Pienen pieni vauvani

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja s-anttu
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

s-anttu

Jäsen
05.06.2008
168
0
16
Ajattelin kertoa, miten minulle kävi, koska täällä on varmaan muitakin saman kokeneita... Suru on vielä mustaakin mustempi. Tämä tapahtui vasta vähän yli viikko sitten. Jouduin synnyttämään poikavauvani rv 21+2.

Minulla oli ollut puolitoista kk:tta verenvuotoa ja ilmeisesti jotenkin siihen liittyen sain jonkin tulehduksen ja lapsivedet menivät. Vauvassani ei ollut mitään vikaa, jos hän olisi ollut vähän vanhempi, hän olisi saattanut selvitä.

Ravasin päivystyksessä ja yksityisillä verenvuodon takia, kaikki aina vaan sanoivat, että kaikki on mitä mainioimmin ja tunsin itseni vähän hölmöksi ja ylihysteeriseksi välillä... Pelkäsin niin paljon, verta tuli todella runsaasti välillä. Olen kokenut aiemmin keskenmenon viikolla 11, niin tottakai pelkäsin pahinta. Joka paikassa kerrottiin kuinka hyvät mahdollisuudet ovat ja kuinka suuret prosentit, että kaikki menee hyvin. Mutta näköjään täytyy joidenkin kuulua siihen vähemmistöönkin...

Jotenkin aloin jo luottamaan, että kaikki menee hyvin. Yritin uskoa, että elämä kantaa. Kai tällä joku tarkoituskin on, mutten millään vaan keksi mikä. Vasta hetki sitten tunsin vauvani liikkuvan mahassani ja nyt olenkin aivan yksin. Tunnen itseni todella tyhjäksi. Olen itkenyt ja huutanut ikävääni. Mutta ei kai tässä muu auta kuin aika. Kuolema on niin väistämätön, niin lopullinen, ettei sitä jaksa uskoa todeksi. Koko raskausaika toivottiin ja odotettiin, nyt jäljellä ei olekaan mitään. Niin monta kertaa itkettiin onnesta kun vauvalla olikin kaikki hyvin, vaikka olimme pelänneet pahinta. Olimme niin onnellisia silloin. Toivon, että vauvallani on kaikki paremmin siellä jossain.
 
:hug: *osanotto* :'(
jotenkin avuttomalta täytynyt tuntua kun kaikki sanoivat että hyvin menee ja siltikään ei mennyt sitten..
syyttelisin sinä jos olisin niin varmasti muita (kun eivät nähneet tulevaa oireilusta huolimatta) ja itseäni vaikka niin ei pitäisi tehdä, sillä suru vain pitkittyy..
Hillittömän paljon jaksuja :hug:
 
:hug: tiedän tunteen, me menetimme tyttövauvan rv25 kolmisen vuotta sitten ja edelleen olen katkera tapahtuneesta. :'( Mekin ravasimme vähän väliä ultrassa...myös meidän tyttö oli täysin terve ja ainoa syy mitä epäiltiin oli istukan verenvirtaus ongelma, mutta sitä ei voitu mitenkään todistaa...yös minulla oli tätä ennen km...elävää lasta ei meille ole suotu vieläkään. :'(
 
Osanottoni :hug: itselle tuli samankaltainen tapaus aivan yllättäen, mitään ennakkovaroittamatta tämän viikon keskiviikkona neuvolakäynnillä :'( Meillä oli viikkoja 15+0, ei mitään vuotoja tms, mutta sydänääniä ei vain kuulunut. Liikkeetkin olivat ultrassa hukassa, joten sairaalaan "varmistelemaan" kuten neuvolassa sanottiin :'( Toissapäivänä piti sitten "synnyttää" viikon verran kuolleena ollut pienokaisemme :'( :'( :'(
 
Kiitos kaikille myötätunnosta! Ja syvin osanottoni muillekin. Yritän olla syyttelemättä ketään. Kävin niin monella eri lääkärillä, että uskon että joku olisi huomannut, jos jotain olisi voinut huomata. Kaikki oli kai huonoa tuuria tai kohtaloa tai jotain. En tietenkään tiedä kuinka tästä ajan myötä katkeroidun, varsinkaan jos eläviä lapsia ei meille suoda.. Hankala ajatellakaan niin pitkälle... Nyt täytyisi selvitä edes tästä, mitä on nyt... Miten keksiä jotain muuta sisältöä elämälleen, kun kaikki ajatukset on kuitenkin olleet vauvassa? Kaikki menee uusiksi, eikä jaksa innostua mistään pienistä asioista kun aikaisemmat ajatukset täytti uusi ihminen... Lääkäri sanoi, että uutta raskautta voi alkaa yrittämään puolen vuoden päästä. En tietenkään haluaisi korvata tätä surua uudella vauvalla, mutta puoli vuotta tuntuu todella pitkältä ajalta. Onko se pitkä? Vai haluanko vain väkisin ja äkkiä jotain sisältöä elämääni? Ja kuitenkin raskautuminenkin kuitenkin voi kestää kauan. Mietinkö liian pian jo tällaisia asiota, pitäisikö minun keskittyä mieluummin johonkin muuhun? pure love, olen todella pahoillani puolestasi! :'( Onko raskautumisesta tullut hankalampaa synnytyksen jälkeen? Luulisi, että elimistö voi mennä aika sekaisinkin... En tiedä, mitä ajatella. Siksi niin paljon kysymyksiäkin. Suru on niin valtava, mutta tiedän, että pakko tätä elämää on vain jatkaa kuitenkin.
 
Heips!
Osanottoni ja :hug: .

Me menetimme esikoisvauvamme rv 23, 17v sitten.Suru on tallella mut se on muuttanut muotoaan se on lähinnä kaipausta tällä hetkellä.4-5v en pystynyt itkemättä asiasta puhumaan.
Antakaa itsellenne aikaa surra, itkekää kun itkettää ja puhukaa, puhukaa, se helpottaa.
s-anttu sanoko lääkäri miksi teidän tarvitsee odottaa puolvuotta ennen uutta yritystä?
Se on todellakin pitkä aika.
Mä tulin raskaaksi parin kk sisällä keskeytyksestä, sanoin jo sairaalassa lääkärille ja miehelleni et haluan yrittää heti uudestaan koska pelkäsin et jos venytän raskautumista niin en tiedä uskallanko enää sit yrittääkään.
Meille on sen jälkeen syntynyt 5 tervettä lasta.Jokasen raskauden alkukuukaudet oon hermoillu ja pelänny sinne rakenneultraan asti.

Sitten kun jaksatte ja jos haluatte niin netissä toimii suljettu vertaistukiryhmä, enkelinkosketus, siellä on meitä samankokeneita sieltä saa tukea ym. Googleen kun laittaa hauksi enkelinkosketus niin pääsee alkuun.. Auttaa paljon kun huomaa ettei oo yksin tän asian kanssa.

Samoin tuo uusi kirja on tehty ( Kuvittelenko vai kuoliko jotain ) tueksi, siinä on 12 naisen koskettavaa tarinaa ja paljon muuta aiheeseen liittyvää.
Minullekkin voi laittaa yv:tä jos haluatte.
 
Olen pahoillani pikkuisenne enkelöitymisestä.
Meidän rakas kolmonen nukkui ikiuneen sydämeni alle rvkolla 36. Suru oli musertava ja ikävä ja kaipaus on suuri. Pikkuveikka olisi nyt 1,5 vuotias pikku mies. Ennen häntä minulla oli km 6+5 ja hänen jälkeensä 16+.
Joskus elämä tuntuu kovin kohtuuttomalta, pitää vaan jaksaa eteenpäin. Kyllä taas tulee sekin päivä kun on hyvä olla.
Jaksamisia surun suuriin alkumetreihin.
Tiesitkö että voit ottaa myös yhteyttä käpyyn? Käpy (lapsikuolemaperheiden yhdistys) on myös sinua varten. Kurkkaa www.kapy.fi sieltä saat enemmän infoa ja mm. numeron johon voit maksutta soittaa. :hug:
 
Osanottoni myös teille mamma ja pojat ja angelmum... Ja kiitos halauksista. Tuntuu hyvältä huomata, ettei ole yksin. Vaikka ei tietysti toisille tällaista toivo...

Lääkäri sanoi, että täytyisi odottaa puoli vuotta, koska raskaus oli näin pitkällä ja että kohdun kaulakanava kestäisi... Tai jotain sellaista... Yrittäisin kyllä mieluummin aikaisemmin, koska ajattelin, että voin helposti alkaa pelkäämään, raskaus oli hankala jo ennen surullista loppuaan. Täytyy kyllä kysyä jälkitarkastuksessa, onko tuo puoli vuotta joku yleinen raja vai mikä... Mitä muille on sanottu jos jotain? Ja voihan raskautumisessa se puoli vuotta ja ylikin helposti vierähtää, mutta voisi edes toivoa... Mutta onko se henkisesti järkevämpää odottaa vai yrittää raskautua pian? Kai se on tietysti aika henkilökohtaistakin...





 
Otan osaa suureen suruunne, s-anttu. Ajan kanssa helpottaa vaikka koskaan ei unohdu.

Meille syntyi enkelipoika puolitoista vuotta sitten rv 40+1. Napanuorakomplikaatio oli kuolinsyy. Otettiinko sinusta näytteitä synnytyksen jälkeen? Meille lääkääri sanoi, että ainakaan kolmeen kuukauteen ei toivota uutta raskautta, niin kauan siis kesti kun tutkivat mahdollisia muita syitä kuolemaan noista verinäytteistä. Äidiltä saattaa esim. löytyä verestä hyytymistekijöitä, jotka voivat olla kuolinsyy. Siihen annetaan uudessa raskaudessa lääkitys.

Meillä kyllä luontokin piti huolen siitä, että uusi raskaus ei alkanut liian pian. Luulen, että ensin minulle tulikin ikään kuin pakkomielle uudesta raskaudesta. Oli pakko ottaa aikalisä ja siirtää ajatukset muualle. Kesti noin 7kk ennen kuin raskaustesti näytti jälleen positiivista.

Onko järkevämpää odottaa vai yrittää heti uudelleen? Sitä ei kukaan pysty toisen puolesta sanomaan. Omalta kohdalta voin sanoa, että en ole kyllä ainakaan katunut, että uusi raskaus alkoi kuitenkin näinkin pian edellisestä. Luulen, että minun kohdalla uusi raskaus olisi ollut henkisesti ihan yhtä vaikea muutaman vuoden kuluttuakin. Minulla ikäkin alkaa jo tulla vastaan, että meillä ei olisi montaa vuotta ollut edes aikaa odotella.


Tässä on linkki, joka sivuaa aihetta:
http://kaksplus.fi/keskustelu/t775192

 
Kiitos Scala ja osanottoni sinullekin.

Ei minusta otettu mitään näytteitä, sanoivat että tutkitaan tarkemmin, jos sattuu uudelleen samalla tavalla... Sitä odotellessa... :( Lääkäri oli melko varma, että kaikki oli vaan huonoa tuuria. Tulehdus tuli, koska verta oli tullut niin kauan. Istukka lähetettiin tutkittavaksi, koska verenvuoto katsottiin siitä johtuvaksi.

Olen surullinen vauvani puolesta, mutta silti mietin paljon jo uutta raskautta. Jotenkin se lohduttaa. Kun sain keskenmenon viikolla 11 aiemmin, niin en halunnut todellakaan edes ajatella raskautumista heti. Mistähän tämä johtuu... Osaanko ajatella järkevämmin, että elämäni on silti jatkuttava vai olenkohan vaan sekaisin ja haluan olla äkkiä raskaana... Tiedä sitä sitten... Kai tässä pikkuhiljaa ajatukset vähän selkiytyy. Ehkä minun ei tarvitsekaan ihan vielä tehdä mitään päätöksiä mistään...

Ikävä vauvaani on suuri. Kohta ei enää muista edes, miten onnellisia olimme silloin. Harmittaa kyllä niin paljon, mutta pakkohan se on vaan sopeutua, että niin kävi. Välillä puhun vauvalleni vieläkin ja toivon, että hänellä on parempi olla siellä jossain.
 
s-anttu,minäkin jouduin kokemaan saman,synnytin vauvani rv 22+3, hänellä oli perinnöllinen munuaisvika,ei toivoakaan että olisi selvinnyt kohdun ulkopuolella....siitä on nyt reilut 2 viikkoa,asiasta en pysty puhumaan enkä haluakkaan ja olen sanonut sen myös ystäville ja läheisille.tiedän että se ei tee hyvää,mutta puhun sitten kun haluan,mieheni kanssa olemme kyllä puhuneet. meille sanottiin että yhdet kuukautiset pitää odottaa ennekuin voi yrittää uutta raskautta,mutta haluamme odottaa että kaikki kokeiden tulokset on saatu yms. koska joudumme itsekkin perinnölisyystesteihin,jossa varmistuu kannammeko sitä geeniä joka aiheuttaa munuaisvikaa mahd tuleville vauvoille.
Ikävä on kauhea ja suru musertava,mutta elämä jatkuu...pienen tyttömme tähden ainakin :heart:
minäkin puhun hänelle ja toivotan hyvät yöt,sillä tavalla hän on minulle yhä olemassa ja on aina. en ikinä unohda häntä. :'(
 
Osanottoni :flower:

Kohdalleni osui km rv 19+1 kaksi vuotta sitten. Syynä todennäköisesti napanuoraan kuristuminen (muuta syytä ei löydetty). Kaikenlaisia verikokeita otettiin, mutta mitään muuta syytä ei löytynyt ja tässä tapauksessa oli tietysti aika selvä mistä kuolema johtui, sillä pikkuisella oli napanuora tiukasti kaulan ympärillä.

Meille ei silloin annettu käskyä odotella yhtään. Muistaakseni se normaali eli yhdet menkat, koska sitten on helpompi laskea aikoja yms. Parit menkat minulla ehti olla ja kuopus syntyikin melko lailla vuosi keskenmenon jälkeen.

Mitään fyysisiä ongelmia tuo km ei siis aiheuttanut, mutta henkisen puolen kanssa olisi näin jälkikäteen pitänyt varmaan odotella kauemmin ennen uutta raskautta. Uusi raskaus oli silkkaa pelkoa alusta loppuun, sillä noinkin myöhäisen km:n kokeneena ei auta paljoa vakuuttelut "turvallisille viikoille" pääsystä. Kun ei niitä oikeastaan ole. Piti vaan yrittää pakottaa itsensä olemaan ajattelematta jatkuvasti pieleen menon mahdollisuutta. Ja yrittää vaan ajatella, että itse ei voi asioihin vaikuttaa ja nauttia jokaisesta päivästä minkä pääsi eteenpäin.

Minulle oli ainakin niin rankkaa, että kärsin sitten kuopuksen syntymän jälkeen aika pahasta masennuksesta. Nyt onneksi jo alkaa olla asiat paremmin, mutta lapsen eka vuosi meni enempi vähempi menneitä märehtiessä. Kiirettä ei siis välttämättä kannata pitää, jos ei varmasti tunne olevansa valmis uuteen raskauteen. Myös henkisesti.
 
Otan osaa suruusi. Tiedän miltä sinusta nyt tuntuu. Kuvailet todella osuvasti sitä raastavaa tyhjyyden tunnetta, mikä syntyy, kun menettää lapsen varsinkin myöhäisemmillä viikoilla.
Itse olen menettänyt myös viikolla 24. Alku oli aivan hirveää tuskaa. Nyt kun tapahtuneesta on kulunut noin kahdeksan vuotta, ovat tunteet muuttuneet , miten sen nyt kuvailisi, menneisyydessä tapahtuneeksi surulliseksi asiaksi. Joskus kyyneleet tulevat yllättäin silmiin puhuessani siitä jollekin uudelle ihmiselle.
Käsittelin asian kyllä todella syvältä silloin ja suosittelen sitä sinullekin. Tunteita ei pidä jättää käsittelemättä. KUn olet käsitellyt asian ja surrut kunnolla, voit jatkaa eteenpäin.
Halauksia :hug:
 
Voi! :hug: Olen pahoillani!!! :'(

Minä synnytin esikoiseni, enkelipoikani rv 20 viime tammikuussa. Raskaus jouduttiin keskeyttämään koska vauva oli niin sairas. Laskettu aika olisi juhannuksena... :'( Ensi viikolla!!! |O Suru ei ole vieläkään ohi, tuskin on koskaan. Itse olen käsitellyt surua blogiin kirjoittamalla.

ElinaMaria (rk 1/08, km 5/08)
 
Otan myös osaa teidän menetyksiinne. Kiitos ElinaMaria hyvästä ideasta. Minäkin aloitin kirjoittamaan blogia, Vauvalehden sivuilla. Pitää kokeilla, jos sekin osaltaan helpottaisi asian käsittelyä...
 
Hei s-anttu
Omien tuntojen ylöskirjaaminen auttaa varmasti. Jos haluat, voit myös puhua asiasta psykologin tai papin kanssa. Sinulle on varmasti tarjottukin eri vaihtoehtoja. Keskustelu on myös hyvä tapa jäsentää asioita. Asiantuntevan ammattilaisen kanssa keskustelu auttaa varmasti. Jos löydät itsellesi sopivan. Mutta jokainen suree omalla tavallaan. Kaikki eivät halua keskustella. Kirjoittamisen lisäksi piirtäminen voi olla hyvä keino. Joskus kuvallisesti voi kertoa sellaisiakin asioita, jotka eivät löydä sanoja. Myöhemmin kuvia tutkiessa tai pätevän terapeutin kanssa niitä tarkastellessa voi löytää uusia asioita itsestä ja koko tapahtuneesta.
Päivä päivältä asiat selkenevät ja saavat uusia merkityksiä. Elämä kantaa, sittenkin.
Voimia sinulle ja aurinkoisia kesäpäiviä :hug:
 
Kiitos paljon. Luin sinunkin juttusi Lumi-Marja ja olen todella pahoillani! :hug:

Aikaisemmin, tuolla ylempänä, pohdin uutta raskautumista, milloin "kannattaa" yms... Kävin jälkitarkastuksessa ja kysyin lääkäriltä hänen mielipidettään. Sanoi, että kannattaa lähemmäs puoli vuotta odottaa, koska muuten ennenaikaisen synnytyksen riski on korkea. Joten täytyy vain odotella... Kai se aika tässä kuluu. En usko, että henkisestikään ihan heti kannattaisi... Ei helposti huomaa , minkälainen olo itsellä todella on, vasta kuin jälkeen päin. Yritän purkaa oloa kaikin mahdollisin tavoin ja välillä tuntuu jo helpommalta... Kai se tästä. Sairaalassa sanottiin, että kannattaa itse pyytää seuraavassa raskaudessa, että saa keskusteluapua. Kaikki neuvolantätit ei kuulemma itse osaa suositella.

Kuolinsyyksi "varmistui" todella pieni tulehdus, jonka seurauksena lapsivedet menivät. Ainakaan muutakaan ei keksitty. Huonoa tuuria vain...
:(
 

Yhteistyössä