paniikki ja ahdistushäiriö

[meli]

lainaus:

Mistä tietää että sairastaa?Oireet?

Itsellä,jos joudun lähtemään yksin tai lasten kanssa jonnekkin..esim kaupungille,isompaan kauppaan,rupeaa "koitos" jännittämään jo matkalla..sitä enemmän mitä enemmän kaikkea sitä ajattelen.
Esimerkki; Olin kiertelemässä kirpparilla ja sitten rupesin ajattelemaan asiaa,siis sitä,että kohta rupeaa kummiskin pyöryttämään.
Niinpä rupeskin sitten pulssi kiihtymään,kiihtymistään ja vaikka yritin olla ajattelematta asiaa,niin ei auta vaan loppujen lopuksi rupesi sitten jo pyöryttämäänkin ja oli pakko mennä istumaan sovituskoppiin.
Tätä se on,melkeinpä joka reissulla missä olen yksin tai lasten kanssa liikuskelemassa ..pelkään pyörtymistä ja näimpä alkaa huimata(näin ei tapahdu jos mieheni,äitini on mukana)
Huimata voi myös ruveta istuessani yksin vaikka neuvolan aulassa odotellessa..oikeastaan siis,kun rupean ajattelemaan asiaa..

Kaikki alkoi,kun odotin kuopusta.
Jätin sormeni painavan laatikon alle,kaupassa kärristä nostaessani laatikkoa ja pyörryin kivusta?vaikkei se kipeää tehnytkään kovin..
Sen jälkeen pyörryin kirpparilta tullessa esikoisen kanssa kaupan käytävälle(ihan yhtäkkiä ilman syytä)..ja siitä jäi "kammo" ja pelkäsinkin näin lähteä minnekkään yksin ja tästä kärsin edelleen
"luokitellaanko"tapaukseni paniikkikohtaukseksi?

Tämä "vaiva"todella rajoittaa/haittaa elämääni


hei

kirjoittelinkin jo omaa tarinaani tuonne.

itselläni oli aivan samanlainen pyörtymisen pelko. pyörryin aikoinaan verikokeissa ja siitä se sitten lähti.

minulle sanottiin että sen ajatteleminen on loppumaton noidankehä eli
kun aina ajattelin että kohta pyörryn niin se vaan ruokkii lisää pelkoa siitä, ja sitten saa paniikkikohtauksen.

en voi edes laskea niitä kertoja kun olen juossut kotia tai olisi tehnyt mieli jättää kaupassa ostokset siihen paikoilleen ja lähteä piiloon jonnekin rauhoittumaan, kun tuntuu että pyörryn nyt tähän paikkaan. joskus senkin tein. siis lähdin lipettiin. koskaan en pyörtynyt.

minua kehotettiin ajattelemaan näin: "entä sitten jos pyörryn kyllä siitä ylös kohta noustaan ja apua varmasti tulee"
minua ei tämä ajattelu tapa kyllä paljoa siihen hätään auttanut.

minua kehotettiin kohtauksen alkaessa ajattelemaan jotain muuta tai ottamaan korvalappustereot mukaan ja keskittyä musiikin kuunteluun.

helpommin sanottu kuin tehty..

tämä auttoi itselläni , että sain ajatukset vähän pyörtymisestä pois:
laskin vaikka jotain mitä näin. esim. bussilla kulkiessa talojen ikkunoita tms.
puhuin puhelimessa liikkuessani kaupassa.
minullakin auttoi että mieheni oli mukana.

en loppujen lopuksi tiedä mikä auttoi minua paranemaan.
se että sain käydä ryhmäterapiassa auttoi todella paljon.
kuulin nimittäin siellä semmoisia tarinoita aiheesta, tiesin että oma tapaukseni ei edes ollut pahimmasta päästä.

olisi voinut olla huonomminkin.

lääkityksestä oli todella paljon apua.

kehottaisin sinua ottamaan yhteyttä lääkäriisi. hän voi tarvittaessa kirkoittaa lähetteen mielenterveystoimistoon tai määrätä sinulle lääkettä.

ehkä olisi parempi käydä juttelemassa psykiatrin kanssa, jos et ole ennen lääkitystä käyttänyt.

hän kertoo ja neuvoo sinua miten olisi parasta tapauksessasi toimia.

ensi hätään voit pyytää lääkäriäsi määräämään rauhoittavia. itse söin xanoria.
se auttoi niin, että pystyin liikkumaan julkisilla paikoilla. tiesin että, jos alkaa tuntua pahalta minulla on lääkkeet taskussa ja voin tarvittaessa napata niistä yhden.

niiten käyttöä ei kuitenkaan kannata jatkaa kun välttämättömimmän ajan, koska niihin jää helposti koukkuun.

itse paniikkihäiriössä käytettävät lääkkeet auttavat vasta n.parin viikon kuluttua kuurin aloittamisesta.

toivottavasti tästä olisi edes vähän apua.

tiedän miltä sinusta tuntuu. toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa puhua asiasta.
itse häpesin tätä asiaa niin paljon että salasin sen ystäviltäni ja työkavereiltani.
mutta kukaan joka ei ole asiaa kokenut ei voi täysin auttaa ja ymmärtää.

kyllä sinä siitä ajan kanssa parannut,nyt vaan tuntuu vaikealta.
joka askeleella miettii, että kohta minä makaan tuossa maassa.
et sinä siihen pyörry. ajattelet vain.

pyydä apua, kyllä ne terveyskeskuksessa ymmärtää jos ei niin vaadit sitä apua.

aikaa se vie,mutta on taas ihanaa kun ei tarvitse elää "puolella teholla"
saa nauttia elämästä ja lapsen kehittymisestä.

paljon voimia ja halauksia sinulle.

jos haluat kysyä vielä jotain minulta niin laita tänne palstalle käyn aika ajoin lukemassa kanssasisarieni tarinoita.

hyvää jatkoa


:hug: =)

 

[harmaana]

\

lainaus:

Mistä tietää että sairastaa?Oireet?

Itsellä,jos joudun lähtemään yksin tai lasten kanssa jonnekkin..esim kaupungille,isompaan kauppaan,rupeaa "koitos" jännittämään jo matkalla..sitä enemmän mitä enemmän kaikkea sitä ajattelen.
Esimerkki; Olin kiertelemässä kirpparilla ja sitten rupesin ajattelemaan asiaa,siis sitä,että kohta rupeaa kummiskin pyöryttämään.
Niinpä rupeskin sitten pulssi kiihtymään,kiihtymistään ja vaikka yritin olla ajattelematta asiaa,niin ei auta vaan loppujen lopuksi rupesi sitten jo pyöryttämäänkin ja oli pakko mennä istumaan sovituskoppiin.
Tätä se on,melkeinpä joka reissulla missä olen yksin tai lasten kanssa liikuskelemassa ..pelkään pyörtymistä ja näimpä alkaa huimata(näin ei tapahdu jos mieheni,äitini on mukana)
Huimata voi myös ruveta istuessani yksin vaikka neuvolan aulassa odotellessa..oikeastaan siis,kun rupean ajattelemaan asiaa..

Kaikki alkoi,kun odotin kuopusta.
Jätin sormeni painavan laatikon alle,kaupassa kärristä nostaessani laatikkoa ja pyörryin kivusta?vaikkei se kipeää tehnytkään kovin..
Sen jälkeen pyörryin kirpparilta tullessa esikoisen kanssa kaupan käytävälle(ihan yhtäkkiä ilman syytä)..ja siitä jäi "kammo" ja pelkäsinkin näin lähteä minnekkään yksin ja tästä kärsin edelleen
"luokitellaanko"tapaukseni paniikkikohtaukseksi?

Tämä "vaiva"todella rajoittaa/haittaa elämääni


hei

kirjoittelinkin jo omaa tarinaani tuonne.

itselläni oli aivan samanlainen pyörtymisen pelko. pyörryin aikoinaan verikokeissa ja siitä se sitten lähti.

minulle sanottiin että sen ajatteleminen on loppumaton noidankehä eli
kun aina ajattelin että kohta pyörryn niin se vaan ruokkii lisää pelkoa siitä, ja sitten saa paniikkikohtauksen.

en voi edes laskea niitä kertoja kun olen juossut kotia tai olisi tehnyt mieli jättää kaupassa ostokset siihen paikoilleen ja lähteä piiloon jonnekin rauhoittumaan, kun tuntuu että pyörryn nyt tähän paikkaan. joskus senkin tein. siis lähdin lipettiin. koskaan en pyörtynyt.

minua kehotettiin ajattelemaan näin: "entä sitten jos pyörryn kyllä siitä ylös kohta noustaan ja apua varmasti tulee"
minua ei tämä ajattelu tapa kyllä paljoa siihen hätään auttanut.

minua kehotettiin kohtauksen alkaessa ajattelemaan jotain muuta tai ottamaan korvalappustereot mukaan ja keskittyä musiikin kuunteluun.

helpommin sanottu kuin tehty..

tämä auttoi itselläni , että sain ajatukset vähän pyörtymisestä pois:
laskin vaikka jotain mitä näin. esim. bussilla kulkiessa talojen ikkunoita tms.
puhuin puhelimessa liikkuessani kaupassa.
minullakin auttoi että mieheni oli mukana.

en loppujen lopuksi tiedä mikä auttoi minua paranemaan.
se että sain käydä ryhmäterapiassa auttoi todella paljon.
kuulin nimittäin siellä semmoisia tarinoita aiheesta, tiesin että oma tapaukseni ei edes ollut pahimmasta päästä.

olisi voinut olla huonomminkin.

lääkityksestä oli todella paljon apua.

kehottaisin sinua ottamaan yhteyttä lääkäriisi. hän voi tarvittaessa kirkoittaa lähetteen mielenterveystoimistoon tai määrätä sinulle lääkettä.

ehkä olisi parempi käydä juttelemassa psykiatrin kanssa, jos et ole ennen lääkitystä käyttänyt.

hän kertoo ja neuvoo sinua miten olisi parasta tapauksessasi toimia.

ensi hätään voit pyytää lääkäriäsi määräämään rauhoittavia. itse söin xanoria.
se auttoi niin, että pystyin liikkumaan julkisilla paikoilla. tiesin että, jos alkaa tuntua pahalta minulla on lääkkeet taskussa ja voin tarvittaessa napata niistä yhden.

niiten käyttöä ei kuitenkaan kannata jatkaa kun välttämättömimmän ajan, koska niihin jää helposti koukkuun.

itse paniikkihäiriössä käytettävät lääkkeet auttavat vasta n.parin viikon kuluttua kuurin aloittamisesta.

toivottavasti tästä olisi edes vähän apua.

tiedän miltä sinusta tuntuu. toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa puhua asiasta.
itse häpesin tätä asiaa niin paljon että salasin sen ystäviltäni ja työkavereiltani.
mutta kukaan joka ei ole asiaa kokenut ei voi täysin auttaa ja ymmärtää.

kyllä sinä siitä ajan kanssa parannut,nyt vaan tuntuu vaikealta.
joka askeleella miettii, että kohta minä makaan tuossa maassa.
et sinä siihen pyörry. ajattelet vain.

pyydä apua, kyllä ne terveyskeskuksessa ymmärtää jos ei niin vaadit sitä apua.

aikaa se vie,mutta on taas ihanaa kun ei tarvitse elää "puolella teholla"
saa nauttia elämästä ja lapsen kehittymisestä.

paljon voimia ja halauksia sinulle.

jos haluat kysyä vielä jotain minulta niin laita tänne palstalle käyn aika ajoin lukemassa kanssasisarieni tarinoita.

hyvää jatkoa


:hug: =)

Oli toisaalta järkytys,toisaalta helpotus lukea tekstisi ja "todeta" että sitä se on..paniikkikohtaus..
Mutta se vain askarruttaa,että miten se voi "puhjeta" noinkin mitättömästä tapahtuneesta asiasta :/ ..tuosta noin vain..yht`äkkiä
MIKSI!!

Sitä en ennen kiinnittänyt mitään huomiota tälläisiin teksteihin..mitäpä sitä kiinnostumaan asioista jotka eivät itseä koske.
Mutta nyt! Sitä huomaa miten paljon meitä on,jotka tästä kärsivät...

Minä itse ajattelen,että kun olen näin nuorikin vielä(22v)..miten minä kestän,jos koko elämä on tälläistä pelkoa...mullahan on pitkä elämä edessä!!

En tiiä..on jotenkin niin sekaista...en uskalla,kehtaa kertoa kellekkään..

Äidilleni mainitsin joskus asiasta ja hän kertoi ystävättärensä siskosta joka pyörtyili milloin minnekkin..ja piti asiaa jotenkin hirveenä,sairaana..tai sellainen tunne tuli aineskin...Äiti kehotti unohtamaan koko jutun!!?!!..

Työkaverillekkin mainitsin ohi mennen ja hän kehotti liikkumaan enemmän yleisillä paikoilla..

Miehelleni vihjaan aina tyyliin; "Entäs jos mulla onkin nää aina paniikkikohtauksia"...siitä sitten sen enempää kuitenkaan puhumatta :ashamed:

Vaikein askel on se avun hakeminen...miten sitä kehtaa :ashamed: ...
en tiiä...raskasta "todeta" itsellä jokin "sairaus"...

 

[meli]

harmaalle:

sehän se ärsyttävintä on kun muut tuntui viittavan asialle kintaalla.
oma mieskin lohdutti, kun itketti pahaolo, mutta ei siitä koskaan sen syvällisemmin puhuttu. nykyään ei koskaan kun ei ole aihetta.

joskus mies vitsaili kun kävin terapiassa tai kun piti syödä mielialalääkettä.

sen takia koin vertaistuen tärkeäksi ryhmäterapiassa. kun puhuin niin jokainen tiesi tarkkaan mistä puhun ja olivat aidoati kiinnostuneita.

tiedän että se hävettää. ei ole helppoa myöntää itselleen, että mulla on päässä jotain vikaa. saati sitten muille.

minusta oli ihan kauheaa kun piti vaan todeta, että minulla on psyykkinen sairaus.
aina lääkkeetkin salaa otin. paitsi mieheltäni.

suurin osa suomalaisista kärsii jossain vaihessa elämäänsä paniikkihäiriöstä.muistaakseni 5%. yleensä tämä tapahtuu juuri nuorilla aikuisilla. paniikkihäiriöön liittyy usein myös masennusta ja ahdistuneisuutta. netistä löytää paljon tietoa. mm.tukiaseman sivuilta.
sekin jo helpottaa, kun lukee muiden kertomuksia niin tietää ettei todellakaan ole ainoa.

minulla tämän luultavasti laukaisi suuri elämäntilanteen muutos.
muutto isoon kaupunkiin,uusi työpaikka , ero ystävistä/sukulaisista.
sitten alkoi tulla huimauskohtauksia ja säikähdin, että kohta pyörryn.alkoi sydän jyskyttää,hikoiluttaa,henkeä ahdistamaan tuli epätodellinen olo.oli pakko päästä pois.

koska tiesin miltä tuntuu kun pyörtyy niin olin aina varma, että kohta minulta lähtee taju.

aloin väistelemään tilanteita. kävin kaupassa silloin kun tiesin, että siellä ei ole jonoja. en halunnut mennä paikkaan jossa on paljon ihmisiä. olisin vaan halunnut olla omissa oloissani.onneksi tämä ei ollut mahdollista.oli pakko liikkua.

sain apua myös rentoutusharjoituksista. kirjastoissa ja kaupoissa on rentoutus-cd:tä. niitten avulla oppii hengittämään rauhallisesti, kun paniikkikohtaus on tulossa.

on tärkeää ettei hyperventiloi vaan oppii hengittämään rauhallisesti.

söin myös raskauden aikana beeta-salpaajaa vähän aikaa.kun silloin ei saa käyttää rauhoittavia.
beeta-salpaajt tasoittavat sydämen sykkeen niin ettei se ala yht`äkkiä lyödä täysiä. se auttoi kun huomasi, että sydän lyö rauhallisesti, hengitys pysyi rauhallisena niin paniikkikohtauskin pysyi poissa.

hypnoosissakin kävin tämän asian tiimoilta.lääkärini suositteli.
ei ollut hypsnoosi minun juttu. ei minkään laista apua. ehkä vähän jotain hengitys juttuja opin, ei muuta.rahat meni kankkulan kaivoon.
ehkä se voi jollekin tepsiä.

jokaisen on tietenkin selvitettävä paras keino itse selviytyä, mutta
tässä on jotain minkä avulla selviydyin josko jostain sinullekin apua.

olen kyllä varmaan kokeillut kaikkia olemassa olevia keinoja...
että kokemusta löytyy...

itse olin 20 vuoden ikäinen kun nämä alkoi. n.kaksi puoli vuotta siitä kärsin ja söin lääkkeitä.
suurimman osan se oli hallinnassa lääkkeitten avulla ja pystyin elämään elämääni.

nyt vaan rohkeasti otat yhteyttä lääkäriin niin sinun ei tarvitse enää turhaan kärsiä.

tämän asian kanssa on vain pakko oppia elämään. tiedän itsekin että se voi tulla takaisin milloin hyvänsä, mutta nyt tiedän mitä se on ja osaan heti hakea apua.

pilleripurkkikin on vielä kaapin perällä, ihan vaan kaiken varalta.
toivottavasti saa homehtua sinne...

tsemppiä sulle kovasti

 

[taustalla]

mulla on ihan selvästi jonkunasteinen paniikkihäiriö mutta nyt kun menin lääkärille niin lääkäri antoi vain reseptin beetasalpaajaa ja passitti mut verikokeisiin ja hyperventilaatiotestiin.verikokeisssa ei ollut mitään ihmeellistä vaan labrahoitaja sanoi että kaikki arvot oli kohdallaan että ei oikeastaan paremmat voisi olla.
mulla on just noita paniikkioireita mitä luin tosta edellisistä jutuista ja mulla on jotain ihme ahdistusta että henkeä ahdistaa tämän tästä ja on kuin pala kurkussa.tätä on jatkunut nyt jo noin 8vuotta ja vasta nyt menin lääkärille sillä mielellä että nyt saan jotain lääkitystä tähän vaivaan.lääkäri sanoin vaan että mennä tuohon testiin vaikka ite en tajua miksi koska en kuitenkaan ole koskaan hyperventiloinut.en siis usko että ongelman ratkaisua löytyy tuosta testistä.
tämä kaikki alkoi kun olin saanut toisen lapseni ja aloimme taloa rakentamaan.siitä lähtien tämä olotila on ollut seuralaisenani silloin tällöin.joskus menee muutama viikkokin ettei oireita ole mutta sitten ne tulee taas joskus hyvinkin ahdistavina takasin. :ashamed:
lääkäri sanoi ettei mielellään anna minulle mitään psyykelääkkeitä tässä vaiheessa koska niistä tulee vain tokkurainen olo ja en sitten jaksa keskittyä lapsiini senkään vertaa kuin nyt.onko näin että niistä lääkkeistä tulee tokkurainen olo? :attn: :/ nyt kun minua oikein ahdistaa ja kurkkua kuristaa niin teen kyllä kaikki hommat mutta jotenkin puolitehoisena ja lapsiin en jaksa silloin täysillä keskittyä kun itsellä on huono olla ja ahdistaa.tämä on yhtä noidankehää ja olin tosi pettynyt kun en saanutkaan nyt lääkäriltä minkäänlaista paniikki- tm. lääkitystä edes kokeiltavaksi. olisi se jotenkin niin juhlaa jos ei tarvisi aina keskittyä tähän hengittämiseen tai että aina ahdistaa ja jotkut paikat saa inhottavan olon aikaan.tämä häiritsee jopa nukahtamistakin kun yleensä illalla juuri hengityshomma on pahimmillaan.
onneksi on teitä kohtalotovereita näinkin paljon

 

[juups]

mullekkin lääkäri määräs beetasalpaajaa ja verikokeita vaa.menin sit toiselle lääkärille ku ei paha olo lähteny.tää lääkäri tajus heti että on ahistushäiriö ja määräs cipramilii joka oli pelastus...nyt nautin elämästä.mitää tokkuraista oloo ei oo tullu,huono olo oli vaa aluks mikä oli normaalii.eli oli onnen potku toi lääkärin vaihto.yksityiselle menin ja makso enemmän mutta olin kyl valmis maksamaakii että saan tän elämän paremmaks

 

[Aurinkoinen]

\

Mielestäni osa mielialalääkkeistä on sellaisia, että niitä voi käyttää raskaudenkin aikana. Olen käsittänyt, että esim. Zoloft on sellainen. Parasta on kuitenkin soittaa teratologiseen keskukseen ja kysyä asiasta. Siellä tiedetään kaikkien lääkkeiden sopivuus ja sopimattomuus.

Ei kannata kärsiä paniikista ja ahdistuksesta, jos voi lääkkeitäkin käyttää. Ilman lääkkeitä olo voi pahentua ja se ei sitten taas ole yhtään hyvä juttu. Tsemppiä sinulle!

osa lääkkeistä on sellasia että voi käyttää rakauden aikana.parempi niin että voi nauttia raskaudesta kuin että kärsii koko ajan ja kenelle siitä on iloa

 

[taustalla]

:attn:

nostan kun joku kyseli paniikkihäiröstä
tässä ketjussa on aika paljon tietoa

 

[täälläkin yksi]

Minäkin sitten yksityisellä asian tiimoilta kävin ja sain ahdistukseen Opamoxia, jota sitten otan tarvittaessa. Ja aivan huippujuttu on ollut, kun nyt sitten uskaltaa jopa liikkua kaupungilla, kaupoissa jne !! Kovin helposti en tuota pillerin murua silti ole ollut ottamassa, vaan aina ensin yritän sinnitellä ja jos ei auta niin sitten vasta otan. Mutta kyllä mäkin yksityiselle menoa noissa asioissa suosittelen, n. 40e + lääkkeet tuli sille reissulle hintaa.
Mutta voimia tosiaan kaikille asian suhteen, helppoa ei ole, muttei tähän sentään kuolekaan !! Kyllä me täältä vielä noustaan !! :heart: :hug:

 

[Rouva Paniikki]

..eilinen päivä oli henkisesti raskas ja illallahan se paniikkikohtaus pamahti. Kuvio on sama joka kerta: nukahdan ja herään kun sydän lyö todella nopeasti ja on muutenkin sellainen olo kuin aivoja imettäisi ulos!

Olin niin väsynyt, etten jaksanut heti lähteä hakemaan lääkettä (Propral/Oxamin). Yli tunnin jatkui: nukahdin ja heräsin, nukahdin ja heräsin... Viimein, kun pulssi löi todennäköisesti yli 150, nousin ja otin Propralin (joka siis tasoittaa pulssia ja näin myös helpottaa "en saa happea" -tunnetta).

Paniikkikohtauksessa olo on ihan käsittämätön, mutta itsehillintä ja hengityksen normaalina pitäminen auttavat. Ja tieto, ettei siihen todellakaan kuole ja moni muu sairaus on paljon pahempi!

Olen saanut ensimmäiset kohtaukset 20 v sitten, mutta ekan lapsen jälkeen (11 v sitten) olen syönyt myös masennuslääkkeitä kolmeen eri otteeseen. Lopetin reilu kuukausi sitten masennuslääkkeet kokonaan. Söin hieman yli 2 vuotta Seroxatia ja perään 1kk Miaxania. Lopetusoireet ovat kestäneet tänne saakka, joskin lieventyneet. Huimausta, "sähköiskuja", ahdistusta, levottomuutta...

Lääkäri määräsi minulle ensin Xanoreita, mutta jätin ne pois, koska se aine todellakin "koukuttaa" aika nopeasti. Elimistö reagoi erilaisilla "tuntemuksilla", jos lääkettä ei tule säännöllisesti. Palasin siis tuohon Oxaminiin, jota yritän syödä vain todella tarpeeseen (ylivirittyminen, ei osaa nukkua, kun on niin väsy).

Tuntuu hyvälle kun on saanut taas lääkkeet jätettyä pois. Tietää, ettei mikään ainakaan johdu lääkkeen sivuvaikutuksista. On oikein "luomu" olo =)

Paniikkihäiriö on kamala sairaus, mutta sen kanssa oppii ja voi elää. Suurta helpotusta tuo, jos voi kertoa asiasta kanssaeläjille suht avoimesti. Jos joutuu jännittämään, että tuleekohan se kohtaus, niin eiköhän se sieltä tule :\|

Hävetä ei myöskään saa! Se on sairaus siinä missä joku muukin. Vaikka helposti saa "se vaan kuvittelee" ja huomionhakuisen -leiman. Mutta sen voi jättää omaan arvoonsa ja keskittyä pitämään itsestään huolta. Turha kiire ja stressi pois, ei kamalasti mitään normaalista poikkeavaa, ainakaan yhden päivän osalle. Ruokavalio ja ulkoilu ovat tärkeitä. Sekä ITSELLE ANTEEKSI ANTAMINEN!

Voimia meille kaikille ja muistakaa: me olemme erityisiä, kaikki eivät edes voi saada paniikkikohtauksia vaikka haluaisivatkin

 

[taustalla]

\

Täällä kans paniikista ja etenkin jännityksestä kärsivä äiti. Minulla ainoana lääkkeenä Propral 40mg, auttaa jos pystyy ennakoimaan jännittävän tilanteen.. Aika tavalla tuskallista välillä, nimittäin olen alkanut jännittämään tutussakin porukassa. Jotenkin pelkään aloitta varsinaista mieliala-lääkitystä, onko lääkkeen aloittamisen jälkeen oireet pahentuneet ja jos on niin kuinka kauan kestää että tasaantuu? Itse paniikkia ja jännitystä on kestänyt useita vuosia mutta jotenkin olen selvinnyt.. olisi kuitenkin mukava elää välillä ilman jännittämistä..

Ihan kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut...
Jännittämisestä kärsin, nyt ollut ilman lääkkeitä nelisen vuotta mutta syönyt seroxatia ja sitten toista jota otin juuri ennen jännittäviä tilanteita.Lääkkeillä oli aloitettaessa ja lopettaessa pieniä sivuvaikutuksia, huonoa oloa lähinnä.Luulen myös että lääkkeet lihottivat minua jonkin verran(painonnousu ei ehkä kokonaan lääkkeistä johtuvaa).Nyt siis ilman lääkkeitä ja välillä aina huonoja kausia ja sitten taas hyviä.Nyt huono kausi päällä ja näitä asioita kelaa päivittäin... :'( En kuitenkaan haluaisi alkaa lääkkeitä uudelleen syömään eikä asiat pelkästään niillä ratkeaisikaan.Terapiaa kait tarvitstisin, mutta yksityisellä kallista ja onko sitten muita vaihtoehtoja...

 

[jane]

Paniikkihäiriö on mullakin. Olen aina ollut huippu hyvä kaikessa mihin olen ryhtynyt, koulut, urheilu, nyt olen jo yrittäjäkin ja vasta 23 v. Olin aina sellainen superitsevarma tyyppi. Kaksi vuotta sitten sain ekan paniikkikohtauksen kun olin selkäsärkyyn syönyt paljon lääkettä ja valtava paine yksien urheilukisojen voittamisen jälkeen laukesi. En tietenkään tiennyt mitä mulla tapahtuu, kun kesken unen herään tunteeseen, että nyt kuolen. Kun seuraavana päivänä menin lääkäriin, se sanoi että mulla oli ollut vaan akuutti stressireaktio. Pari kuukautta meni sitten ihan tavallista elämää, kunnes ahdistus alkoi vaivaamaan ja pelkäsin olla yksin. Pelkäsin että olen tulossa hulluksi ja mielikuvitus laukasi aivan kamalaa tahtia. Menin taas lääkäriin ja sain lääkkeeksi Fluoxetin Generics 20 mg/vrk paniikkihäiriöön. Koko ajan hoidin työn, opiskelun ja urheilun yhtä hyvin kuin ennekin. No, en uskonut että mulle voi tulla tälläinen psykkinen sairaus ihan noin vaan kun ei elämässä ollut mitään vikaa, eikä traumoja jne. Kävin endokrinologilla ja selvisikin, että ennen kuukautisia prolaktiinitaso nousee liian korkealle, että se on yksi asia vaivani taustalla, eli paniikki ja ahdistus on tavallaan pms-oireilua.

Olennyt käyttänut lääkettä ja välillä ollut kaksi kertaa 3 kk:tta ilmankin, mutta aina se on uusinut. Psykoterapeutillakin kävin ja oli mukava kyllä analysoida itseään,mutta ei mulla ole tarvetta psykoterapialle terapeutin mukaan ja itsekin koin sen turhaksi. Nyt odotan ekaa lastani, käytän fluoksetiinia mikä on erikoislääkärin mukaan ihan turvallinen lääke, ei riskiä m9hinkään. Kaiki on mennyt tosi hyvin, joskus kiukuttaa ja masentaa ja ahdistaakin, mutta olen ajatellut että se on normaaliin raskauteen kuuluvaa. Itseluottamustani en ole saanut vileä takaisn ihan täysin,mutta lähes. Olen oppinut tästä kaikesta sen, että en olekaan supervahva ja kaikkivoipa, eikä aina kannata pyrkiä täydellisyyteen.

Luulenpa että paniikki ja ahdistus on sellaisten ihmisten vaiva, jotka eivät anna itselleen lupaa olla heikko välillä, epäonnistua. Kasaamme itse itsellemme hirveästi paineita ja vaatimuksi, kyllähän ympäristökin siihen kannustaa mutta oma ajattelutapa meitä loppupeleissä ahdistaa. Pitäisi oppia ottamaan rennosti eikä aina kokea syyllisyyttä muutamasta liikakilosta tai sotkuisesta asunnosta.

Lääkkeet turvallisia, eiole mikään synti sairastua ja uskon parantuvani. Siis hakekaa apua ja hoitakaa itsenne kuntoon, ei se itsestään ohi mene, mutta oikealla hoidolla turha kärsimys loppuu. Voimia kaikille ja luottakaa itseenne ja siihen, että tämä vaiva ei ole ikuinen eikä tähän kuole.

 

[Panik]

Nosto

 

[humbe]

niin, minä olen kohta kymmenen vuotta kulkenut diagnoosilla paniikki- /pakko-oireinen häiriö. 6 vuotta olen syönyt seroxatia ja saanut sinä aikana kaksi täysin tervettä lasta. lääkkeen myötä oloni on tasapainossa, mutta lääkettä ei ole tarvetta lopettaa vielä. ihmettelenkin, kun joku pinossa aiemmin kirjoitti, että seroxatia ei voinut raskausaikana syödä. minun lapseni eivät ole kärsineet minkäänlaisista vieroitusoireista tms., vaikka annostukseni on ollut loppuraskaudesta isompikin. olen imettänyt molempia lapsia yli puoli vuotta, joten ovat saaneet äidinmaidosta "onnellisuuspilleriä", ja he ovatkin sangen onnellisia ja tasapainoisia lapsosia!

mutta tiedän kyllä, mitä on olla todella ahdistunut, mitä on, kun on ihan varma, että jotain pahaa tapahtuu ja on itse saanut sen pahan aikaan. tiedän, mitä se on, kun tuntuu, että sekoan tähän paikkaan. tiedän, millaista on valvoa varmana siitä, että sairastaa jotain vakavaa sairautta ja kuolee siihen. tiedän, miltä tuntuu, kun PELKÄÄ, pelkää omia ajtuksiaan, pelkää ihan kaikkea.

voimia teille!

 

[Jaahah]

\[quote="15.09.2005 klo 21:50 meli
.
söin myös raskauden aikana beeta-salpaajaa vähän aikaa.kun silloin ei saa käyttää rauhoittavia.

] Ja tämän kirjoittajalle tiedoksi, yllä SAA käyttää rauhoittavia myös raskausaikana!!! Näin minulle ainakin 4 lääkäriä vakuutellut, samoin Teratologinen tietopalvelu. Jotkut joutuvat käyttämään isojakin annoksia esim. Opamoxia 3x30mg joka sekin vielä ihan sallittua.

 

[TaikaWiitta]

:wave:
Menossa tunnin päästä lääkäriin tästä asiasta!! Peukkuja mulle

 

[Uneton]

Itselläni elämää eniten haittaa sellainen perusjännittyneisyys, etten esimerkiksi pysty ottamaan päiväunia, koska en pysty nukahtamaan, samoin illalla ja yöllä, aamulla nukkuminen vaikeaa. Kauhea univelka siis, mutta nukkua en osaa...
Lisäksi ahdistaa välillä pahasti, esim. seurassa ei silloin pysty syömään, tulee etova olo...
Olen aina ollut tosi reipas ja jaksanut ja kestänyt kaiken, hurjiakin juttuja, aina vaan selviytynyt, iloinen ja pärjäävä, kauniskin, jne...
Mutta mitäköhän tää on ja mitä lääkettä, tms.?

 

[meli]

sattui tämä ketju silmiin ja olen itse tänne tällä nimimerkillä kirjoittanut noin vuosi sitten.
silloin kirjoitin että olin lääkkeettä ja elämä ok.

no eipä enää ole.syön lääkkeitä enemmän kuin ikinä. sepram30mg busbar15mg päivässä ja opamoxia tarvittaessa.

viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. ero miehestä, tulevaisuuden suunnitelmat meni uusiksi. eron aikana masennuin söin lääkkeitä vähän aikaa.elämäni kauheinta aikaa.

joku aika eron jälkeen tapasin uuden miehen.rakastuimme ja elämme nyt yhdessä.rakastan häntä täydestä sydämestäni.
hän joutuu olosuhteiden pakosta olemaan viikot muualla,joskus on ettemme näe kahteen viikkoon.

no kesällä alkoi taas paniikkihäiriöt.kesken työpäivän ihan ilman mitään varoitusta.siitä meni kaksi viikkoa ihan usvassa.odotin vain että lääkkeet alkaavat auttamaan se oli ihan hirveätä.pelkäsin tulevani hulluksi ja kuolevani.olin sairaslomalla sen pari viikkoa.
luulin jo päässeesni eroon tästä mutta enkai pääse koko elämäni aikana .joku sanoi että voi helpottaa kun vanhenen. nyt olen 25v.

pyöritän arkea yksin.hoidan lasta yksin.pitäisi jaksaa käydä töissä että työpaikka säilyisi.tuntuu että elän puolella teholla.
käyn keskustelemassa psykiatrisella olostani.
en ole käynyt vähään aikaan tänään oli pakko soittaa aika.onneksi pääsen iltapäivällä. monta päivää on ollut masentunut olo.en uskalla itkeä.pelottaa etten pysty lopettamaan sitä.
olen ollut sairaslomalla 2vko en tämän asian takia vaan tapaturman. sekin ahdistaa kun taas olen pois töistä.

ex-mies arvostelee ostamiani vaatteita,kasvatustapojani ja jotain muutakin. olen hänelle sanonut että yritän parhaani mukaan kasvattaa lastani. omasta mielestä ihan normaalia rakastavaa ja huoletonta lapsen elämää hän saa elää.välillä on aina isänsä luona.

pahinta tässä on kun joutuu olemaan erossa uudesta miehestäni.en enää haluaisi olla yksin,mutta pakko. vielä kolme kuukautta niin hän tulee pysyvästi kotiin.

ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni,pitää pakottaa itsensä tekemään asioita.rakastan lastani yli kaiken. haluaisin että olisin taas normaali oma itseni.

olisi kiva jos joku haluaisi kirjoitella enemmänkin.kun en tästä juuri kenenkään kanssa juttele.


loppui sitten se päivän paiste risukasaan.. :\|

 

[taustalla]

nostelen :attn:

 

[Onni]

Nimimerkki Meli: mä olisin kiinnostunut kirjoittelemaan....Tarinassasi on paljon tuttua :hug:

 

[meli]

hei onni kirjoittele minulle osoitteeseen sade-81@hotmail.com

muutkin saavat toki kirjoittaa jos haluaa.

se avartaa maailmaa kun keskustelee näistä asioista muiden saman kokeneen kanssa. huomaa ettei ole yksin tämän sairauden kanssa.
ja kun ne ajatukset saa edes kirjoitettua sekin vähän helpottaa.
mulle sanottiin että ne ajatukset pitää jakaa muiden kanssa mitä siellä päässä pyörii niin ne eivät saa päässä muhiessaan kohtuuttomia mittasuhteita.

luin muuten Ben Furmanin kirjan -perhosia vatsassa,apua pelkoihin ja paniikkiin-
minuun ei kirja kolahtanut,en kokenut että olisin siitä mitään uutta lukenut,mutta suosittelen sitä sellaisille ihmisille joille paniikkihäiriö on juuri puhjennut,eikä ole vielä kerennyt niin paljoa tietoa saada.
kirjassa oli vaan minun mielestäni aika paljon ihan ääreistapauksia.
ei todellakaan kaikilla paniikkihäiriö ole niin pahana mitä kirjassa annettiin ymmärtää.
ei kaikki sulkeudu kotiinsa ja joudu sairaseläkkeelle...mut tää nyt on vaan mun arvio tästä kirjasta.

no mut mulla menee nyt ihan ok. oikeestaan aika hyvin.kävin juttelee ja se autto paljon.
ja minulle aloitetaan joku uusi hoitojakso. kuulemma keskusteluja,lääkärikäynti ja jotain,en tarkkaan tiedä mitä kaikkea ennen kuin alkaa.

auringon paistetta kaikille =) =) :hug: