A
J
JONSERED Karhunkantaja
Vieras
Pari, kolme viikkoa sitten oli ihan aiheellista ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että äijä kuolee. Olisin takuulla surrut aikani, mutta olisin ollut kiitollinen siitä ajasta, jonka olemme saaneet viettää yhdessä. Ei minulla ole velvollisuutta surra loppuikääni tai odotella omaa kuolemaani. Eihän se olisi ollut minun elämäni, joka loppuu.
Lapsia tai ei, elämä jatkuu.
Lapsia tai ei, elämä jatkuu.
T
"tina"
Vieras
Yhteenaikaan oma kuolema oli melkein päivittäin mielessä muutamia vuosia sitten. Nykyään en asiaa ajattele, mutta oma kuolevaisuus tulee mieleen aina suru-uutisen kuullessaan. Itse kuoleminen ei pelota, mutta se pelottaa, että jos kuolenkin kun lapset ovat vielä pieniä ja jäävät äidittömiksi liian varhain. Haluan kuolla suorilta jaloilta ilman ennakkotietämystä, jolloin en ehtisi surra jälkeenjäävien rakkaitteni tuskaa. Silloin se ei olisi niin tuskallista kuin hidas kituminen, kenenkään kannalta.
A
a.p
Vieras
kaikillla on tuo ajatus ettei jää kitumaan. mitä jos jäätkin. suomessa kun ei armokuolemaa tunneta.
saat diagnoosin että 3kk elämää jäljellä.....
saat diagnoosin että 3kk elämää jäljellä.....
J
JONSERED Karhunkantaja
Vieras
Se kolme kuukautta voi olla hyvää aikaa, ainakin suurimmaksi osaksi. Ja kukaan ei estä itse lopettamasta kärsimyksiään, jos siihen kykenee ja haluaa.
Ennen mä pelkäsin ihan hulluna kuolemaa mut en enää samalla lailla. Nyt pelkään sitä jos se on tuskallinen tai että se tapahtuu pian. Haluaisin nähdä kun lapset menee kouluun, naimisiin, saa omia lapsia, jne. Nyt ei ole enää ns äkkikuoleman riskiä mut olis seki aika kauheeta maata sairaalassa ja tietää et tässä jossain vaiheessa. Haluaisin mennä nukkuessani eikä esim niin et saan jossain keskellä kauppaa jonkun sydärin tai jotain, tai onnettomuudessa.
"en minä kuolemaa pelkää,
en vain halua olla paikalla kun se tapahtuu."
"en minä kuolemaa pelkää,
en vain halua olla paikalla kun se tapahtuu."
A
a.p
Vieras
tällä ajatuksella jokainen vois ottaa henkensä pois.
M
"minna"
Vieras
Mä pelkään. En tiedä miks mulle on tullu nyt ihan kauhea kuolemanpelko. Esim. nyt mun 5-vuotias tuli valittaa et sattuu niskaan, mä pelkään hirveästi että on jotain vakavaa ja kuolee yöllä. Muutenkin musta on tullu jotenki ylihysteerinen, pelkään kauheasti heti kun joku lapsista valittaa jotain, että se on jotain vakavaa.
D
dfdf
Vieras
Pelkään todellakin kuolemaa. Meinaan seota, jos oikean rupean ajattelemaan sitä. Juuri tämä kaiken lopullisuus tuntuu niin kamalalta. Mielestäni armollisinta olisi kuolla äkkinäisesti, jolloin ei itse ehdi tajua, että loppu on nyt edessä.
V
"vieras"
Vieras
En pelkää. Kuolin jo kerran ja se oli helpottava kokemus. Pitkän kivun, tuskan ja taistelun jälkeen lakkasin lakkasin jaksamasta. Mut elvytettiin. Se oli toisaalta hieno kokemus. Koin sen pelastavana ja armahtavana kokemuksena. Kipu jäi, tuli hiljaista. Kuulin äänet vaimeina, kaukaa. Näin jotain, mutta kuin hirveän kirkkaassa ja samalla sumuisessa kelissä. Hahmoja, hiljaisia ääniä, unenomaista aaltoilua. Huolimatta kauheasta hässäkästä ja hyörinnästä ympärillä.
Tuon jälkeen en osaa pelätä kuolemaa. Luopumista pelkään, mutta kuolemaa en.
Tuon jälkeen en osaa pelätä kuolemaa. Luopumista pelkään, mutta kuolemaa en.
J
JONSERED Karhunkantaja
Vieras
Mutta niin voikin.
Tarkoitin sitä, että jos ennuste on fataali, voi itse päättää, kuinka paljon tuskaa on riittävästi. Jos ei ole toiveita toipumisesta, minun mielestäni on väärin vaatia ihmistä kärsimään, kärsimään ja kärsimään.
V
"vieras"
Vieras
Ajoittain pelkään, mutta esim. tällä hetkellä en pelkää. Olen hoitoalalla, joten olen kuolemaa lähellä ollut tosi monta kertaa. Joskus se on aika kammottava, mutta kuoleman jälkeen on aina rauha, minusta ihmeellinen tunnelma. En haluaisi kuolla vielä, mulla on elämä pahasti kesken. Olen kerran ollut kuolemaa lähellä itse, ja se oli vaan semmosta, ihan kuin vaipuisi pois tyhjyyteen. Ei siellä ollut mitään muuta kuin mustaa, ja se tuntui hyvältä, ihan kuin olis ollut ihan tajuttoman väsynyt ja oli vaan pakko nukkua, uni vei voimakkaasti syvyyteen.
M
"murunen"
Vieras
[QUOTE="vieras";22454180]Kuoleminen ei pelota. Ainoastaan mitä minun kuolema aiheuttaisi läheisille. Lapset jäis ilman äitiä ja mies ilman vaimoa..[/QUOTE]
Tätä mä mietin kanssa ihan hirveesti! Mulla on lienee jonkunlainen masis tai jotain, mutta kuulostelen koko ajan itseäni ja viimeisin diagnoosini on, että mulla on varmaankin rintasyöpä, agressiivinen sellainen, ja sitten pitäis vaan osata antaa lapsille elämänohjeita ja tsemppiä... Kuolema sinällään on mullekin vain ajatus, että nukahdan, ja se on siinä, mutta ihan hirveätä ajatella sitä ikävää, mitä lapsille ja miehelle jäisi ja sitä, etten näkisi lasteni tulevan aikuisiksi...
Tätä mä mietin kanssa ihan hirveesti! Mulla on lienee jonkunlainen masis tai jotain, mutta kuulostelen koko ajan itseäni ja viimeisin diagnoosini on, että mulla on varmaankin rintasyöpä, agressiivinen sellainen, ja sitten pitäis vaan osata antaa lapsille elämänohjeita ja tsemppiä... Kuolema sinällään on mullekin vain ajatus, että nukahdan, ja se on siinä, mutta ihan hirveätä ajatella sitä ikävää, mitä lapsille ja miehelle jäisi ja sitä, etten näkisi lasteni tulevan aikuisiksi...
M
Muslimi
Vieras
Meitä ei kuolema peloita. Kuoleman jälkeen alkaa ikuinen elämä, kullekin sen mukaan mitä on ollut ja tehnyt. Tapaamme vihdoin Jumalan, jonka ohjeita ja neuvoja olemme noudattaneet koko elämän. Mikä sen hienompaa, kuin saada silloin palkkionsa uurastuksesta!
A
a.p
Vieras
nostan tätä jos olisi vielä ihmisillä aatoksia kuolemasta.
siitä ei usein puhuta, se on jotenkin tabu kuitenkin. minullekin.
siitä ei usein puhuta, se on jotenkin tabu kuitenkin. minullekin.
En pelkää.
Toivon vaan, että omaan kuolemaan ei liity pitkällisiä kiputiloja, sairastamista tai muuten niin heikkoa oloa että on täysin toisten avun varassa. Niin sanotusti suorilta jaloilta tahtoisin lähteä.
Ja toivon, että se tapahtuu vasta vanhuksena, nii ettei kenellekään läheiselle (lapsille lähinnä) olis liian kova pala.
Ennemminki voisin pelätä esim auto-onnettomuutta (josta jäisin henkiin).
Toivon vaan, että omaan kuolemaan ei liity pitkällisiä kiputiloja, sairastamista tai muuten niin heikkoa oloa että on täysin toisten avun varassa. Niin sanotusti suorilta jaloilta tahtoisin lähteä.
Ja toivon, että se tapahtuu vasta vanhuksena, nii ettei kenellekään läheiselle (lapsille lähinnä) olis liian kova pala. Ennemminki voisin pelätä esim auto-onnettomuutta (josta jäisin henkiin).
En pelkää. Olen kuollut kerran. Mut elvytettiin 2½-vuotiaana. En tosin muista siitä mitään. Tuo kokemus kuitenkin tuo omaan tietoisuuteeni varmuuden siitä että jokainen meistä lähtee juuri sillä hetkellä kun hänen kuuluukin ja sitä hetkeä ei tarvitse pelätä.
Yritän elää jokaisen päiväni niin ettei mitään jää kesken. Kun mies lähtee töihin, toivotan hyvää työpäivää, en päästä häntä lähtemään riidoissa. Kun lapset lähtee kouluun, toivotan hyvää koulupäivää, haluan kaikkien rakkaiden lähtevän hyvällä mielellä, koska ikinä ei voi tietää vaikka jomman kumman elämä päättyisi seuraavan minuutin aikana.
Jonkun verran olen miettinyt että miten lapseni tai mieheni selviäisi jos minä lähden. Uskon kuitenkin että he pärjäisivät. Joku aika olisi surua ja sitten elämä jatkuisi.
Olen itse menettänyt monta rakasta ihmistä ja oppinut jatkamaan menetyksen jälkeen omaa elämääni. Poikani isän kuolema sai ajattelemaan sitä, että jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen. Tuo mies osasi sen taidon. Onneksi osasi, sillä elämä jäi niin lyhyeksi ja katkesi juuri silloin, kun hän oli saanut elämäänsä sen mitä oli eniten toivonut, oman lapsen.
Yritän elää jokaisen päiväni niin ettei mitään jää kesken. Kun mies lähtee töihin, toivotan hyvää työpäivää, en päästä häntä lähtemään riidoissa. Kun lapset lähtee kouluun, toivotan hyvää koulupäivää, haluan kaikkien rakkaiden lähtevän hyvällä mielellä, koska ikinä ei voi tietää vaikka jomman kumman elämä päättyisi seuraavan minuutin aikana.
Jonkun verran olen miettinyt että miten lapseni tai mieheni selviäisi jos minä lähden. Uskon kuitenkin että he pärjäisivät. Joku aika olisi surua ja sitten elämä jatkuisi.
Olen itse menettänyt monta rakasta ihmistä ja oppinut jatkamaan menetyksen jälkeen omaa elämääni. Poikani isän kuolema sai ajattelemaan sitä, että jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen. Tuo mies osasi sen taidon. Onneksi osasi, sillä elämä jäi niin lyhyeksi ja katkesi juuri silloin, kun hän oli saanut elämäänsä sen mitä oli eniten toivonut, oman lapsen.
A
a.p
Vieras
kirjoituksesi on koskettava, minulla tuli ihan pala kurkkuun.
saanko udella mikä sinulla oli silloin 2½vuotiaana? ja mihin lapsesi isä kuoli?
E
EH
Vieras
Tahtoa tai olla tahtomatta kuolemaa.
Esimerkiksi jos tulevaisuudessa tiedetään odottavan kivulias kuolema, moniko meistä haluaisi kuolla kipuihin ja tuskiin, vai vain kuolettavaan ruiskeeseen?
Itse ajattelen että,
Kuoleman ei pidä olla rangaistus, vaan poispääsy tuskien ja tilanteen aiheuttamista kivuista.
Esimerkiksi jos tulevaisuudessa tiedetään odottavan kivulias kuolema, moniko meistä haluaisi kuolla kipuihin ja tuskiin, vai vain kuolettavaan ruiskeeseen?
Itse ajattelen että,
Kuoleman ei pidä olla rangaistus, vaan poispääsy tuskien ja tilanteen aiheuttamista kivuista.
Kyllä pelkään. Olen pelännyt maaliskuusta asti, kun äitini sairastui syöpään. Ennuste on hyvä, mutta silti pelkään. Usein se on lähes pakokauhua. Itken, kun lapset nukkuvat. Pelkään nykyään aina, kun pienempi lapsista saa nuhakuumeen, joita on usein, kun on päikyssä. Ajattelen, että onko se leukemiaa tms.. Hirveää.
Perusturvallisuus murenee, kun kuoleman uhka tulee perhepiiriin. Tajuaa, että oikeasti olemme vain pelinappuloita täällä. Jokainen päivä terveenä on lahja. Se on vain sanahelinää useimmille ihmisille, mutta niin totta. Itse en haluaisi äkkikuolla, vaan ehtiä hyvästellä rakkaani. En halua kuolla niin, että keuhkot eivät enää saa happea, vaan nukahtaa rauhallisesti ikiuneen.
Perusturvallisuus murenee, kun kuoleman uhka tulee perhepiiriin. Tajuaa, että oikeasti olemme vain pelinappuloita täällä. Jokainen päivä terveenä on lahja. Se on vain sanahelinää useimmille ihmisille, mutta niin totta. Itse en haluaisi äkkikuolla, vaan ehtiä hyvästellä rakkaani. En halua kuolla niin, että keuhkot eivät enää saa happea, vaan nukahtaa rauhallisesti ikiuneen.
En. Lähellä kuolemaa olen käyny monet kerrat, nähny ihmisten kuolevan, isän, oman lapsen, kavereiden... Tälläki hetkellä se kolkuttelee jotaki ovea mut en oo ihan vielä aatellu päästä sisälle.
Ehkä kerran viikossa aattelen sitä että olen näkemässä nyt auringonlaskun. Entä jos en ois? Aurinko laskee silti, vaikken täälä ois. Kaikki on silti niinku on, vaikkei minua ois. Mut sitä auringonlaskua kattoessa olen varma että haluan jatkossaki niitä nähä.
Mieluiten kuolisin oman käden kautta. Tiän siihen helpon ja kivuttoman keinon, mut totuus on kai se että kidun kuoliaaksi tämän sairauden kans jos en sitä selätä. Lähinnä ajatus siitä vituttaa, koska en halua olla ihmisten, siis läheisten taakkana sillälailla.
Mut sitä poismenoa en pelkää, en sitä hetkeä jollon sydän lyö viimisen lyönnin. Se tullee, pelkäsin tai en, ja jos käytän aikani sen pelkäämisseen, en pysty elämään.
Lapsestakkaan en oo huolissaan, koska sillä on hyvä ja rakastava isä, ja muuki lähipiiri. Eli sitte ko aika koittaa, meen mielihyvin lepäämään. Olen kokenu menneet vuojet niin rankkoina, sairastumisen ja sitä vastaan tappelemisen, että tuntuu ko ois koko elämänsä eläny.
Ehkä kerran viikossa aattelen sitä että olen näkemässä nyt auringonlaskun. Entä jos en ois? Aurinko laskee silti, vaikken täälä ois. Kaikki on silti niinku on, vaikkei minua ois. Mut sitä auringonlaskua kattoessa olen varma että haluan jatkossaki niitä nähä.
Mieluiten kuolisin oman käden kautta. Tiän siihen helpon ja kivuttoman keinon, mut totuus on kai se että kidun kuoliaaksi tämän sairauden kans jos en sitä selätä. Lähinnä ajatus siitä vituttaa, koska en halua olla ihmisten, siis läheisten taakkana sillälailla.
Mut sitä poismenoa en pelkää, en sitä hetkeä jollon sydän lyö viimisen lyönnin. Se tullee, pelkäsin tai en, ja jos käytän aikani sen pelkäämisseen, en pysty elämään.
Lapsestakkaan en oo huolissaan, koska sillä on hyvä ja rakastava isä, ja muuki lähipiiri. Eli sitte ko aika koittaa, meen mielihyvin lepäämään. Olen kokenu menneet vuojet niin rankkoina, sairastumisen ja sitä vastaan tappelemisen, että tuntuu ko ois koko elämänsä eläny.
Similar threads
- Are you pelokas
- Aihe vapaa