Pakko on jaksaa jatkaa, mutta mihin suuntaan

[väsynyt ja toivoton]

Kaikki alkoi jo vuosia sitten kun vaimoni aloitti valmistumisensa jälkeen työelämässä. Ensimmäinen työpaikka oli aivan kauhea kaikilla mahdollisilla osa-alueilla mitattuna. Koko työyhteisö kärsi uupumuksesta. Hänen työnsä ei ole vielä koskaan tuonut kotiin tyydytystä eikä iloa vaan surua, murhetta ja tuskaa. Työpaikka on onneksi välillä vaihtunut mutta se ei ole auttanut vaan samat asiat ovat nousseet pintaan jokaisessa paikassa. Uskon että se on jossainmäärin kyseisen alan ongelma. Ongelmat ovat liittyneet työyhteisöjen sisäiseen toimintaan, vertaistuen saamiseen, työn arvostukseen, organisointiin ja resursointiin. Nämä ovat olleet suunnilleen samanlaisia joka paikassa.

Olen seuranut sivusta vaimoni pahaa oloa liian pitkään. Kuunnellut työhuolet ja murheet sekä kotona että töissä ollessani puhelimen välityksellä. Toiminut vertaistuksena ja terapeuttina. Hän on ollut todella uupunut ja ahdistunut jo yli vuoden, välillä kuitenkin paremmin jaksaen. Hänessä ilmenee kaikki perinteiset masennuksen merkit, Pahimpina hetkinä ollaan sivuttu jo itsetuhoisiakin ajatuksia. Olen koko ajan pyrkinyt tukemaan ja kuuntelemaan sekä kantanut vastuun kotitöistä ja lapsista, yrittänyt auttaa ja kannustaa jaksamaan. Masennusta hän ei itsessään myönnä olevan vaikka siihen yhden lääkkeenkin on saanut. Lääkkeen hän lopetti viikon jälkeen sivuvaikutusten vuoksi, mutta uutta ei hakenut. Hän haluaa siis pärjätä itse tuskansa yli.

Olen ajatellut että paras apu jonka voin tarjota on tukea häntä tavoitteessaan ja toiveissaan jotta hän jaksaa eteenpäin. Olemme myös puhuneet hänen mahdollisuudestaan vaihtaa alaa, mutta hän tuntee silloin koulutuksensa menneen hukkaan.

Viime aikoina hänen tunteensa ovat alkaneet heitellä entistä voimakkaammin ja ahdistukseen on liittynyt myös fyysisiä oireita, myös oma jaksamiseni alkaa olla lopussa. Se on syönyt kaiken voiman perhe-elämästämme. En uskalla tehdä mitään päätöksiä perheemme tekemisten suhteen koska en tiedä hänen olotilastaan miten hän suhtautuu niihin. En uskalla edes kutsua ihmisiä kotiimme kylään ilman hänen lupaansa. Jos kutsun saan päälleni hirveän syytösryöpyn. Lapsien kaveritkaan eivät voi meille aina tulla vaimoni itkukohtausten ja masentuneen olon vuoksi.

Viimeiset voimani kadotin ja murruin kun hän ilmoitti haluavansa erota jotta hänen pahan olon kierre saadaan katkeamaan. Työstä tulevaan tuskaan ja pahaan oloon hän uskoo vielä joskus tottuvansa ja turtuvansa ja kestäisi sen paremmin jos kotona olisi helpompaa. Tämä voisi olla mahdollista asuessa yksin siten että lapset ovat vuoroviikoin hänellä. Nyt hän on muuttunut etäiseksi ja vihaiseksi minua kohtaan ja olen todella huolissani siitä että hän aiheuttaa vain lisätuskaa itselleen ja perhellemme valintansa vuoksi.

Olen aivan umpikujassa omien ajatuksieni kanssa. Olemme yhtä mieltä siitä että jonkun asian tässä pitää muuttua. Parempina aikoina on käynyt selväksi että ahdistus kumpuaa töistä kotiimme. Yhtä mieltä ovat myös läheiset ihmisemme. En käsitä sitä mikä saa ennen niin huolehtivan ja rakastavan ihmisen jolle tärkeintä on ollut koti ja lapset arvostamaan työtään enemmän kuin perhettä ja omaa hyvinvointia. Hän vaikuttaa täysin erilaiselta ihmiseltä kuin muutama vuosi sitten. Hän on kuin varjo aikaisemmasta. Miksi uupumukseen ei voi hakea apua perheen ulkopuolelta ja luopua työstä jolle ei ole edes taloudellista pakkoa.

Luovuttaa en haluaisi koska häntä niin paljon rakastan. En vaan jaksa enää yrittää ymmärtää ja odottaa helpotusta hänen oloonsa. Masennuksen vuoksi olen yrittänyt saada hänet useasti lääkäriin mutta kun ihmistä ei voi pakottaa. Kuitenkin toivon että joku aamu näkisin vierelläni hymyilevän ihmisen joka on täynnä elämäniloa ja onnea, eikä kyyneleitä... Ihmisen joka nauttisi elämästään eikä kärsisi aamusta iltaan. Ihmisen jonka kanssa voisi keskustella muustakin kun surusta, tuskasta, murheesta ja vaivoista joihin ei saa apua.

Pakko on jaksaa jatkaa, mutta mihin suuntaan.

 

[Lonkkailija]

No onpa outo nainen. Miksei hän irtisanoudu, vai onko hän luonteeltaan joku ylisuorittaja, sellainen kiltti kympin tyttö?

 

[väsynyt ja toivoton]

No onpa outo nainen. Miksei hän irtisanoudu, vai onko hän luonteeltaan joku ylisuorittaja, sellainen kiltti kympin tyttö?

näin se taitaa olla...

 

[tuttu juttu]

Intuitiivisesti mulle tulee sellainen kuva, että suurin syy ongelmiin on vaimosi korvien välissä. Jotkut näkee syyn aina toisissa tai olosuhteissa, vaikka tosiasiassa vika on itsessä. On tietenkin olemassa aloja, joissa voi olla vaikeampaa tai vaativampaa, mutta ei mikään ala ole niin kamala, ettei siellä kukaan jaksaisi. Sinun vaimosi ei jaksa, jostain syystä.

Selvää on, että hän voi henkisesti huonosti. Minua vaan hämmentää se, että ekaksi se on työn vika ja nyt sinun. Jos hän jäisi kotiin, niin syy huonoon vointiin olisi siinä. Voi kun saisit hänet psykologin tai psykiatrin juttusille.

 

[Tuttua]

Kiltti tyttö täälläkin, ja siitä on maksettu. Itse olin liian kauan työssä, jonka pitäisi loppua viideltä iltapäivällä, mutta harvoin sieltä ennen puoltayötä lähti, ja tulipa välillä penkillä yövyttyäkin. Eikä sitäkään kukaan käsitä, miksi ihminen tekee (ilmaisia!) ylitöitä henkensä kaupalla, vakavaksi masennukseksi ja muistinsa menetykseksi, mutta niin se vain menee. Ajatteli, etteivät asiakkaat ole syypäitä, ei niitä voi laittaa kärsimään, pomon seinällenostaminen tilanteesta ei auttanut mitään, vaan valui kuin vesi hanhen selästä, ja kääntyi aina vain lisätaakaksi ja raskaaksi ilmapiiriksi, eikä kollegoja halunnut kuormittaa omilla töillä hakemalla esim. sairauslomaa, kun hekin olivat romahtamassa jo itsekin. Työterveyshuolto ei minun aikanani uskaltanutkaan ottaa kantaa, kun heillekin raha tulee firmalta, ei työntekijältä. Miksi en siis lähtenyt? Ajoissa?

Jossain vaiheessa ihminen on ensinnäkin jo niin väsynyt, ettei jaksa enää lähteä. Ei jaksa enää ajatella mitään muutoksia, mitään tästä päivästä kauammas, ei enää kykene. Pelkää ajatella organisoitavia muutoksia, pelottaa, millä sitten elää, pelkää toisaalta romahtavansa ilman sitä vähääkin sosiaalista elämää ja työpaikkahuumoria, mikä joskus tulee asiakkailta ja työtovereilta kaiken muun seassa, ja ennen kaikkea ottaa luonnolle ja kunnialle. Alasta on voinut pitää, mutta ei pysty erottamaan sitä ja työpaikkaa, ei tajuamaan, että työstä luopuminen ei tee vanhaa valintaa vääräksi, ei alaa huonoksi eikä ennen kaikkea työntekijää viallikseksi. Syy ei ole työntekijässä, jos kaikki työmaalla mättää, mutta senpä vain ottaa silti sisällään jotenkin omaksi huonoudekseen. Mitä väsyneempi ja jo masentuneempi on, sitä helpommin. Kokee olevansa se heikoin lenkki, joka ei kestänyt, eikä jaksa nähdä siinä mitään muuta kuin lopullista kuolemaa. Pelkää kommentteja, joita ei enää jaksaisi, sukulaisilta, tuttavilta, jopa keski-iässä vanhemmilta. Jossain sisällään kokee, että minä olen se, josta ei voida enää olla ylpeitä, joka ei ole töissä, joka on luuseri ja syrjäytyjä. Näin korkealla työ Suomessa arvostetaan, rivien välissä. Ja ihminen on niin hullu, että uhraa mieluummin itsensä kuin maineensa, vaikka järjellä ajatellen siinä ei ole mitään järkeä. Mutta kaikki pettää usein sisältä ennenkuin se viimeinen julkisivu. Työ ja muut, joiden avulla olla 'kunniallinen ihminen' vastaantulijoiden kyselyssä onkin tunneasia. Kun millään voimalla ei enää kulje, syyllisyys on se starttimoottori, jolla yritetään vielä nytkyttää elämässä eteenpäin moottorin jo pysähdyttyä. Pitää olla voimissaan, että jaksaa lähteä pois!

Ehkä avioero on jo niin paljon yleisempi asia, että kuvittelee, että se olisi 'hyväksyttävämpää', ja jotenkin selkeämpää kuin työkuviosta putoaminen ja uuden etsiminen? Ehkä hän siinä työstä vinoutuneessa mielentilassa kuvittelee jaksavansa sen muutosrulianssin paremmin? En tiedä, tuo ei koskenut itseäni, mutta yritän kuvitella hapuillen asiaa. Että siihen on yhteiskunnassa kaavat, miten jatketaan, työstä putoavalla sellaista selkeää jatkoa taas ei ole. Tai sitä hän ei ainakaan jaksa nähdä. Eihän se ole mitenkään vastaus ongelmaa, ja järjetön ratkaisu kaikin puolin, ja voi pahentaa tilannetta paljon, mutta ehkä hän nyt luulee asian niin? Jotain pitää muuttaa, työ olisi se asia, mutta työtä ei uskalla, otetaan edes jotain, vaikkei se liity asiaan. Ei se kyllä kuullosta kuin peiton jatkamiselta peiton päästä leikatulla palalla, ja lisäksi menee vielä kangasta saumanvaroihin, ja lopputulos on vielä huonompi.

Jotenkin vaimosi pitäisi saada tajuamaan, ettei tilanne ole hänen syynsä, että hänen elämänsä on ainutkertainen, ja ettei työstä luopuminen tuosta syystä ole enää tänä aikana häpeä eikä outoa. Ettei hänen tarvitse sen takia syöksyä piiloon tuttujen tullessa vastaan kadulla, kuten itse tein jo yhdellä pitkällä taistelulla saamallani palkattomalla kuukauden vapaalla, josta siis itse maksoin! Niin suuri se häpeän tunne on vapaudesta, vaikka onkin täysin järjetön! Ja vääntää rautalangasta myös se, että hänen koko elämänsä menee tuossa hukkaan, ja se on enemmän kuin koulutuksen hukkaanmeno! Ja ettei koulutuskaan mene hukkaan, koska hänhän on elänyt sillä jo yhden pitkän periodin. Ei se takautuvasti mihinkään katoa! Ja että nykyään ammatin vaihto toiseen on jopa yleistä! Ja että sille on syynsä...

Myös se on pakko tajuta, että väsymyskierteen alettua alkaa myös tehdä virheitä, ja sitten saa vielä enemmän sätintää ja vainoa, ja ettei se asia väsyneenä enää korjaannu, sitä unelmaa on enää turha elättää. Tilanne tulee menemään koko ajan vain huonommaksi, koska väsyneen työt kasaantuvat, joutuu tekemään pitempään ja huonommassa ilmapiirissä, väsyy enemmän, työt kasaantuvat enemmän, moitteet lisääntyvät... On siis ihan turha elätellä kuningasajatusta, että nousen, teen nämä tekemättömät loppuun, hoidan oman sarkani, ja lähden heti sen jälkeen, kunnialla voittajana. Ei sitä tilannetta tule. Tuosta uupumuksesta on pelastettava vain itsensä ulos, kaikki aikailu on miinusta, ja jätettävä se työmaa vain silleen, niin luonnolle kuin se ehkä tuleekin ajatuksena ottamaan. Voin sanoa, että se tunne haihtuu pian, se tappiontunne häviää vähitellen elämäntunteen tieltä, sillä ei tule olemaan jatkossa merkitystä, ja vasta siellä ulkona jälkikäteen näkee, missä pää pussissa -tilanteessa oli, miten vähän tilannettaan enää itse näki, ja miten järjetöntä jäänti olisi ollut. Miten vähän merkitystä on sillä, lähtikö voittajana vai ei...!!! Voittaja on nimittäin se, joka selviää ulos, ja alkaa ottaa otteen ensiksi siitä omasta elämästään!

Ja kannattaa lähteä ennenkuin vauriot ovat jo korjaamattomat, kuten itselleni kävi muistin suhteen. vähemmän kunniantuntoa, halua lähteä pöytä puhtaana ja selvinneenä olisi tehnyt sen, että olisi lähtenyt aiemmin ja selvinnytkin. Selviämistä kun ei ole jonkun työpaikan sakin hyväksyntä ja työmaan selviäminen, vaan yksityisen ihmisen selviäminen ja elämänilo. Emme synny tänne jotain työmaata varten, vaan itseämme ja lähimmäistämme, ja se ei ole firma. Omaa elämäämme varten. Emme voidaksemme antaa jotakuta pohjimmiltaan jonninjoutavaa kysyjää 'tyydyttäviä' (eivät ne häntä todellisuudessa edes kiinnosta!) vastauksia elämästämme, vaan elääksemme oman ainoan elämämme niin, että se on onnellinen ja mielekäs. Ruusutarhaa se ei ole jatkuvasti kellään, mutta sen voi silti elää omanaan, tai vain omansa varjona. Toista kierrosta ei välttämättä tule, tätä ainoaa elämäänsä ei kannata lahjoittaa muille luopuen siitä itse, ja sitähän tuollainen kierre juuri on.

Sinä tarvitset kyllä itse nyt ehdottomasti myös apua, työnohjausta, terapeutin, vähintäänkin kasan hyviä ystäviä, mutta heillä ei kyllä ole kaikkea tarvittavaa ammattitaitoa. Ellet pidä äkkiä jo itsestäsi huolta, et jaksa olla tukena, etkä elää elämääsi muutenkaan!

 

[väsynyt ja toivoton]

Intuitiivisesti mulle tulee sellainen kuva, että suurin syy ongelmiin on vaimosi korvien välissä. Jotkut näkee syyn aina toisissa tai olosuhteissa, vaikka tosiasiassa vika on itsessä. On tietenkin olemassa aloja, joissa voi olla vaikeampaa tai vaativampaa, mutta ei mikään ala ole niin kamala, ettei siellä kukaan jaksaisi. Sinun vaimosi ei jaksa, jostain syystä.

Selvää on, että hän voi henkisesti huonosti. Minua vaan hämmentää se, että ekaksi se on työn vika ja nyt sinun. Jos hän jäisi kotiin, niin syy huonoon vointiin olisi siinä. Voi kun saisit hänet psykologin tai psykiatrin juttusille.

Sama hämmennys tässä on itsellänikin ja se tuntuukin niin pahalta. Eikä se paha olo varmaan ole ikinä vaan yhden asian aiheuttamaa joten joku totuus varmasti siinäkin on. Onhan perheelämä ollut kriisissä tämän tilanteen kanssa jo jonkun aikaa. Nyt on vaan kuppi mennyt yli ja jotain pitää tehdä. Se on kyllä ihan totta että jos työ loppuu, mutta ahdistus jatkuu niin silloin tilaane on todella ongelmallinen. Sitä hän uskoakseni pelkääkin, koska sitten menetetty työ poistaa häneltä taloudellisen mahdollisuuden muihin muutoksiin.
Hän kyllä itsekin ymmärtää tämän ahdistuksensa mutta yrittää vain itse analysoida sen syitä ja seurauksia ja hoitaa itse itseään.
Miten ihmeessä saisin hänet hakemaan apua ulkopuolelta.

 

[Tuttua]

Sama lyhennettynä: syy on häpeä. Aiheeton, mutta todellinen. Ja avioero on nykyään monen mielessä pienempi häpeä kuin työmaalta lähtö, ainakin jos se olisi oma lähtö, kun työstä on toisaalta huutava pula, ja liian moni kysyisi kunnolla vastausta kuuntelematta "Miksi?"

Olin muuten juuri lakkiaisissa. Näin siellä terveydenhuoltoalan tuttavani, joka kuulemma oli vuosi sitten sanonut itsensä irti. En tiennyt, hän tekee yhä ajoittain keikkaa. Mutta hän oli todennut liian kaatuvan niskaan yli rajojensa ja voimiensa (paikan kuulopuheista tuntien uskon sen todella!) ja todennut, että hänellä on vain yksi elämä ja vain yksi hän. Nyt kuulemma kutoo aikansa sukkaa, hakkaa miehen kasaamia halkoja ja hoitaa luottamustehtäviä. Ajallaan katsoo, mitä tekee. Se oli siinä tilanteessa ja työpaikassa järkevän ihmisen ja voittajan ratkaisu, sanon minä, turhan hinnan jo maksaneena.

 

[Tuttua]

Ja jatkanpa vielä: psyykenlääkkeet vaikuttavat vasta viikkojen kuluttua. Sivuoireet sen sijaan tulevat heti. Ja niiden käyttöön on valtava kynnys, ihminen haluaa selvitä itse, vaikka järkevästi ajatellenhan on kyse siitä, että stressi ja masennus ovat muuttaneet aivojen välittäjäaineiden toimintaa, ja se on pelkkää kemiaa ja sähköoppia, ei häpeäasia. Ja se on kierre, masennus sekoittaa sen kemian, ja kemian viallinen toiminta aiheuttaa masennusta. Lääke olisi siis täysin neutraali asia! Diabetes korjataan ihan samoin kemialla, samanlainen toimintahäiriö. Ei kukaan häpeä insuliinia. Mutta ihan samoin minä olen yrittänyt nostaa itse itseni hiuksista ilmaan kuin tarinoiden Paroni von Münchausen, vaikka järki sanoo, ettei se ole järjellinen ajatus... Ei varmaan olisi kannattanut, sillä muistille olisi käyttöä, eikä ehkä olisi mennyt, jos tilanteen olisi katkaissut kemialla, ja elämänilo vaikuttaa sekin suoraan elimistön toimintaan, nykyään siitäkin jo tiedetään paljon enemmän kuin silloin aikanaan. Mutta tällainen ajattelu hänellä voi olla siellä takana.

 

[väsynyt ja toivoton]

Kiltti tyttö täälläkin, ja siitä on maksettu. Itse olin liian kauan työssä, jonka pitäisi loppua viideltä iltapäivällä, mutta harvoin sieltä ennen puoltayötä lähti, ja tulipa välillä penkillä yövyttyäkin. Eikä sitäkään kukaan käsitä, miksi ihminen tekee (ilmaisia!) ylitöitä henkensä kaupalla, vakavaksi masennukseksi ja muistinsa menetykseksi, mutta niin se vain menee. Ajatteli, etteivät asiakkaat ole syypäitä, ei niitä voi laittaa kärsimään, pomon seinällenostaminen tilanteesta ei auttanut mitään, vaan valui kuin vesi hanhen selästä, ja kääntyi aina vain lisätaakaksi ja raskaaksi ilmapiiriksi, eikä kollegoja halunnut kuormittaa omilla töillä hakemalla esim. sairauslomaa, kun hekin olivat romahtamassa jo itsekin. Työterveyshuolto ei minun aikanani uskaltanutkaan ottaa kantaa, kun heillekin raha tulee firmalta, ei työntekijältä. Miksi en siis lähtenyt? Ajoissa?

Jossain vaiheessa ihminen on ensinnäkin jo niin väsynyt, ettei jaksa enää lähteä. Ei jaksa enää ajatella mitään muutoksia, mitään tästä päivästä kauammas, ei enää kykene. Pelkää ajatella organisoitavia muutoksia, pelottaa, millä sitten elää, pelkää toisaalta romahtavansa ilman sitä vähääkin sosiaalista elämää ja työpaikkahuumoria, mikä joskus tulee asiakkailta ja työtovereilta kaiken muun seassa, ja ennen kaikkea ottaa luonnolle ja kunnialle. Alasta on voinut pitää, mutta ei pysty erottamaan sitä ja työpaikkaa, ei tajuamaan, että työstä luopuminen ei tee vanhaa valintaa vääräksi, ei alaa huonoksi eikä ennen kaikkea työntekijää viallikseksi. Syy ei ole työntekijässä, jos kaikki työmaalla mättää, mutta senpä vain ottaa silti sisällään jotenkin omaksi huonoudekseen. Mitä väsyneempi ja jo masentuneempi on, sitä helpommin. Kokee olevansa se heikoin lenkki, joka ei kestänyt, eikä jaksa nähdä siinä mitään muuta kuin lopullista kuolemaa. Pelkää kommentteja, joita ei enää jaksaisi, sukulaisilta, tuttavilta, jopa keski-iässä vanhemmilta. Jossain sisällään kokee, että minä olen se, josta ei voida enää olla ylpeitä, joka ei ole töissä, joka on luuseri ja syrjäytyjä. Näin korkealla työ Suomessa arvostetaan, rivien välissä. Ja ihminen on niin hullu, että uhraa mieluummin itsensä kuin maineensa, vaikka järjellä ajatellen siinä ei ole mitään järkeä. Mutta kaikki pettää usein sisältä ennenkuin se viimeinen julkisivu. Työ ja muut, joiden avulla olla 'kunniallinen ihminen' vastaantulijoiden kyselyssä onkin tunneasia. Kun millään voimalla ei enää kulje, syyllisyys on se starttimoottori, jolla yritetään vielä nytkyttää elämässä eteenpäin moottorin jo pysähdyttyä. Pitää olla voimissaan, että jaksaa lähteä pois!

Ehkä avioero on jo niin paljon yleisempi asia, että kuvittelee, että se olisi 'hyväksyttävämpää', ja jotenkin selkeämpää kuin työkuviosta putoaminen ja uuden etsiminen? Ehkä hän siinä työstä vinoutuneessa mielentilassa kuvittelee jaksavansa sen muutosrulianssin paremmin? En tiedä, tuo ei koskenut itseäni, mutta yritän kuvitella hapuillen asiaa. Että siihen on yhteiskunnassa kaavat, miten jatketaan, työstä putoavalla sellaista selkeää jatkoa taas ei ole. Tai sitä hän ei ainakaan jaksa nähdä. Eihän se ole mitenkään vastaus ongelmaa, ja järjetön ratkaisu kaikin puolin, ja voi pahentaa tilannetta paljon, mutta ehkä hän nyt luulee asian niin? Jotain pitää muuttaa, työ olisi se asia, mutta työtä ei uskalla, otetaan edes jotain, vaikkei se liity asiaan. Ei se kyllä kuullosta kuin peiton jatkamiselta peiton päästä leikatulla palalla, ja lisäksi menee vielä kangasta saumanvaroihin, ja lopputulos on vielä huonompi.

Jotenkin vaimosi pitäisi saada tajuamaan, ettei tilanne ole hänen syynsä, että hänen elämänsä on ainutkertainen, ja ettei työstä luopuminen tuosta syystä ole enää tänä aikana häpeä eikä outoa. Ettei hänen tarvitse sen takia syöksyä piiloon tuttujen tullessa vastaan kadulla, kuten itse tein jo yhdellä pitkällä taistelulla saamallani palkattomalla kuukauden vapaalla, josta siis itse maksoin! Niin suuri se häpeän tunne on vapaudesta, vaikka onkin täysin järjetön! Ja vääntää rautalangasta myös se, että hänen koko elämänsä menee tuossa hukkaan, ja se on enemmän kuin koulutuksen hukkaanmeno! Ja ettei koulutuskaan mene hukkaan, koska hänhän on elänyt sillä jo yhden pitkän periodin. Ei se takautuvasti mihinkään katoa! Ja että nykyään ammatin vaihto toiseen on jopa yleistä! Ja että sille on syynsä...

Myös se on pakko tajuta, että väsymyskierteen alettua alkaa myös tehdä virheitä, ja sitten saa vielä enemmän sätintää ja vainoa, ja ettei se asia väsyneenä enää korjaannu, sitä unelmaa on enää turha elättää. Tilanne tulee menemään koko ajan vain huonommaksi, koska väsyneen työt kasaantuvat, joutuu tekemään pitempään ja huonommassa ilmapiirissä, väsyy enemmän, työt kasaantuvat enemmän, moitteet lisääntyvät... On siis ihan turha elätellä kuningasajatusta, että nousen, teen nämä tekemättömät loppuun, hoidan oman sarkani, ja lähden heti sen jälkeen, kunnialla voittajana. Ei sitä tilannetta tule. Tuosta uupumuksesta on pelastettava vain itsensä ulos, kaikki aikailu on miinusta, ja jätettävä se työmaa vain silleen, niin luonnolle kuin se ehkä tuleekin ajatuksena ottamaan. Voin sanoa, että se tunne haihtuu pian, se tappiontunne häviää vähitellen elämäntunteen tieltä, sillä ei tule olemaan jatkossa merkitystä, ja vasta siellä ulkona jälkikäteen näkee, missä pää pussissa -tilanteessa oli, miten vähän tilannettaan enää itse näki, ja miten järjetöntä jäänti olisi ollut. Miten vähän merkitystä on sillä, lähtikö voittajana vai ei...!!! Voittaja on nimittäin se, joka selviää ulos, ja alkaa ottaa otteen ensiksi siitä omasta elämästään!

Ja kannattaa lähteä ennenkuin vauriot ovat jo korjaamattomat, kuten itselleni kävi muistin suhteen. vähemmän kunniantuntoa, halua lähteä pöytä puhtaana ja selvinneenä olisi tehnyt sen, että olisi lähtenyt aiemmin ja selvinnytkin. Selviämistä kun ei ole jonkun työpaikan sakin hyväksyntä ja työmaan selviäminen, vaan yksityisen ihmisen selviäminen ja elämänilo. Emme synny tänne jotain työmaata varten, vaan itseämme ja lähimmäistämme, ja se ei ole firma. Omaa elämäämme varten. Emme voidaksemme antaa jotakuta pohjimmiltaan jonninjoutavaa kysyjää 'tyydyttäviä' (eivät ne häntä todellisuudessa edes kiinnosta!) vastauksia elämästämme, vaan elääksemme oman ainoan elämämme niin, että se on onnellinen ja mielekäs. Ruusutarhaa se ei ole jatkuvasti kellään, mutta sen voi silti elää omanaan, tai vain omansa varjona. Toista kierrosta ei välttämättä tule, tätä ainoaa elämäänsä ei kannata lahjoittaa muille luopuen siitä itse, ja sitähän tuollainen kierre juuri on.

Sinä tarvitset kyllä itse nyt ehdottomasti myös apua, työnohjausta, terapeutin, vähintäänkin kasan hyviä ystäviä, mutta heillä ei kyllä ole kaikkea tarvittavaa ammattitaitoa. Ellet pidä äkkiä jo itsestäsi huolta, et jaksa olla tukena, etkä elää elämääsi muutenkaan!

Kiitos että jaksoit ja halusit kirjoittaa. Kunpa kaikki vielä päättyisi tässäkin tarinassa hyvin niin kuin sinun kohdallasi kävi. Itselleni tämä on nyt ensimmäinen kerta kun asiasta kerron, koska läheisille ei ole ollut mahdollista kertoa. Olemme pitäneet tämän vain sisällämme...

 

[Tuttua]

Sisälläpitäminen on raskasta. Toisaalta ymmärrän tunteen, ettei halua puhua asiasta, koska ei enää halua elämään lisää hämmentäjiä, ihminenhän suojaa kipeän kohdan kosketteluilta ja haluaa olla rauhassa jotenkin sairastaessaan. Ihan niinkuin eläinkin vetäytyy kippuraan jonnekin, jos olo on sairas, ja sinun vaimosi, ja sinäkin, sairastatte jo työtä ja kriisissä olevaa elämää. Ei siihen halua enää tumpeloita kysymyksiä ja pienen maailmankuvan omaavien ihmisten pahansuovuutta. Mutta joku reitti pitäisi kuitenkin kyllä löytää taakan jakamiseksi jonnekin ulospäin, kulissien kantaminen on nyt ihan ylimääräinen ja hyvin raskas työmaa!

Itse kannoin aikanaan mieleni päällä vielä henkisesti sairastavaa läheistä, jonka tukihenkilö olin, liikaa, järjellä ajatellen, mutta toisaalta vain sen ansiosta hän on tänään edes elossa. Mutta kun on kaksi kaikki voimat vaativaa 'työmaata', sitä se toinenkin tavalllaan oli, ja molemmista on sitten vaitiolovelvollisuus, ei voi purkaa mitään minnekään. Minua auttoi jo paljon, kun sovimme, että minulla ei ole hänen asioistaan enää täyttä vaitiolovelvollisuutta, koska ne vaikuttavat niin paljon myös minun elämääni, joten työkaverini alkoivat vähitellen tietää, mitä muuta on vielä vastassa töistä lähdettyä ja työn ohella puhelimitse. Eivät olisi kuulemma voineet koskaan edes kuvitella, mistä kaikesta pelastuspalvelusta vapaa-aika (hmmm, niin, jaa, mikä?!) koostui, ja järkyttyivät, mutta kyllä se oli minun pelastukseni, että sellainen 'kaksoisagenttina' eläminen loppui. Jotain suuntia on siis löydyttävä, minne voitte asioita puhua, yhdessä ja erikseenkin!

 

[Tuttua]

Viimeinen kommentti asiasta ainakin tälle illalle: Tieto ei tässä asiassa lisää tuskaa, vaan auttaa hahmottamaan tilannetta. Aiheesta "burnout", samoin masennuksesta on olemassa paljon hyvää, asiaa selventävää kirjallisuutta. Niihin kannattaa perehtyä! Niiden pohjalta voi jo lähteä pohtimaan tilannetta, ja niitä voi lukea omassa rauhassaan, kestokykynsä sallimassa tahdissa, ja alkaa ymmärtää, mistä taudeista on kyse. Liian lähellä olevaa tilannetta kun ei enää hahmota, kirjasta ym. saa näkökulmaa ja etäisyyttä. Se jo vähentää omaa syyllisyyden ja virheellisyyden tuntua, ja alkaa käsittää, että tätä on muillakin, ja että itsensä pelastamiseen on oikeus. Jopa suoranainen velvollisuus...

Burnoutissa, joka hyvin yleisesti johtaa masennukseen, on kyse osittain alun ihanteellisuudesta työssä, ja siitä luopuminen on hyvin vaikeaa, ihanteet on ottanut niin liian isoksi osaksi itseään. Elämä ei vain koostu aina siitä, mitä alunperin ajattelee, ja siitä luopuminen ei ole itsestään luopumista, vaan oppimista ja elämän ymmärtämistä, vaikka sen raadollisuudenkin. Ei se ole aina, eikä edes usein oppijan syy, jos joku asia ei sitten ollutkaan totta ja kestävää, vaikka olisikin ollut hyvää ja kaunista! Joskus maailmakin vain on viallinen, kun isot suuntaukset ja virtaukset vievät voimia pieniltä ihmisiltä, eivätkä ne isot raamit aina tue työn sujumista, ja silloin pahassa olossaan jokainen alkaa käyttäytyä huonosti. Kun joka työmaalla resurssit pienenevät ja ihmiset ovat epävarmoja ja peloissaan tulevaisuudestaan, kaikki luonneviat ja kieroilutkin voimistuvat, ja pahan olon myötä myös huono käytös lisääntyy. Mutta vaikka sen ymmärtää, kaikkea ei tarvitse jäädä kuitenkaan kestämään pohjattomiin. Saa lähteä, ja joskus jopa pitää! Vaikka sitten lievän nälänkin uhalla...

Omia rajojaan saa kunnioittaa ja rakastaa, itseään juuri niiden voimien kokoisena, mitkä itsellä on, ei vasta suurempana ja kestävämpänä ja selviävämpänä. Omien rajojen tunteminen auttaa myös rakastamaan niitä, kunnioittamaan niitä, ja ottamaan ne huomioon. Tämän jaksan, tätä enää en, tätä hintaa en enää suostu maksamaan, tässä menevät minun jaksamiseni rajat, tässä elämäni ja tonttini, joita minulla on yksityisoikeus viljellä ja varjella ja niitä rajoja aion kunnioittaa pystyssä päin ja iloisin mielin, itseäni rakastaen. Ja niin on tehtävä myös toisten! Ja tämä saa tarkoittaa myös poistumista paikalta ja nuoruuden haaveista luopumista esim. sen ammattialan suhteen. Ei se tarkoita itsestä luopumista! Ihminen on aina paljon monipuolisempi ja ainutlaatuisempi, ihmisen elämä arvokkaampi kuin ihmisen virka ja työ, saati jos ne jo lopulta ovat vain ihmisen jääräpäinen päähänpinttymä. Ihanne joskus on, ja aina se ei ole hyvä asia.

Jollekin muulle alalle kouluttautuminen voisi muuten kuitenkin olla 'sosiaalisesti hyväksyttävä' vaihtoehto, ja samalla myös hieman lepotauko. Mutta jos koulutus on kovin rankka, ja useinhan ne kyllä ovat ainakin, jos voimat ovat nyt lopussa, kannattaa ottaa reilusti ensin tauko! Ja se terapia, ja myös se lääkitys. Silloin koulutus ei jää väsyneenä kesken tai mene viivästyen ja maata viistäen, mikä voi taas vain pahentaakin masennusta. Itseni 'pelasti' aikanaan ulos koulun penkille meno, mutta virhe tuli siinä, että en ensin pitänyt sitä taukoa ja kerännyt voimia takaisin, ja siitä lähtikin sitten huono, loppumaton kierre, venyvät opinnot. Tauko olisi siis ollut järkevä, ja tärkeä!

Nyt yöunille. Nekin ovat tärkeitä. Myös teille molemmille pohjattoman tärkeä asia!!

 

[Hillevi hiiri]

Anna vaimollesi kotona tilaa -happea. Hän on töissä ahdistunut ja kotonakin hänelle luodaan odotuksia, joita hän ei koe kykenevänsä täyttää. Vaimosi on tilassa, jossa kaikki tekemäsi ärsyttää ja ahdistaa. Anna hänen päättää, mitä hän haluaa. Älä painosta. Jos ero tulee, nin se tulee teet niin tai näin. Et siihen pysty vaikuttamaan, et hyvällä, et pahalla.
Ota asia niin, että psyykkaat itsesi siihen huonoon vaihtoehtoon -eroon. Jos se tulee, niin pärjäätte kyllä omilla tahoillanne.

Jos lapsenne ovat pieniä, niin nykytilanne vaurioittaa heitä. Miettikää lasten tilannetta.

 

[ehkä näin]

Jos vaimo haluaa erota, niin ehdota sellaista järjestelyä, että ero olisi vain väliaikainen (asumusero), jotta vaimo ei tee hätiköityä päätöstä. Oletko myös varma, että hänellä ei ole jotakin mieskuviota taustalla sotkemassa tilannetta?

Vaimosi kuvittelee selviävänsä helpommalla, kun hänen ei tarvitse ottaa sinua huomioon. Tosiasiassa itsekin eronneena tiedän, että yksin ollessa on ihan yksin ja lasten kanssa ollessa ei ole ketään jakamassa arkea hyvässä eikä pahassa. Sitä paitsi miten hän ajatteli hoitaa työkuviot silloin, kun lapset ovat hänen luonaan?

Tiedän, että uupumus on sellainen asia, että se pitää vaan opetella kantapään kautta tai vaikka psykoterapeutin kanssa. Ensimmäinen asia on aina se, että vaimon pitää itse myöntää, että hänellä on ongelma ja hakea siihen apua esim. työterveyshuollon kautta.

Voisikohan ongelmana olla se, että vaimosi on ollut tässä uudessa ammatissa vasta niin vähän vuosia, että hän ottaa työelämän liian vakavasti? Työteho on tutkitusti parempi, kun tehdään lyhempää päivää eikä niin, että sitä venytetään. Ehkä myöskään hänelle ei ole tullut vielä vahvoja rutiineja ja hän ei ehkä osaa organisoida stressaantuneena töitään tarpeeksi hyvin.

Vaimosi pitäisi asettaa asiat elämässä tärkeysjärjestykseen: minä itse, perhe, työ. Työssä harvoin tarvitsee antaa 100 % työpanos, vaan vähempikin riittää. Aina voi myös sanoa, että en ehdi tekemään tätä, teen parhaani, mutta tänään en voi sitä tehdä. Joskus pitää vaan lopettaa työ ja jatkaa sitä seuraavana päivänä. Jos työ on huonosti organisoitu, on työvoimapulaa tai vain liikaa töitä, niin sitä tärkeämpää on vain tehdä parhaansa ja pitää huolen, että jaksaa. Ei ole työnantajankaan etu, että työntekijät sairastuu burn-outiin ja on monta vuotta sairaslomalla. Ja väsyneenä tulee virheitäkin.

Minusta tämä ketju on hyvä. Näytä se hänelle. Vaimosi ei kuulu suuttua, vaan ymmärtää, että sinulla on oikeus olla huolissaan, koska vaimohan on työnsä vuoksi rikkomassa perhettänne, vaikkei eroa halua perheestä kukaan muu kuin hän!!!

Itse kadun omaa eroani lähes päivittäin, vaikka erosta on jo vuosia. Ex-miehelläni on jo uusi perhe. Oma uupumukseni oli tärkein eron aiheuttanut syy. Minulla oli kiire erota ja sitä kautta löytää ratkaisu ongelmiin. Ero vei asiat huonompaan suuntaan: uutta miestä ei ole löytynyt, taloudellisesti on raskaampaa hoitaa asuntolainaa jne yksin, joudun yksin hoitamaan inhoamani autoasiat kuten tankkaamiset ja renkaanvaihdot jne.

 

[ex- työuupunut]

Tuttuja tarinoita raskaista työpaikoista ja niiden vaikutuksista kotielämään. Kymmenen vuotta kesti itselläni aloittaa toipuminen vastaavassa tilanteessa. Kuin ihmeen kaupalla mies jaksoi kaiken läpi tukea, vaikka hänellekin on varmasti ollut raskasta väsymykseni ja kaikki kiukutteluni kotona.

Minua auttoi se, että ryhdyin systemaattisesti etsimään tietoa burnoutista ja työuupumuksesta mm. netistä ja lehdistä. Luin paljon artikkeleita selviytymiskeinoista ja -tarinoista. Vähitellen ymmärsin, että tästä minunkin kohdallani oli kyse kaikki nämä vuodet. En olekaan huono ihminen pohjimmiltani eivätkä syyt ole PELKÄSTÄÄN minussa. Työpaikan epäkohdat alkoivat konkretisoitua, kun pystyin näkemään ne lähes jokaisen työuupumus tarinan taustalla: työn organisointi, resurssit, työyhteisön henkilöstökemiat, johtamisen ongelmat... Kaikki kriteerit täyttyivät. Myös oma, tyypillisen työuupujan "profiili".

Tämän kaiken taustatyön jälkeen tajusin, etten pysty tekemään työtäni kymmeniä vuosia, jos en auta itse itseäni. Kukaan muu ei nimittäin sitä pysty tekemään. Menin työterveyteen ja pyysin päästä työpsykologin puheille. Jo ensimmäisen keskustelutuokion jälkeen, oloni helpottui: TÄSTÄ ON ULOSPÄÄSY!

Niinpä teidän tilanteessanne en voi kuin lämpimästi suositella, että haette apua. Etsi kirjastosta kirjoja työuupumuksesta (hyviä oppaita on paljon) tai lehtiartikkeleita. Netistä tietysti tietoa löytyy heti. Jätä niitä kaikessa hiljaisuudessa vaimosi luettavaksi, jos et pysty asiaa avoimesti hänen kanssaan käymään. Tai pyydä muuten, että hän tutustuisi materiaaliin. Lopulta hän on kuitenkin ainoa, jolla on avaimet oman työuupumuksensa ja masennuksen selättämiseen. Kokemuksesta tiedän, ettei kukaan muu pysty pimeydestä pois vetämään, jos ei itse yritä ensin.