H
harmaa
Vieras
Olen monen pienen äiti. Onnellisesti naimisissa. Parisuhde kunnossa ja ihana mies. Rakastamme toisiamme yhä niinkuin joskus ennen.
Minulla ei ole koskaan ollut omaa aikaa. Tai olisihan sitä varmaan vaikka kuin, jos niin haluaisin! En uskalla lähteä yksin mihinkään, minulla on paniikkihäiriö.
Olen sitten tyytynyt olemaan kotona jo lähes 10 vuotta ja pääasiassa olen ollut onnellinen. Menemme aika paljon kuitenkin, mutta aina koko perheellä.
Minulla ei ole koskaan ollut kunnon ystävää. Tai koskaan ja koskaan, joskus nuorena viimeksi ja hänkin jäi, kun naimisiin menin ja muutin kauas.
Olen siis ollut kaikki nämä (avioliitto)vuodet ilman ystävää. Miehelleni kyllä voin puhua ihan kaikesta ja hän minulle ja siksi kai olenkin jaksanut. Mutta koen yksinäisyyttä joka päivä ja kärsinkin siitä. Tiedän itse olevani hyvä ystävä, sellainen johon voi satavarmasti luottaa ja joka antaa kaikkensa tarvittaessa. En sano tätä kehuakseni itseäni, mutta näin asia kuitenkin on.
Olen kärsinyt murrosiästä asti kuoleman- ja sairauksienpelosta. Johtuu ehkä paniikkihäiriöstä? Viisitoista vuotta olen jo pelännyt sairastuvani vakavasti, tutkin itseäni sairaalloisesti päivittäin ja jos löydän tai tunnen jotain kummallista, olen heti ihan paniikissa ja teen kuolemaa. Monet kerrat olen jo miehellenikin pitänyt "hyvästijättöpuheet", olen ollut ihan varma, että nyt kuolen. Tässä vielä kuitenkin naputtelen, eikä minulla ole tähän päivään mennessä diagnosoitu muuta kuin paniikkihäiriö! En tosin hetkeäkään jaksa uskoa, että olisin umpiterve. En uskalla elää. En uskalla nauttia elämästä täysillä. Ajattelen (erittäin hölmösti), että jos heittäydyn elämälle, viimeistään sitten tapahtuu jotain kamalaa ja sairastun jne.! Hullua, tiedän.
Nyt vuodenpäivät minulla on vihlonut eri taipeita. Nivelkipujakin on aikalailla.
Yhä vihloo kainaloita ja nivusia, päivittäin.
Olen käynyt asian kanssa 3 kertaa lääkärissä, kerran yksityisellä ja yksikään tohtori ei ole minulta mitään vakavaa löytänyt, verikokeet ovat olleet normaalit jne. Imusolmukesyöpä on se, mitä pelkään kuollakseni nykyään ja olen varma, että nämä vihlomiset johtuu siitä. Lääkäreiden mielestä imusolmukkeeni ovat kuitenkin normaalin tuntoiset, eivätkä ole löytäneet mitään huolestuttavaa.
En kuitenkaan jaksa uskoa tuota. En jaksa uskoa olevani terve.
Hirmu usein minulla heikottaa, huimaa, palelee, tekee pahaa, tuntuu että tärisen, veri pakenee käsistä ja jaloista...jne. Lisäksi olen nykyään järkyttävän kireä ja ärtynyt. Koen lähes kaiken sietämättömäksi ja tämä on minulle ihan uutta ja outoa! Olen normaalisti iloinen ja kärsivällinen. Kauheaa olla kokoajan vihainen. Mutta nämä pelot "tekevät minut hulluksi"...en jaksa enää tutkailla itseäni ja pelätä ja pelätä...kauheaa olla kokoajan "kuolemassa"...
Elämäntilanteemme on tällä hetkellä hyvin stressinen. Mies joutui yllättäen työttömäksi ja rahahuolien lisäksi stressaa se, milloin saa uuden työn. Uusi työ on ollut kiikarissa jo jonkin aikaa ja lähes satavarmasti se lähiaikoina alkaa, mutta tarkkaa ajankohtaa emme vielä tiedä. Rahat ovat tiukilla.
Olemme lisäksi myymässä taloamme ja ensi syksyllä (kun vanhin lähtee kouluun) viimeistään pitäisi olla "jossain muualla". Haaveemme ja suunnitelmamme meillä on, mutta kaikki on kiinni siitä, saammeko taloa myytyä.
Sitäkin tässä saa pelätä, jos emme saakaan myytyä...tänne emme tahdo jäädä...työkin olisi muualla ja ystäviä täällä ei ole...
Talonkatsojia on kuitenkin ollut ihan kivasti.
Että näin.
Keksin juuri, että varaan vielä ajan yksityiselle ja kopioin tämän tekstini mukaan sinne...tässähän olisi kaikki tiivistettynä hyvin rehellisesti ja karusti...
Minulla ei ole koskaan ollut omaa aikaa. Tai olisihan sitä varmaan vaikka kuin, jos niin haluaisin! En uskalla lähteä yksin mihinkään, minulla on paniikkihäiriö.
Olen sitten tyytynyt olemaan kotona jo lähes 10 vuotta ja pääasiassa olen ollut onnellinen. Menemme aika paljon kuitenkin, mutta aina koko perheellä.
Minulla ei ole koskaan ollut kunnon ystävää. Tai koskaan ja koskaan, joskus nuorena viimeksi ja hänkin jäi, kun naimisiin menin ja muutin kauas.
Olen siis ollut kaikki nämä (avioliitto)vuodet ilman ystävää. Miehelleni kyllä voin puhua ihan kaikesta ja hän minulle ja siksi kai olenkin jaksanut. Mutta koen yksinäisyyttä joka päivä ja kärsinkin siitä. Tiedän itse olevani hyvä ystävä, sellainen johon voi satavarmasti luottaa ja joka antaa kaikkensa tarvittaessa. En sano tätä kehuakseni itseäni, mutta näin asia kuitenkin on.
Olen kärsinyt murrosiästä asti kuoleman- ja sairauksienpelosta. Johtuu ehkä paniikkihäiriöstä? Viisitoista vuotta olen jo pelännyt sairastuvani vakavasti, tutkin itseäni sairaalloisesti päivittäin ja jos löydän tai tunnen jotain kummallista, olen heti ihan paniikissa ja teen kuolemaa. Monet kerrat olen jo miehellenikin pitänyt "hyvästijättöpuheet", olen ollut ihan varma, että nyt kuolen. Tässä vielä kuitenkin naputtelen, eikä minulla ole tähän päivään mennessä diagnosoitu muuta kuin paniikkihäiriö! En tosin hetkeäkään jaksa uskoa, että olisin umpiterve. En uskalla elää. En uskalla nauttia elämästä täysillä. Ajattelen (erittäin hölmösti), että jos heittäydyn elämälle, viimeistään sitten tapahtuu jotain kamalaa ja sairastun jne.! Hullua, tiedän.
Nyt vuodenpäivät minulla on vihlonut eri taipeita. Nivelkipujakin on aikalailla.
Yhä vihloo kainaloita ja nivusia, päivittäin.
Olen käynyt asian kanssa 3 kertaa lääkärissä, kerran yksityisellä ja yksikään tohtori ei ole minulta mitään vakavaa löytänyt, verikokeet ovat olleet normaalit jne. Imusolmukesyöpä on se, mitä pelkään kuollakseni nykyään ja olen varma, että nämä vihlomiset johtuu siitä. Lääkäreiden mielestä imusolmukkeeni ovat kuitenkin normaalin tuntoiset, eivätkä ole löytäneet mitään huolestuttavaa.
En kuitenkaan jaksa uskoa tuota. En jaksa uskoa olevani terve.
Hirmu usein minulla heikottaa, huimaa, palelee, tekee pahaa, tuntuu että tärisen, veri pakenee käsistä ja jaloista...jne. Lisäksi olen nykyään järkyttävän kireä ja ärtynyt. Koen lähes kaiken sietämättömäksi ja tämä on minulle ihan uutta ja outoa! Olen normaalisti iloinen ja kärsivällinen. Kauheaa olla kokoajan vihainen. Mutta nämä pelot "tekevät minut hulluksi"...en jaksa enää tutkailla itseäni ja pelätä ja pelätä...kauheaa olla kokoajan "kuolemassa"...
Elämäntilanteemme on tällä hetkellä hyvin stressinen. Mies joutui yllättäen työttömäksi ja rahahuolien lisäksi stressaa se, milloin saa uuden työn. Uusi työ on ollut kiikarissa jo jonkin aikaa ja lähes satavarmasti se lähiaikoina alkaa, mutta tarkkaa ajankohtaa emme vielä tiedä. Rahat ovat tiukilla.
Olemme lisäksi myymässä taloamme ja ensi syksyllä (kun vanhin lähtee kouluun) viimeistään pitäisi olla "jossain muualla". Haaveemme ja suunnitelmamme meillä on, mutta kaikki on kiinni siitä, saammeko taloa myytyä.
Sitäkin tässä saa pelätä, jos emme saakaan myytyä...tänne emme tahdo jäädä...työkin olisi muualla ja ystäviä täällä ei ole...
Talonkatsojia on kuitenkin ollut ihan kivasti.
Että näin.
Keksin juuri, että varaan vielä ajan yksityiselle ja kopioin tämän tekstini mukaan sinne...tässähän olisi kaikki tiivistettynä hyvin rehellisesti ja karusti...
