Ajattelin kertoa, miten minulle kävi, koska täällä on varmaan muitakin saman kokeneita... Suru on vielä mustaakin mustempi. Tämä tapahtui vasta vähän yli viikko sitten. Jouduin synnyttämään poikavauvani rv 21+2.
Minulla oli ollut puolitoista kk:tta verenvuotoa ja ilmeisesti jotenkin siihen liittyen sain jonkin tulehduksen ja lapsivedet menivät. Vauvassani ei ollut mitään vikaa, jos hän olisi ollut vähän vanhempi, hän olisi saattanut selvitä.
Ravasin päivystyksessä ja yksityisillä verenvuodon takia, kaikki aina vaan sanoivat, että kaikki on mitä mainioimmin ja tunsin itseni vähän hölmöksi ja ylihysteeriseksi välillä... Pelkäsin niin paljon, verta tuli todella runsaasti välillä. Olen kokenut aiemmin keskenmenon viikolla 11, niin tottakai pelkäsin pahinta. Joka paikassa kerrottiin kuinka hyvät mahdollisuudet ovat ja kuinka suuret prosentit, että kaikki menee hyvin. Mutta näköjään täytyy joidenkin kuulua siihen vähemmistöönkin...
Jotenkin aloin jo luottamaan, että kaikki menee hyvin. Yritin uskoa, että elämä kantaa. Kai tällä joku tarkoituskin on, mutten millään vaan keksi mikä. Vasta hetki sitten tunsin vauvani liikkuvan mahassani ja nyt olenkin aivan yksin. Tunnen itseni todella tyhjäksi. Olen itkenyt ja huutanut ikävääni. Mutta ei kai tässä muu auta kuin aika. Kuolema on niin väistämätön, niin lopullinen, ettei sitä jaksa uskoa todeksi. Koko raskausaika toivottiin ja odotettiin, nyt jäljellä ei olekaan mitään. Niin monta kertaa itkettiin onnesta kun vauvalla olikin kaikki hyvin, vaikka olimme pelänneet pahinta. Olimme niin onnellisia silloin. Toivon, että vauvallani on kaikki paremmin siellä jossain.
Minulla oli ollut puolitoista kk:tta verenvuotoa ja ilmeisesti jotenkin siihen liittyen sain jonkin tulehduksen ja lapsivedet menivät. Vauvassani ei ollut mitään vikaa, jos hän olisi ollut vähän vanhempi, hän olisi saattanut selvitä.
Ravasin päivystyksessä ja yksityisillä verenvuodon takia, kaikki aina vaan sanoivat, että kaikki on mitä mainioimmin ja tunsin itseni vähän hölmöksi ja ylihysteeriseksi välillä... Pelkäsin niin paljon, verta tuli todella runsaasti välillä. Olen kokenut aiemmin keskenmenon viikolla 11, niin tottakai pelkäsin pahinta. Joka paikassa kerrottiin kuinka hyvät mahdollisuudet ovat ja kuinka suuret prosentit, että kaikki menee hyvin. Mutta näköjään täytyy joidenkin kuulua siihen vähemmistöönkin...
Jotenkin aloin jo luottamaan, että kaikki menee hyvin. Yritin uskoa, että elämä kantaa. Kai tällä joku tarkoituskin on, mutten millään vaan keksi mikä. Vasta hetki sitten tunsin vauvani liikkuvan mahassani ja nyt olenkin aivan yksin. Tunnen itseni todella tyhjäksi. Olen itkenyt ja huutanut ikävääni. Mutta ei kai tässä muu auta kuin aika. Kuolema on niin väistämätön, niin lopullinen, ettei sitä jaksa uskoa todeksi. Koko raskausaika toivottiin ja odotettiin, nyt jäljellä ei olekaan mitään. Niin monta kertaa itkettiin onnesta kun vauvalla olikin kaikki hyvin, vaikka olimme pelänneet pahinta. Olimme niin onnellisia silloin. Toivon, että vauvallani on kaikki paremmin siellä jossain.
Lääkäri oli melko varma, että kaikki oli vaan huonoa tuuria. Tulehdus tuli, koska verta oli tullut niin kauan. Istukka lähetettiin tutkittavaksi, koska verenvuoto katsottiin siitä johtuvaksi.