalassa tuntenut oloni "pieneksi". Varsinkin tyttäreni synnyttyä vierustoverini, joka oli saanut "potran pojan" sai minut tuntemaan itseni todella hauraaksi. En pystynyt kunnolla häntä edes tervehtimään ja pala kurkussa mietin, kuinka paljon vahvempi äiti hän onkaan, ja kuinka "heidän perheensä on onnistunut täydellisesti". Kun esikoispoikani syntyi, tunsin myös näin mutta lievemmin. Muistan elävästi eräänkin äidin, joka oli saanut myös pojan, ja hymyillen piti lasta sylissä kun isovanhemmat tulivat sairaalassa käymään - hän tuntui jotenkin elinvoimaiselta, ja minä vieressä tunsin, että en olisi yhtä voimakas tai varma lapseni elinvoimaisuudesta. En esimerkiksi kykene sanomaan, että "sitten kun lapseni kirjoittaa ylioppilaaksi", koska jotenkin ajattelen, ettei lapseni ehkä edes selviä siihen päivään asti - entä jos lapseni syrjäytyy, hän on niin hauras?
Onko normaalia, että kun Facebookissa ystävä kertoo saaneensa vauvan ja kertoo vauvan olevan "ihana äitin pikkineiti" tai "suloinen pikkumies", tunnen kuin olisin ahtaalla? Lasken koko ajan, että "nyt tuolla ihmisellä on 2 lasta, minulla on myös kaksi, mutta hänellä on jotenkin vahvemman näköiset lapset, joten tuolla äidillä on parempi tukiverkko kuin minulla". Koko ajan peilaan muita ja tunnen itseni tosi turvattomaksi.
onko tämä nuoren äidin normaalia epävarmuutta, ajatteleeko kukaan muu edes hieman samoin, vai onko minulla jotain isompaakin ongelmaa?
Kaikki ylläoleva on siis totta, ja muuten ulkoisesti kukaan ei uskoisi että ajattelen näin. Olen hyvässä työssä, ja kaikin puolin "kunnon kansalainen".
Kiitos vastauksista