Katumus on minulle vähän vaikea asia. On lopulta hirvittävän vähän sellaisia asioita, joita aidosti katuu ja niiden joukossa vielä vähemmän sellaisia, jotka edes etäisen merkityksellisiä minkään oleellisen kannalta, eivätkä arjen pikkuasioita.
Pikkuasioita toki riittää. Kadun etten ottanut mukaan sitä ja sitä mennessäni sinne ja sinne tyyliin. Kadun, että muotoilin sanani siten, enkä toisin. Kadun... ja unohdan katumiseni saman tien, koska ko. asioilla ei lopulta mitään merkitystä minkään kannalta.
Kadun myös isompia asioita. Kadun, että työnsin autoa ojasta odottaessani poikaani. Kadun, ettei miestäni viety aikoinaan suoraan Tampereelle sairaalaan ja liuotusta aloitettu heti. Kadun, että Lylelle ei hankittu vesirokkorokotusta heti kun hän täytti vuoden.
Vai kadunko?
Miten voin lopulta tietää, miten asiat olisivat menneet toisilla valinnoilla.
Katuisinko tänään vain, ehkä jopa syvemmin, niitä muita ?
Kadun siis aidosti todella, todella harvoja asioita matkallani jos katumuksella tarkoitetaan aktiivista kärvistelyä tunteessa.
Sen sijaan on kyllä asioita joita nykyisellä tiedollani ja kokemuksellani, mielelläni kokeilisin toisin.
Yksi sellainen on lasten peruskoulu.
Kun esikoinen aikoinaan aloitti peruskoulun, meillä kotona oli varsinainen liuta lapsia. Oli neljä omaa ( 6, 5, 3 ja 1 v), neljä sijaislasta (suunnilleen samat iät kuin omilla) ja ison osan aikaa myös naapurin 1 v (Hänen isänsä oli vakavasti sairas ja äitinsä vietti aikansa puolisonsa rinnalla siellä, mistä luulimme tulevan miehen kuolinvuoteen).
Peruskoulu alkoi tyttärelläni hyvin ja hän viihtyikin. Sen sijaan vanhin sijaislapsista inhosi koulua syvästi alusta alkaen ja vuotta myöhemmin kävi ilmi ettei se sopinut pikkuveljeelleenkään. Heillä ihan väärä oppimistapa kouluohjaiseen opetukseen.
Sinnittelimme ja sumplimme ja saimme homman pelittämään. Kaikki lapsista, niin omista kuin lainatuistakin, pärjäsi kohtuullisesti eniten koulua inhonneet jopa loistavasti.
Aikuistuttuaan osa on kuitenkin kysynyt väliin varsin terävästikin että MIKSI?
- Miksi ihmeessä laitoit meidät kouluun, kun olisit voinut yhtä hyvin ja ehkä paremminkin opettaa kotonakin?
- Miksi jatkoit kunnallista koulutusta vielä siinäkin vaiheessa, kun koulun jälkeen kerääntyi meidän lsiäksemme muutenkin puoli luokkaa oikeasti oppimaan ne asiat jotka olisi pitänyt oppia koulupäivän aikana?
Ja siinä on kyllä kysymyksiä, mihin en osaa tyhjentävästi vastata.
Laiskuuttani?
Kyvyttömyydestäni kyseenalaistaa ja valita omat polkuni?
Jostain muusta kyseenalaisesta, riittämättömästä syystä?
Ehkä tuossa se tulee: Valinnat jotka on tehnyt syistä, joiden oikeellisuutta ei voi itselleen pätevästi perustella ovat niitä , joitakatuu?
Mites teillä muilla?
Mitä kadutte?
Pikkuasioita toki riittää. Kadun etten ottanut mukaan sitä ja sitä mennessäni sinne ja sinne tyyliin. Kadun, että muotoilin sanani siten, enkä toisin. Kadun... ja unohdan katumiseni saman tien, koska ko. asioilla ei lopulta mitään merkitystä minkään kannalta.
Kadun myös isompia asioita. Kadun, että työnsin autoa ojasta odottaessani poikaani. Kadun, ettei miestäni viety aikoinaan suoraan Tampereelle sairaalaan ja liuotusta aloitettu heti. Kadun, että Lylelle ei hankittu vesirokkorokotusta heti kun hän täytti vuoden.
Vai kadunko?
Miten voin lopulta tietää, miten asiat olisivat menneet toisilla valinnoilla.
Katuisinko tänään vain, ehkä jopa syvemmin, niitä muita ?
Kadun siis aidosti todella, todella harvoja asioita matkallani jos katumuksella tarkoitetaan aktiivista kärvistelyä tunteessa.
Sen sijaan on kyllä asioita joita nykyisellä tiedollani ja kokemuksellani, mielelläni kokeilisin toisin.
Yksi sellainen on lasten peruskoulu.
Kun esikoinen aikoinaan aloitti peruskoulun, meillä kotona oli varsinainen liuta lapsia. Oli neljä omaa ( 6, 5, 3 ja 1 v), neljä sijaislasta (suunnilleen samat iät kuin omilla) ja ison osan aikaa myös naapurin 1 v (Hänen isänsä oli vakavasti sairas ja äitinsä vietti aikansa puolisonsa rinnalla siellä, mistä luulimme tulevan miehen kuolinvuoteen).
Peruskoulu alkoi tyttärelläni hyvin ja hän viihtyikin. Sen sijaan vanhin sijaislapsista inhosi koulua syvästi alusta alkaen ja vuotta myöhemmin kävi ilmi ettei se sopinut pikkuveljeelleenkään. Heillä ihan väärä oppimistapa kouluohjaiseen opetukseen.
Sinnittelimme ja sumplimme ja saimme homman pelittämään. Kaikki lapsista, niin omista kuin lainatuistakin, pärjäsi kohtuullisesti eniten koulua inhonneet jopa loistavasti.
Aikuistuttuaan osa on kuitenkin kysynyt väliin varsin terävästikin että MIKSI?
- Miksi ihmeessä laitoit meidät kouluun, kun olisit voinut yhtä hyvin ja ehkä paremminkin opettaa kotonakin?
- Miksi jatkoit kunnallista koulutusta vielä siinäkin vaiheessa, kun koulun jälkeen kerääntyi meidän lsiäksemme muutenkin puoli luokkaa oikeasti oppimaan ne asiat jotka olisi pitänyt oppia koulupäivän aikana?
Ja siinä on kyllä kysymyksiä, mihin en osaa tyhjentävästi vastata.
Laiskuuttani?
Kyvyttömyydestäni kyseenalaistaa ja valita omat polkuni?
Jostain muusta kyseenalaisesta, riittämättömästä syystä?
Ehkä tuossa se tulee: Valinnat jotka on tehnyt syistä, joiden oikeellisuutta ei voi itselleen pätevästi perustella ovat niitä , joitakatuu?
Mites teillä muilla?
Mitä kadutte?
