J
ja hukassa
Vieras
Olen aina haaveillut hyvästä, terveestä parisuhteesta ja uskoinkin viime kesään asti, että olin sellaisen löytänyt. Avomieheni arvomaailma ja elämän tavoitteet ovat melko lähellä omiani ja kaikista suuristakin vaikeuksista huolimatta päätimme kaksi vuotta sitten mennä kihloihin ja muuttaa yhteen.
Olemme yhdessä päättäneet, että yritämme kaikkemme, jotta ongelmista selvittäisiin yhdessä. Monista ongelmista olemmekin selvinneet yhteisen polun aikana. Minulla on kenties ollut hieman rankempaa kaiken keskellä, sillä muutin lähes 200km päähän kaikista sukulaisista ja ystävistä, vaihdoin luonnollisesti työpaikkaa jne... Olen tehnyt kaikkeni, jotta saisin aikaan hyvän sosiaalisen tukiverkon täällä kaukana monista rakkaista ihmisistä. Avomieheni sukulaiset vaikuttivat aluksi sellaisilta ihmisiltä, joista voisi osa kuulua jopa lähimpiin ihmisiin elämässäni. Toisin kuitenkin kävi, vaatimustaso mieheni perheessä on korkealla ja heidän suurinta huvia tuntuu olevan ihmisten nöyryyttäminen ja arvostelu. Itse en voi sietää sellaista käytöstä. Olen tästä syystä ottanut etäisyyttä heihin.
Olen tiedostanut jo pidempään olevani yksinäinen. Mieheni tekee pitkää päivää töissä ja minun tehtäväni on hoitaa koti aivan yksin. Siivousvuoroja ym olemme yrittäneet, mutta mies luistaa lähes aina kaikesta. Meillä on lemmikkejä, jotka vaativat paljon aikaa ja ne ovatkin olleet minulle yksi kasassa pitävä tekijä, mutta smalla ne estävät minua lähtemästä vierailuille ystävieni ja sukulaisteni luokse. Mieheni harvoin on halukas hoitamaan eläimiä ja jäämään niiden kanssa kotiin. Hän haluaisi aina lähtä mukaani, en siis pääse yleensä yksin mihinkään. Ja lähteminen yhdessä tarkoittaa aina suuria järjestelyjä eläinten hoidon suhteen.
Viime kesänä mieheni tunnusti pettäneensä minua kolme vuotta sitten. Kahdesti. En ole päässyt tasapainoon tiedon kanssa. Ensin olin raivoissani, mutten kyennyt lähtemään, osittain eläinten vuoksi ja osittain kenties lamaantumisen vuoksi. En halunnut kertoa asiasta kenellekään. Toivoin kai asian katoavan jos vain unohdan koko jutun. Jossain vaiheessa useiden yhteisten keskustelujen jälkeen aloin uskoa, että mies on pahoillaan ja elämä jatkuu. Jatkoin yhteisen elämän suunnittelua kuten aiemminkin. Häiden suunnittelu sai jopa uutta puhtia!
Vähitellen ystäväni huomasivat asioiden olevan pielessä. Totuus miehen teoista paljastui, mutta minä vakuutin jokaiselle vuoron perään asian olevan jo hoidettu. Ajan kanssa luottamus palaa suurimmaksi osaksi ja voin kyllä antaa kerran anteeksi, mutta jos vielä kerran mies pettää, minä haluan erota hänestä. Vasta kuukausi sitten törmäsin umpikujaan. Eräs ystäväni kysyi minulta olenko aivan varma siitä mitä olen tekemässä mieheni kanssa. Vastasin hänelle että tottakai olen! Viikon päästä ystäväni kysyi uudestaan ja silloin vastaus ole ehkä ja lopulta myönsin ettei minulla ole aavistustakaan mitä tässä pitäisi tehdä.
Rakastan miestäni, mutten osaa luottaa häneen. En usko hänen pettävän jälleen, mutta jollain muulla tavalla en koe voivani tukeutua häneen kuten aiemmin. Muutkin ongelmat tuntuvat tällä hetkellä paljon suuremmilta. Yksinäisyys on ajoittain musertavaa. Töissä on todella raskasta ja miehen työajat puolestaan ovat yhteisen ajan kannalta käsittämättömiä. Hän on monesti luvannut järjestellä elämänsä aikataulut uusiksi, jotta meidän suhteelle jäisi enemmän aikaa. Parannus sillä rintamalla on hetkittäistä.
En tiedä mitä voisin tehdä. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Toisaalta haluaisin jättää mieheni ja aloittaa elämän kokoamisen yksin. Ja toinen puoli minusta vaatii jatkamaan ja luottamaan yhteiseen tulevaisuuteen.
Mitä minä oikein teen???
Olemme yhdessä päättäneet, että yritämme kaikkemme, jotta ongelmista selvittäisiin yhdessä. Monista ongelmista olemmekin selvinneet yhteisen polun aikana. Minulla on kenties ollut hieman rankempaa kaiken keskellä, sillä muutin lähes 200km päähän kaikista sukulaisista ja ystävistä, vaihdoin luonnollisesti työpaikkaa jne... Olen tehnyt kaikkeni, jotta saisin aikaan hyvän sosiaalisen tukiverkon täällä kaukana monista rakkaista ihmisistä. Avomieheni sukulaiset vaikuttivat aluksi sellaisilta ihmisiltä, joista voisi osa kuulua jopa lähimpiin ihmisiin elämässäni. Toisin kuitenkin kävi, vaatimustaso mieheni perheessä on korkealla ja heidän suurinta huvia tuntuu olevan ihmisten nöyryyttäminen ja arvostelu. Itse en voi sietää sellaista käytöstä. Olen tästä syystä ottanut etäisyyttä heihin.
Olen tiedostanut jo pidempään olevani yksinäinen. Mieheni tekee pitkää päivää töissä ja minun tehtäväni on hoitaa koti aivan yksin. Siivousvuoroja ym olemme yrittäneet, mutta mies luistaa lähes aina kaikesta. Meillä on lemmikkejä, jotka vaativat paljon aikaa ja ne ovatkin olleet minulle yksi kasassa pitävä tekijä, mutta smalla ne estävät minua lähtemästä vierailuille ystävieni ja sukulaisteni luokse. Mieheni harvoin on halukas hoitamaan eläimiä ja jäämään niiden kanssa kotiin. Hän haluaisi aina lähtä mukaani, en siis pääse yleensä yksin mihinkään. Ja lähteminen yhdessä tarkoittaa aina suuria järjestelyjä eläinten hoidon suhteen.
Viime kesänä mieheni tunnusti pettäneensä minua kolme vuotta sitten. Kahdesti. En ole päässyt tasapainoon tiedon kanssa. Ensin olin raivoissani, mutten kyennyt lähtemään, osittain eläinten vuoksi ja osittain kenties lamaantumisen vuoksi. En halunnut kertoa asiasta kenellekään. Toivoin kai asian katoavan jos vain unohdan koko jutun. Jossain vaiheessa useiden yhteisten keskustelujen jälkeen aloin uskoa, että mies on pahoillaan ja elämä jatkuu. Jatkoin yhteisen elämän suunnittelua kuten aiemminkin. Häiden suunnittelu sai jopa uutta puhtia!
Vähitellen ystäväni huomasivat asioiden olevan pielessä. Totuus miehen teoista paljastui, mutta minä vakuutin jokaiselle vuoron perään asian olevan jo hoidettu. Ajan kanssa luottamus palaa suurimmaksi osaksi ja voin kyllä antaa kerran anteeksi, mutta jos vielä kerran mies pettää, minä haluan erota hänestä. Vasta kuukausi sitten törmäsin umpikujaan. Eräs ystäväni kysyi minulta olenko aivan varma siitä mitä olen tekemässä mieheni kanssa. Vastasin hänelle että tottakai olen! Viikon päästä ystäväni kysyi uudestaan ja silloin vastaus ole ehkä ja lopulta myönsin ettei minulla ole aavistustakaan mitä tässä pitäisi tehdä.
Rakastan miestäni, mutten osaa luottaa häneen. En usko hänen pettävän jälleen, mutta jollain muulla tavalla en koe voivani tukeutua häneen kuten aiemmin. Muutkin ongelmat tuntuvat tällä hetkellä paljon suuremmilta. Yksinäisyys on ajoittain musertavaa. Töissä on todella raskasta ja miehen työajat puolestaan ovat yhteisen ajan kannalta käsittämättömiä. Hän on monesti luvannut järjestellä elämänsä aikataulut uusiksi, jotta meidän suhteelle jäisi enemmän aikaa. Parannus sillä rintamalla on hetkittäistä.
En tiedä mitä voisin tehdä. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Toisaalta haluaisin jättää mieheni ja aloittaa elämän kokoamisen yksin. Ja toinen puoli minusta vaatii jatkamaan ja luottamaan yhteiseen tulevaisuuteen.
Mitä minä oikein teen???
