Pieni enkelimme
Muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen saimme vihdoinkin selvän plussan tammikuussa 2008. En ollut uskoa silmiäni siitähän on vasta 3 kuukautta aikaa kun jätin pillerit pois. Olimme molemmat varautuneet, että plussaan menisi vähintään puoli vuotta jopa vuosi. Innoissamme molemmat odotimme omaa pienokaistamme.
Nimiä mietittiin ja pohdiskeltiin. Pahoinvointia ei juurikaan ollut. Neuvolaan soitin rv 6. Ensimmäinen aikamme oli rv 8+3. Mietin miten jaksan odottaa syyskuulle saakka? No aika kului nopeasti.
Rv 7+6 mahaani alkoi kouristelemaan. Enää en pystynyt seisomaan suorassa. Kävin vessassa enkä ollut varma minne sattui. Kun olin nousemassa pöntöltä huomasin kauhukseni, että verta tuli ja paljon. Kauhuissani siinä itkin. Kunnes vähän helpotti. Soitin äidilleni, joka lähti heti hakemaan minua töistä ja viemään jorviin. En silloin pystynyt muuta kun itkemään ja kysymään miksi näin? Pääsimme jorviin, jossa ultrattiin ja todettiin kaiken olevan hyvin. Onnellisena jatkoimme tästä eteenpäin. Pienokaisemme ei jättänyt meitä. Huokaisin helpotuksesta, kaikki tulisi menemään hyvin. Vaikka vielä oli turhan aikaista sanoa sitä ääneen.
Rv 8+3 ensimmäinen neuvolakäyntimme. Ihanaa, paljon uutta tietoa ja kasa esitteitä mukanamme menimme kotiin.
Rv 11+0 kävimme ultrassa. Omalla pienokaisellamme, joka oli jo saanut nimen Riipelö, oli kaikki hyvin. Onnellisina odottelimme seuraavaa ultraa, jos silloin jo saisimme tietää kumpaa odotamme. Ultran jälkeen soittelimme sukulaisille ja ystävillemme ja kerroimme tulevasta pikkuisesta. Kaikki olivat hengessä mukana ja onnellisia puolestamme.
Kuukauden välein kävimme neuvolassa. Joka kerta saimme kuulla Riipelömme sydänäänet, joista neuvolatäti aina sanoi, että vahvat on äänet, siellä se pikkuinen tekee taas aamupuuhiaan. Petaa petiään ja syö aamupalaa. Riipelömme oli varsinainen aamuvirkku.
Masun kasvaessa. Olimme niin onnellisia. Vaunuesitteitä selatessa ja nimiä taas pohdiskellessa. Aika kului eteenpäin. Hui, puoliväli lähestyy, aika kuluu niin nopeasti eteenpäin. Ihanaa, päivä päivältä pienokaisestamme tuli konkreetisempaa. Hei, nyt taisin tuntea jotain. Onnellisena tutkiskelin masuani joka päivä. Ja kyllä, liikkeiden vahvistuessa, tiesin siellä se pieni potkii äitiään. Välillä jopa vähän liiankin lujaa, vaikka oli niin pieni.
Toisen ultran lähestyessä alkoi tulla pelko. Entä jos kaikki ei olekkaan kunnossa? Entä jos lapsi ei ole terve? Välillä itketti enemmän ja välillä vähemmän. Kaikki tulisi menemään hyvin, tuttavani sanoivat minulle.
Rv 20+0 kävimme toisessa ultrassa. Yritin vakuutella vielä itselleni, että kaikki on hyvin. Vaikka tunne ettei olisi velloi sisälläni, ehkä sen alitajuntaisesti tiesinkin, ettei kaikki tulisi olemaan hyvin. Kätilö levitti geelin vatsalleni ja alkoi ultraamaan. En saanut kuvasta mitään selvää. Ajattelin jospa toisessa ultrassa ei näe yhtä selvästi kun edellisessa, olihan Riipelömme jo huomattavasti isompi nyt. Kätilön sanoessa sanat "lapsivettä on todella vähän", kyyneleet tulivat silmiini. Miksi? Riipelöämme kävivät katsomassa toinen kätilö sekä lääkäri. Kaikki oli kunnossa, mutta vettä oli vähän. Munuaisia ei saatu näkyviin. Saimme lähetteen sikiötutkimuskeskukseen naistenklinikalle. Kauhulla jäimme odottelemaan miten kävisi.
Aluksi itkusta ei tahtonut tulla loppua. Olin ihan varma ettei Riipelöllämme olisi enää tulevaisuutta. Kuinka hirveältä se tuntuukaan? Oma pienokainen joka on kulkenut mukana jo yli 4 kuukautta, melkein 5. Saimme ajan sikiötutkimukseen vasta viikon päähän. Se viikko oli tuskainen. Viikon jouduimme elämään tietämättä tulevaisuudesta. Aina kun pikku Riipelömme potki, tuntui kauhealta ajatella, että entä jos en kohta enää tunnekkaan hänen liikkeitä? H-hetken lähestyessä paniikki alkoi iskeä. Miten tässä kävisi? Kaikki läheiset olivat tukenani ja toivoimme yhdessä vielä parasta.
Rv 21+0 vihdoin oli aika sikiötutkimukseen. Edellisenä yönä oli tullut nukuttua vain muutama hassu tunti. Taas levitettiin geeliä masulle ja ultrattiin. APUA!!!!!! Nyt ei näytä yhtään normaalilta, missä sen sydän lyö??? Kätilön sanoessa sanat "valitettavasti, sikiö on menehtynyt". MITÄ?? Ei tässä näin pitänyt käydä. Kaikenhan piti olla hyvin. Kyyneleet tulvivat silmiin. Ei tässä on nyt sattunut jokin erehdys. Mutta uskottava se vaan oli. Omasta pienestä Riipelöstämme oli tullut enkeli.
Seuraavana päivänä menimme äitini ja mieheni kanssa naitenklinikalle. Ensimmäiset käynnistävät tabletit sain kello 10 aikaan aamulla. Supistukset alkoivat klo 11. Tasaisin välein sain kipulääkkeitä ja käynnistäviä tabletteja. Klo 18-19 aikoihin supistukset alkoivat jo olla sietämättömät, eivätkä pelkät kipulääkkeet enää tehonneet. Pääsimme vihdoinkin synnytyssaliin. Synnytyssalissa sain vielä kipulääkepiikin ja tipan kautta kipulääkettä sekä ilokaasua. Yhtäkkiä tuntui siltä että nyt se tulee ja että on pakko ponnistaa. Kätilön tullessa paikalle synnytys oli alkanut. Synnytys sujui nopeasti ja kivuttomasti. Hetken päästä pääsin takaisin osastolle. Kätilö toi näytille pienen enkelimme. Hän oli maailman kaunein pieni poikalapsi. Kauniimpaa lasta olisi saanut toivoa. Hänellä oli niin huoleton ja levollinen ilme. Äitini sanoi minulle, että ehkä pikkunen pakkasi matkalaukkujaan joka aamu tälle pitkälle matkalle, jolle hän oli lähdössä. Ehkä hänen tarkoituksensa täällä maailmassa oli kasvattaa meitä ihmisinä ja opettaa meitä arvostamaan sitä mitä meillä on, koska elämä ei aina ole itsestäänselvyys.
Olet edelleen sydämissämme pieni Riipelömme
Muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen saimme vihdoinkin selvän plussan tammikuussa 2008. En ollut uskoa silmiäni siitähän on vasta 3 kuukautta aikaa kun jätin pillerit pois. Olimme molemmat varautuneet, että plussaan menisi vähintään puoli vuotta jopa vuosi. Innoissamme molemmat odotimme omaa pienokaistamme.
Nimiä mietittiin ja pohdiskeltiin. Pahoinvointia ei juurikaan ollut. Neuvolaan soitin rv 6. Ensimmäinen aikamme oli rv 8+3. Mietin miten jaksan odottaa syyskuulle saakka? No aika kului nopeasti.
Rv 7+6 mahaani alkoi kouristelemaan. Enää en pystynyt seisomaan suorassa. Kävin vessassa enkä ollut varma minne sattui. Kun olin nousemassa pöntöltä huomasin kauhukseni, että verta tuli ja paljon. Kauhuissani siinä itkin. Kunnes vähän helpotti. Soitin äidilleni, joka lähti heti hakemaan minua töistä ja viemään jorviin. En silloin pystynyt muuta kun itkemään ja kysymään miksi näin? Pääsimme jorviin, jossa ultrattiin ja todettiin kaiken olevan hyvin. Onnellisena jatkoimme tästä eteenpäin. Pienokaisemme ei jättänyt meitä. Huokaisin helpotuksesta, kaikki tulisi menemään hyvin. Vaikka vielä oli turhan aikaista sanoa sitä ääneen.
Rv 8+3 ensimmäinen neuvolakäyntimme. Ihanaa, paljon uutta tietoa ja kasa esitteitä mukanamme menimme kotiin.
Rv 11+0 kävimme ultrassa. Omalla pienokaisellamme, joka oli jo saanut nimen Riipelö, oli kaikki hyvin. Onnellisina odottelimme seuraavaa ultraa, jos silloin jo saisimme tietää kumpaa odotamme. Ultran jälkeen soittelimme sukulaisille ja ystävillemme ja kerroimme tulevasta pikkuisesta. Kaikki olivat hengessä mukana ja onnellisia puolestamme.
Kuukauden välein kävimme neuvolassa. Joka kerta saimme kuulla Riipelömme sydänäänet, joista neuvolatäti aina sanoi, että vahvat on äänet, siellä se pikkuinen tekee taas aamupuuhiaan. Petaa petiään ja syö aamupalaa. Riipelömme oli varsinainen aamuvirkku.
Masun kasvaessa. Olimme niin onnellisia. Vaunuesitteitä selatessa ja nimiä taas pohdiskellessa. Aika kului eteenpäin. Hui, puoliväli lähestyy, aika kuluu niin nopeasti eteenpäin. Ihanaa, päivä päivältä pienokaisestamme tuli konkreetisempaa. Hei, nyt taisin tuntea jotain. Onnellisena tutkiskelin masuani joka päivä. Ja kyllä, liikkeiden vahvistuessa, tiesin siellä se pieni potkii äitiään. Välillä jopa vähän liiankin lujaa, vaikka oli niin pieni.
Toisen ultran lähestyessä alkoi tulla pelko. Entä jos kaikki ei olekkaan kunnossa? Entä jos lapsi ei ole terve? Välillä itketti enemmän ja välillä vähemmän. Kaikki tulisi menemään hyvin, tuttavani sanoivat minulle.
Rv 20+0 kävimme toisessa ultrassa. Yritin vakuutella vielä itselleni, että kaikki on hyvin. Vaikka tunne ettei olisi velloi sisälläni, ehkä sen alitajuntaisesti tiesinkin, ettei kaikki tulisi olemaan hyvin. Kätilö levitti geelin vatsalleni ja alkoi ultraamaan. En saanut kuvasta mitään selvää. Ajattelin jospa toisessa ultrassa ei näe yhtä selvästi kun edellisessa, olihan Riipelömme jo huomattavasti isompi nyt. Kätilön sanoessa sanat "lapsivettä on todella vähän", kyyneleet tulivat silmiini. Miksi? Riipelöämme kävivät katsomassa toinen kätilö sekä lääkäri. Kaikki oli kunnossa, mutta vettä oli vähän. Munuaisia ei saatu näkyviin. Saimme lähetteen sikiötutkimuskeskukseen naistenklinikalle. Kauhulla jäimme odottelemaan miten kävisi.
Aluksi itkusta ei tahtonut tulla loppua. Olin ihan varma ettei Riipelöllämme olisi enää tulevaisuutta. Kuinka hirveältä se tuntuukaan? Oma pienokainen joka on kulkenut mukana jo yli 4 kuukautta, melkein 5. Saimme ajan sikiötutkimukseen vasta viikon päähän. Se viikko oli tuskainen. Viikon jouduimme elämään tietämättä tulevaisuudesta. Aina kun pikku Riipelömme potki, tuntui kauhealta ajatella, että entä jos en kohta enää tunnekkaan hänen liikkeitä? H-hetken lähestyessä paniikki alkoi iskeä. Miten tässä kävisi? Kaikki läheiset olivat tukenani ja toivoimme yhdessä vielä parasta.
Rv 21+0 vihdoin oli aika sikiötutkimukseen. Edellisenä yönä oli tullut nukuttua vain muutama hassu tunti. Taas levitettiin geeliä masulle ja ultrattiin. APUA!!!!!! Nyt ei näytä yhtään normaalilta, missä sen sydän lyö??? Kätilön sanoessa sanat "valitettavasti, sikiö on menehtynyt". MITÄ?? Ei tässä näin pitänyt käydä. Kaikenhan piti olla hyvin. Kyyneleet tulvivat silmiin. Ei tässä on nyt sattunut jokin erehdys. Mutta uskottava se vaan oli. Omasta pienestä Riipelöstämme oli tullut enkeli.
Seuraavana päivänä menimme äitini ja mieheni kanssa naitenklinikalle. Ensimmäiset käynnistävät tabletit sain kello 10 aikaan aamulla. Supistukset alkoivat klo 11. Tasaisin välein sain kipulääkkeitä ja käynnistäviä tabletteja. Klo 18-19 aikoihin supistukset alkoivat jo olla sietämättömät, eivätkä pelkät kipulääkkeet enää tehonneet. Pääsimme vihdoinkin synnytyssaliin. Synnytyssalissa sain vielä kipulääkepiikin ja tipan kautta kipulääkettä sekä ilokaasua. Yhtäkkiä tuntui siltä että nyt se tulee ja että on pakko ponnistaa. Kätilön tullessa paikalle synnytys oli alkanut. Synnytys sujui nopeasti ja kivuttomasti. Hetken päästä pääsin takaisin osastolle. Kätilö toi näytille pienen enkelimme. Hän oli maailman kaunein pieni poikalapsi. Kauniimpaa lasta olisi saanut toivoa. Hänellä oli niin huoleton ja levollinen ilme. Äitini sanoi minulle, että ehkä pikkunen pakkasi matkalaukkujaan joka aamu tälle pitkälle matkalle, jolle hän oli lähdössä. Ehkä hänen tarkoituksensa täällä maailmassa oli kasvattaa meitä ihmisinä ja opettaa meitä arvostamaan sitä mitä meillä on, koska elämä ei aina ole itsestäänselvyys.
Olet edelleen sydämissämme pieni Riipelömme
lämmin osanotto myös täältä!