V
väsynyt ja toivoton
Vieras
Kaikki alkoi jo vuosia sitten kun vaimoni aloitti valmistumisensa jälkeen työelämässä. Ensimmäinen työpaikka oli aivan kauhea kaikilla mahdollisilla osa-alueilla mitattuna. Koko työyhteisö kärsi uupumuksesta. Hänen työnsä ei ole vielä koskaan tuonut kotiin tyydytystä eikä iloa vaan surua, murhetta ja tuskaa. Työpaikka on onneksi välillä vaihtunut mutta se ei ole auttanut vaan samat asiat ovat nousseet pintaan jokaisessa paikassa. Uskon että se on jossainmäärin kyseisen alan ongelma. Ongelmat ovat liittyneet työyhteisöjen sisäiseen toimintaan, vertaistuen saamiseen, työn arvostukseen, organisointiin ja resursointiin. Nämä ovat olleet suunnilleen samanlaisia joka paikassa.
Olen seuranut sivusta vaimoni pahaa oloa liian pitkään. Kuunnellut työhuolet ja murheet sekä kotona että töissä ollessani puhelimen välityksellä. Toiminut vertaistuksena ja terapeuttina. Hän on ollut todella uupunut ja ahdistunut jo yli vuoden, välillä kuitenkin paremmin jaksaen. Hänessä ilmenee kaikki perinteiset masennuksen merkit, Pahimpina hetkinä ollaan sivuttu jo itsetuhoisiakin ajatuksia. Olen koko ajan pyrkinyt tukemaan ja kuuntelemaan sekä kantanut vastuun kotitöistä ja lapsista, yrittänyt auttaa ja kannustaa jaksamaan. Masennusta hän ei itsessään myönnä olevan vaikka siihen yhden lääkkeenkin on saanut. Lääkkeen hän lopetti viikon jälkeen sivuvaikutusten vuoksi, mutta uutta ei hakenut. Hän haluaa siis pärjätä itse tuskansa yli.
Olen ajatellut että paras apu jonka voin tarjota on tukea häntä tavoitteessaan ja toiveissaan jotta hän jaksaa eteenpäin. Olemme myös puhuneet hänen mahdollisuudestaan vaihtaa alaa, mutta hän tuntee silloin koulutuksensa menneen hukkaan.
Viime aikoina hänen tunteensa ovat alkaneet heitellä entistä voimakkaammin ja ahdistukseen on liittynyt myös fyysisiä oireita, myös oma jaksamiseni alkaa olla lopussa. Se on syönyt kaiken voiman perhe-elämästämme. En uskalla tehdä mitään päätöksiä perheemme tekemisten suhteen koska en tiedä hänen olotilastaan miten hän suhtautuu niihin. En uskalla edes kutsua ihmisiä kotiimme kylään ilman hänen lupaansa. Jos kutsun saan päälleni hirveän syytösryöpyn. Lapsien kaveritkaan eivät voi meille aina tulla vaimoni itkukohtausten ja masentuneen olon vuoksi.
Viimeiset voimani kadotin ja murruin kun hän ilmoitti haluavansa erota jotta hänen pahan olon kierre saadaan katkeamaan. Työstä tulevaan tuskaan ja pahaan oloon hän uskoo vielä joskus tottuvansa ja turtuvansa ja kestäisi sen paremmin jos kotona olisi helpompaa. Tämä voisi olla mahdollista asuessa yksin siten että lapset ovat vuoroviikoin hänellä. Nyt hän on muuttunut etäiseksi ja vihaiseksi minua kohtaan ja olen todella huolissani siitä että hän aiheuttaa vain lisätuskaa itselleen ja perhellemme valintansa vuoksi.
Olen aivan umpikujassa omien ajatuksieni kanssa. Olemme yhtä mieltä siitä että jonkun asian tässä pitää muuttua. Parempina aikoina on käynyt selväksi että ahdistus kumpuaa töistä kotiimme. Yhtä mieltä ovat myös läheiset ihmisemme. En käsitä sitä mikä saa ennen niin huolehtivan ja rakastavan ihmisen jolle tärkeintä on ollut koti ja lapset arvostamaan työtään enemmän kuin perhettä ja omaa hyvinvointia. Hän vaikuttaa täysin erilaiselta ihmiseltä kuin muutama vuosi sitten. Hän on kuin varjo aikaisemmasta. Miksi uupumukseen ei voi hakea apua perheen ulkopuolelta ja luopua työstä jolle ei ole edes taloudellista pakkoa.
Luovuttaa en haluaisi koska häntä niin paljon rakastan. En vaan jaksa enää yrittää ymmärtää ja odottaa helpotusta hänen oloonsa. Masennuksen vuoksi olen yrittänyt saada hänet useasti lääkäriin mutta kun ihmistä ei voi pakottaa. Kuitenkin toivon että joku aamu näkisin vierelläni hymyilevän ihmisen joka on täynnä elämäniloa ja onnea, eikä kyyneleitä... Ihmisen joka nauttisi elämästään eikä kärsisi aamusta iltaan. Ihmisen jonka kanssa voisi keskustella muustakin kun surusta, tuskasta, murheesta ja vaivoista joihin ei saa apua.
Pakko on jaksaa jatkaa, mutta mihin suuntaan.
Olen seuranut sivusta vaimoni pahaa oloa liian pitkään. Kuunnellut työhuolet ja murheet sekä kotona että töissä ollessani puhelimen välityksellä. Toiminut vertaistuksena ja terapeuttina. Hän on ollut todella uupunut ja ahdistunut jo yli vuoden, välillä kuitenkin paremmin jaksaen. Hänessä ilmenee kaikki perinteiset masennuksen merkit, Pahimpina hetkinä ollaan sivuttu jo itsetuhoisiakin ajatuksia. Olen koko ajan pyrkinyt tukemaan ja kuuntelemaan sekä kantanut vastuun kotitöistä ja lapsista, yrittänyt auttaa ja kannustaa jaksamaan. Masennusta hän ei itsessään myönnä olevan vaikka siihen yhden lääkkeenkin on saanut. Lääkkeen hän lopetti viikon jälkeen sivuvaikutusten vuoksi, mutta uutta ei hakenut. Hän haluaa siis pärjätä itse tuskansa yli.
Olen ajatellut että paras apu jonka voin tarjota on tukea häntä tavoitteessaan ja toiveissaan jotta hän jaksaa eteenpäin. Olemme myös puhuneet hänen mahdollisuudestaan vaihtaa alaa, mutta hän tuntee silloin koulutuksensa menneen hukkaan.
Viime aikoina hänen tunteensa ovat alkaneet heitellä entistä voimakkaammin ja ahdistukseen on liittynyt myös fyysisiä oireita, myös oma jaksamiseni alkaa olla lopussa. Se on syönyt kaiken voiman perhe-elämästämme. En uskalla tehdä mitään päätöksiä perheemme tekemisten suhteen koska en tiedä hänen olotilastaan miten hän suhtautuu niihin. En uskalla edes kutsua ihmisiä kotiimme kylään ilman hänen lupaansa. Jos kutsun saan päälleni hirveän syytösryöpyn. Lapsien kaveritkaan eivät voi meille aina tulla vaimoni itkukohtausten ja masentuneen olon vuoksi.
Viimeiset voimani kadotin ja murruin kun hän ilmoitti haluavansa erota jotta hänen pahan olon kierre saadaan katkeamaan. Työstä tulevaan tuskaan ja pahaan oloon hän uskoo vielä joskus tottuvansa ja turtuvansa ja kestäisi sen paremmin jos kotona olisi helpompaa. Tämä voisi olla mahdollista asuessa yksin siten että lapset ovat vuoroviikoin hänellä. Nyt hän on muuttunut etäiseksi ja vihaiseksi minua kohtaan ja olen todella huolissani siitä että hän aiheuttaa vain lisätuskaa itselleen ja perhellemme valintansa vuoksi.
Olen aivan umpikujassa omien ajatuksieni kanssa. Olemme yhtä mieltä siitä että jonkun asian tässä pitää muuttua. Parempina aikoina on käynyt selväksi että ahdistus kumpuaa töistä kotiimme. Yhtä mieltä ovat myös läheiset ihmisemme. En käsitä sitä mikä saa ennen niin huolehtivan ja rakastavan ihmisen jolle tärkeintä on ollut koti ja lapset arvostamaan työtään enemmän kuin perhettä ja omaa hyvinvointia. Hän vaikuttaa täysin erilaiselta ihmiseltä kuin muutama vuosi sitten. Hän on kuin varjo aikaisemmasta. Miksi uupumukseen ei voi hakea apua perheen ulkopuolelta ja luopua työstä jolle ei ole edes taloudellista pakkoa.
Luovuttaa en haluaisi koska häntä niin paljon rakastan. En vaan jaksa enää yrittää ymmärtää ja odottaa helpotusta hänen oloonsa. Masennuksen vuoksi olen yrittänyt saada hänet useasti lääkäriin mutta kun ihmistä ei voi pakottaa. Kuitenkin toivon että joku aamu näkisin vierelläni hymyilevän ihmisen joka on täynnä elämäniloa ja onnea, eikä kyyneleitä... Ihmisen joka nauttisi elämästään eikä kärsisi aamusta iltaan. Ihmisen jonka kanssa voisi keskustella muustakin kun surusta, tuskasta, murheesta ja vaivoista joihin ei saa apua.
Pakko on jaksaa jatkaa, mutta mihin suuntaan.