R
RiittaMarjaana
Vieras
Sain pelkosektion ja se tehtiin joitakin viikkoja sitten. Alkuraskaudessa päätin, että uskallan synnyttää, vaikka kuinka pelottaa. Tein harjoituksia ja yritin kaikin keinoin rohkaista itseäni tapahtumaan. Keskustelin pelkopolilla kätilöiden kanssa. Yritin ja yritin. Vaan en onnistunut. Jokin minussa sanoi aina vaan voimakkaasti, että synnytys on minulle ja pikkuisellemme tapahtuma, josta emme selviä.
Sain sen pelkosektion, mutta ei se ollut mikään autuus sekään. Olin lueskellut netistä, millainen itsekäs idiootti olenkaan, kun en ajattele lapseni parasta enkä synnytä niinkuin aina vuosisatojen ajan on synnytetty. Pelkopolin lääkäri ei peitellyt asenteitaan pelkääjää kohtaan. Koin lamaavaa syyllisyyttä. Syyllisyys tai tuhoisa pelko. Siinä olivat vaihtoehtoni.
Kaikki meni hyvin. Sektiossa ei tapahtunut mitään yllättävää ja vauva syntyi turvallisesti. Ratkaisuni pelkosektiosta ei voinut olla väärä, koska olemme molemmat kunnossa. Mitä olisi tapahtunut alatiesynnytyksessä, sitä ei kukaan tiedä. Vain alitajuntani varoitteli minua siitä, mutta enhän voi tietää oliko se oikeassa.
Tunnen edelleen syyllisyyttä ja häpeää. Teinhän ratkaisun, jota ilmeisesti vain harva pystyy ymmärtämään. Järjetöntähän tämä on, syyllisyys, vaikka ratkaisuni johdosta minulla on suloinen ja rakas pieni poika, jonka äitikin on hyvässä kunnossa.
Kirjoitin tämän siksi, että niin kovasti toivoisin meidän äitien olevan toistemme tukena ja lopettaisimme sen kilpailun paremmuudesta ja etenkin sen kauhean syyllistämisen. Meille toistemme tuki olisi niin arvokasta, koska toinen äiti ymmärtää aina toista äitiä. Hyvä olisi, että yrittäisi edes, jos aina ei ymmärräkään.
Sain sen pelkosektion, mutta ei se ollut mikään autuus sekään. Olin lueskellut netistä, millainen itsekäs idiootti olenkaan, kun en ajattele lapseni parasta enkä synnytä niinkuin aina vuosisatojen ajan on synnytetty. Pelkopolin lääkäri ei peitellyt asenteitaan pelkääjää kohtaan. Koin lamaavaa syyllisyyttä. Syyllisyys tai tuhoisa pelko. Siinä olivat vaihtoehtoni.
Kaikki meni hyvin. Sektiossa ei tapahtunut mitään yllättävää ja vauva syntyi turvallisesti. Ratkaisuni pelkosektiosta ei voinut olla väärä, koska olemme molemmat kunnossa. Mitä olisi tapahtunut alatiesynnytyksessä, sitä ei kukaan tiedä. Vain alitajuntani varoitteli minua siitä, mutta enhän voi tietää oliko se oikeassa.
Tunnen edelleen syyllisyyttä ja häpeää. Teinhän ratkaisun, jota ilmeisesti vain harva pystyy ymmärtämään. Järjetöntähän tämä on, syyllisyys, vaikka ratkaisuni johdosta minulla on suloinen ja rakas pieni poika, jonka äitikin on hyvässä kunnossa.
Kirjoitin tämän siksi, että niin kovasti toivoisin meidän äitien olevan toistemme tukena ja lopettaisimme sen kilpailun paremmuudesta ja etenkin sen kauhean syyllistämisen. Meille toistemme tuki olisi niin arvokasta, koska toinen äiti ymmärtää aina toista äitiä. Hyvä olisi, että yrittäisi edes, jos aina ei ymmärräkään.