perhe/parisuhde kriisissäkö?

[itkusilmä]

Ajattelin vähän purkaa tuntojani tänne, jos vaikka saisin täältä jotain tukea tai apuja :snotty:
Minusta tuntuu että meidän kokoperhe tarvitsisi varmaan jotain ulkopuolista apua, mutta todella pienellä paikkakunnalla sitä on niin vaikea lähteä hakemaan. Tilanne on se että toisenlapsemme synt. jälkeen mikään ei ole entisellään.(tosin ei ehkä kuulukaan olla....) kuopuksemme ensim. elin kuukaudet olivat aivan kamalia. Oli jatkuvaa ravaamista lääkäreissä, lapsi itki 24h/vrk, ja uni meidän perheessä jäi kaikilla todella vähiin. Sitten sairastuin itse masennukseen, joka oli aivan kamalaa :'( . Söin 1/2 v. lääkkeitä jotka olen jo lopettanut. Meidän esikoinen joka oli muutenkin vilkas , rupesi tietysti oirehtimaan näistä kaikista jutuista. Ja se oireilu tuntuu vain pahenevan :'( :'( . Asian tiimoilta ollan käyty juttelemassa lastenpsykan kanssa ja hän pyysi vielä odottam. 5v. tarkastukseen asti josko esikoinen rauhoittuisi. Itse en enää tuohon usko, vaan luulen että hän joko ylivilkas , adhd, tai sitten perheolosuhteemme on hänet tälläiseksi tehnyt!
Itseäni syytän siitä kokoajan :'( .
Meillä kaikki karjuvat toisilleen. Esikoinen ei usko kohta enää mitään. Tiedän että karjuminen ei auta vaan pahentaa :headwall:
Mutta olemme nyt siis jossain kamalassa kierteessä kokoperhe :'( :ashamed:
Seksiä meillä mieheni kanssa tuskin on enää ollenkaan. Illalla en enää jaksa. ja muutenkin haluni ovat vähentyneet radikaalisti kaikenkaikkiaan. Miestäni kyllä haluttaisi mutta minua ei (kai?)....
Välistä tuntuu että oma mies ei enää edes sytytä, vaikka kuinka yritäisin ajatella hänestä positiivisesti yms. Mieheni on oikeasti ihana! On kiltti, hyvä isä, tekee kotitöitä, eikä rilluttele missään. Joskus tuntuu että liiankin kiltti :/
Itse olen aika räväkkä ja puhelias.
Haluaisin jo töihin, ja menenkin jos töitä vain löydän vaikka toisaalta en haluaisi viedä nuorintamme vielä hoitoon :'(
Rakastan lapsiamme ylikaiken ja rakastan miestäni, mutta tuntuu että en oikesti kohta jaksa!

Kiitos jos jaksoitte lukea sekavan tarinani :snotty:

 

[Aikalisä]

...eli ei tuo varsinaiselta kriisiltä kuulosta, vaan siltä että olet yliväsynyt ja stressaantunut. Nyt varmaan olisi tarpeen hankkia vaikka vähän ulkopuolista hoitoapua ja varata aikaa myös itsellesi sekä parisuhteelle.
Lapset vaistoaa olosi ja reagoi siihen. Onko mahdollista saada vaikka perhetyöntekijän palvelua? Nyt sun täytyy olla vähän itsekäs ja ajatella sekä tehdä mitä itsekin haluat, se on koko perheen etu myös :hug: .

 

[karkkinarkki]

Nyt kuiten ensimmäisenä puhu miehes kanssa tästä! Yksin älä jää mietiskelemään ja lisäämään ahdistusta.
Yhdessä lähdette sitten apua hakemaan jos tarvetta on.
<br><br>

 

[taustalla]

Jos pakenet ongelmaa töihin, käy helposti vielä huonommin, lakkaatte koko kommunikoinnin ja töistä löytyy seuraa, jonka kanssa on oikeasti leppoisaa ja kivaa.. Kotona viitsii yrittää entistä vähemmän. Eli ei se ongelma töihin menemällä itsestään vaan valitettavasti katoa, varsinkin jos nyt jo väsymys painaa.

 

[kuin suoraan mun elä]

\

Ajattelin vähän purkaa tuntojani tänne, jos vaikka saisin täältä jotain tukea tai apuja :snotty:
Minusta tuntuu että meidän kokoperhe tarvitsisi varmaan jotain ulkopuolista apua, mutta todella pienellä paikkakunnalla sitä on niin vaikea lähteä hakemaan. Tilanne on se että toisenlapsemme synt. jälkeen mikään ei ole entisellään.(tosin ei ehkä kuulukaan olla....) kuopuksemme ensim. elin kuukaudet olivat aivan kamalia. Oli jatkuvaa ravaamista lääkäreissä, lapsi itki 24h/vrk, ja uni meidän perheessä jäi kaikilla todella vähiin. Sitten sairastuin itse masennukseen, joka oli aivan kamalaa :'( . Söin 1/2 v. lääkkeitä jotka olen jo lopettanut. Meidän esikoinen joka oli muutenkin vilkas , rupesi tietysti oirehtimaan näistä kaikista jutuista. Ja se oireilu tuntuu vain pahenevan :'( :'( . Asian tiimoilta ollan käyty juttelemassa lastenpsykan kanssa ja hän pyysi vielä odottam. 5v. tarkastukseen asti josko esikoinen rauhoittuisi. Itse en enää tuohon usko, vaan luulen että hän joko ylivilkas , adhd, tai sitten perheolosuhteemme on hänet tälläiseksi tehnyt!
Itseäni syytän siitä kokoajan :'( .
Meillä kaikki karjuvat toisilleen. Esikoinen ei usko kohta enää mitään. Tiedän että karjuminen ei auta vaan pahentaa :headwall:
Mutta olemme nyt siis jossain kamalassa kierteessä kokoperhe :'( :ashamed:
Seksiä meillä mieheni kanssa tuskin on enää ollenkaan. Illalla en enää jaksa. ja muutenkin haluni ovat vähentyneet radikaalisti kaikenkaikkiaan. Miestäni kyllä haluttaisi mutta minua ei (kai?)....
Välistä tuntuu että oma mies ei enää edes sytytä, vaikka kuinka yritäisin ajatella hänestä positiivisesti yms. Mieheni on oikeasti ihana! On kiltti, hyvä isä, tekee kotitöitä, eikä rilluttele missään. Joskus tuntuu että liiankin kiltti :/
Itse olen aika räväkkä ja puhelias.
Haluaisin jo töihin, ja menenkin jos töitä vain löydän vaikka toisaalta en haluaisi viedä nuorintamme vielä hoitoon :'(
Rakastan lapsiamme ylikaiken ja rakastan miestäni, mutta tuntuu että en oikesti kohta jaksa!

Kiitos jos jaksoitte lukea sekavan tarinani :snotty:

Tää on kuin suora lainaus mun elämästä :'( Mä hajoan kun kaikki on muuttunut nyt kun mies meni töihin niin ei enää mitään yhteistä...
Mä olen lasten kanssa kotona päivät ja illat menee vaan kotitöissä ja lastenhoidossa sitten ollaankin jos niin poikki ettei jaksa edes ajatella seksiä tms.
Samoin esikon kanssa ihan samanlaiset ongelmat meillä.
Mies ei puhu eikä keskustele mistään,ei edes uhkailemalla :/ Eikä takuulla lähde mihinkään perheneuvolaan tms.Mä en tiedä enää mitä teen kun en jaksa olla kuin olis yh.Siis siltä osalta että ei ole paljoa meidän elämässä sellaista mikä viittaisi parisuhteeseen vaan ollaan vähän niinkuin kämppiksiä...