Ei ollut taas ainakaan yhtään liian helppo aihe sanoisin. Voisin tehdä niin kuin laiskoina päivinäni ja ottaa esille vanhaa tekstiä. Ainakin yksi runo aiheesta löytyy (vuodelta miekka ja kilpi) mutta yritän nyt kumminkin vaikeamman kautta eli vähän perusteellisemmin.
Minä olen lähinnä kristitty panteisti. Ensimmäistä maltillisesti, ehkä vähän ulkokultaisestikin, tietoisena siitä että olen juutalaiskristillisen kulttuurin ja tradition leimaama. Jälkimmästä sen sijaan olen perin ja juurin, syvimpiä sopukoitani myöten, jopa tavallaan ei-vapaaehtoisesti.
Minä uskon kaikkialla läsnäolevaan. Uskon syvästi, perin ja juurin, pohjamutiani ja koko minuuden ydintäni myöten. En voi menettää uskoani koska uskoni on se kuka ja mikä minä olen. Voin kapinoida ja olen kapinoinutkin. Mutta kapinassanikin olen aina tiennyt että on Hän , jota vastaan kapinoida.
Alussa oli Sana ja Sana oli Jumala. Näin alkaa Raamattu.
Sanoilla siis on painoarvoa muillekin kuin minulle eikä lie ihme, että sanat ovat minulle usein vaikeita. Vaikeista sanoista nämä, uskoa kuvaavat sanat, ovat vielä tavallistakin vaikeampia, koska niiden kanssa pitää olla niin tarkkana.
Piirun verran pieleen niin oletkin sotkeutunut johonkin inhaan ja limaiseen kuten vaikkapa johonkin lahkoon.
Kieli keskellä suuta siis. Sanoista:
En ole uskossa: Usko ei ole minulle paikka johon mennään omahyväisenä olemaan ja lämpimässä lillumaan.
Usko on minulle päivittäin (kymmeniä, ellei satoja, kertoja päivässä) uudistettava valinta, teko ja sydämen avaus.
Ja koska en ole missään paikassa, en ole myöskään koskaan tullut tai mennyt uskoon.
Minä en myöskään ole uskovainen. Uskovainen on sana joka minulle kuvastaa uskovan kaltaista mutta ei uskovaa. Uskovainen voi tuomita muita, koska hänellä ei ole uskon eli Rakkauden asettamia rajoja käytökselleen.
Antaumuksellisimmat uskovaiset tuomitsevat Jumalankin mennen tullen tietäen paremmin hänen tarkoituksensa kuin Isä itse. Uskovainen voi siis ihan vakavalla naamalla ilmoittaa Jumalan luomalle homolle, että sinä et ole homo, koska minä tiedän Jumalaa paremmin millaisia ihmisiä Jumalalla on oikeus luoda ja millaisia ei. Ja ainakaan , jos nyt vaikka sattuisitkin olemaan olemassa ja olemaan sinä sinuna niin Jumala ei vois sinua sinuna rakastaa. Ihan sama mitä Jumala sanoo asiaan. Minä kiellän häntä ja asia sillä selvä!
Uskovainen voi tosissaan kertoa että kauneudesta, musiikista, elämästä, rakkaudesta, rakastelusta , naurusta jne ei saa nauttia, koska Jumala on tehnyt virheen luodessaan meihin kyvyn näistä nauttimiselle. Uskovainen voi ihailla askeesia.
Uskovainen on siis ihminen, joka uskoo oikeuteensa asettaa normit Jumalalle, Jumalille ja Kristukselle jne. Uskovainen on Jumalanpilkkaaja sanan syvimmässsä merkityksessä.
Minä siis vain ihan simppelisti uskon. Uskon ihmistä suurempaan hyvään, valoon, lämpöön ja Rakkauteen joka - jos sen antaa kulkee ihmisten läpija valaisee ja lämmittää heidän kauttaan heidän tielleen osuvia.
Se, onko se, mikä saa meidät puhumaan kauniisti toisillemme, olemaan ystävällisiä toisillemme, tekemään rakkaudellisia tekoja jne. Jumala, Kristus, Suuri Manituou, Allah, Dharma vai Hilipölinpömppöö on lopputuloksen kannalta epäoleellista.
Rakkauden valinnut ihminen on valinnut Rakkauden ja Rakkaus kulkee hänen lävitseen ja epätäydellisenäkin ihminen on silloin Jumalan eli rakkauden kuva. Ja vartin päästä joutuu valitsemaan uudelleen. Ja uudelleen.
Rakkaus on teko.
Nimillä ei merkitystä.
Minä en kuulu yhteenkään lahkoon. En ole buddhalainen vaikka uskon sieluun ja sen kulkuun universumissa. En ole lestadiolainen vaikka minulla on monta lasta. En ole Jehovan todistaja vaikka uskon aktiiviseen lähimmäisen auttamiseen ei vain sanoissa vaan myös teoissa. En ole intiaani vaikka tunnen rohdot ja Wa Na Nee Chen. Voisin luetella listaa vaikka kuinka pitkälle. Mikään leimoista ei sovi minuun ja olen siitä kiitollinen.
Kuulun evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta kuulun siihenkin kulttuuriperimän vuoksi ja lahjana vanhemmalle anopilleni, en siksi että uskoisin Lutherin teesien ja vasarankäytön ratkaisevan elämän moraaliset dilemmat.
Käyn kirkossa jouluna, pääisiäisenä, silloin kun lapsistani joku laulaa kirkkokuorossa ja silloin kun osallistun jumalanpalvelukseen siellä lukemalla päivän epistolan tai nousemalla pyttyyn saarnaamaan milloinmistäkin. Yhtä lailla osallistun jumalanpalvelukseen nostaessani vauvan syliini, istuttaessani kasvin maahan, kirjoittaessani runon tai ottaessani puolisoni syliini ja keinuessani hänen kanssaan taivaisiin.
Jumalaa voi rakastaa ja ylistää kovin monin tavoin ja varsin harva niistä on sidoksissa kirkkoelämän muotoihin.
Moni yhdistää uskon tuonpuoleiseen tai avunhuudoksi kärsimyksessä.
Kumpaakaan noista en ole koskaan oikein ymmärtänyt.
Uskon kyllä elämään kuoleman jälkeen, mutta jos nyt aikanaan osoittautuisikin että olen ollut väärässä ja kaikki todellakin päättyy kuolemaan niin sitten on niin. Siinä vaiheessa ja siinä tilanteessa ei minua häiritse varmaankaan mitenkään se että ei ole minua jota mikään voisi mitenkään missään häiritä? Miten siis jokin niin merkityksetön asia kuin elämä tai elämättömyys kuoleman jälkeen voisi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä uskon tai olen uskomatta?
Mitä tulee uskon merkitykseen kärsimyksissä ja tuskan hetkinä niin sekään ei ole oikein minun juttuni.
Voi Isä, mitä teit! voin kyllä puuskahtaa silloin kun mielestäni asiat menevät maailmankaikkeudessa perinjuurin väärin. Opettelisit olemaan jumaliksi lopultakin etkä aina kävisi pienimmän kimppuun! Tule alas ja tappele kuin mies, äläkä lymyile pilvissäsi. Eeli, Eeli Lama sabaktani ja rapiat päälle!
Varsinaisen uskonkokemukseni koen kuitenkin aivan toisenlaisissa hetkissä, niissä intensiivisissä onnen , valon, kauneuden hetkissä, jolloin tajuaa miten huikaisevaa onkaan se jokin jonka vajavainen heijastus on tämä ihanista ihanin ihmeellinen asia.
Sellaisina hetkinä sydän laulaa kiitosta ja ylistystä.
Silloin uskoo ja Uskoo.
Minä luulin vuosikymmeniä että en osaa ollenkaan rukoilla ollenkaan, koska en huutanut Jumalaa tai jumalia hädässäni.
Kerran sitten istui muuan hyvin, hyvin vanha tuttavani keittiössä ja heijasi vauvaa sylissä sillä aikaa kun minä leivoin ruisleipää.
Hymyillen tämä nainen, jonka kasvot olivat kuin siitä Mika Waltarin ylistyksestä; vanha numibialainen kultaraha, totesi minulle että Olet niin kaunis rukoillessasi.
Hätkähdin niin että melkein tiputin tiinun.
Rukoillessani?
Minä?
Enhän minä rukoile koskaan!
Aisha taisi olla niihin aikoihin vähän yli 80 vuotta mutta naurunsa soi kuin nuorella tytöllä: Älä nyt Shaz, sinä ET voi olla niin tyhmä, että kuvittelet että ainoa tapa rukoilla on pyytää jotain. Katso käsiäsi kun kiität ja siunaat leivän. Voiko kauniimmin kukaan rukoilla.
Noh. Se oli ja on ärsyttävä ämmä muutenkin, se Aisha.
Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun on osoittanut minulle itsestäänselvyyksiä ja virnistellen tavannut ne auki niin hitaasti että minäkin ymmärrän.
Siinä joitain ajatuksia. Paljon enemmänkin voisi kirjoittaa mutta aika (ja ennenkaikkea se kaikkialla läsnä oleva ja sataprosenttisen luotettava luontainen laiskuuteni) asettaa rajat.
Kyllä näilläkin kai jo keskustelun alkuun pääsee, jos jotakuta kiinnostaa?
Minä olen lähinnä kristitty panteisti. Ensimmäistä maltillisesti, ehkä vähän ulkokultaisestikin, tietoisena siitä että olen juutalaiskristillisen kulttuurin ja tradition leimaama. Jälkimmästä sen sijaan olen perin ja juurin, syvimpiä sopukoitani myöten, jopa tavallaan ei-vapaaehtoisesti.
Minä uskon kaikkialla läsnäolevaan. Uskon syvästi, perin ja juurin, pohjamutiani ja koko minuuden ydintäni myöten. En voi menettää uskoani koska uskoni on se kuka ja mikä minä olen. Voin kapinoida ja olen kapinoinutkin. Mutta kapinassanikin olen aina tiennyt että on Hän , jota vastaan kapinoida.
Alussa oli Sana ja Sana oli Jumala. Näin alkaa Raamattu.
Sanoilla siis on painoarvoa muillekin kuin minulle eikä lie ihme, että sanat ovat minulle usein vaikeita. Vaikeista sanoista nämä, uskoa kuvaavat sanat, ovat vielä tavallistakin vaikeampia, koska niiden kanssa pitää olla niin tarkkana.
Piirun verran pieleen niin oletkin sotkeutunut johonkin inhaan ja limaiseen kuten vaikkapa johonkin lahkoon.
Kieli keskellä suuta siis. Sanoista:
En ole uskossa: Usko ei ole minulle paikka johon mennään omahyväisenä olemaan ja lämpimässä lillumaan.
Usko on minulle päivittäin (kymmeniä, ellei satoja, kertoja päivässä) uudistettava valinta, teko ja sydämen avaus.
Ja koska en ole missään paikassa, en ole myöskään koskaan tullut tai mennyt uskoon.
Minä en myöskään ole uskovainen. Uskovainen on sana joka minulle kuvastaa uskovan kaltaista mutta ei uskovaa. Uskovainen voi tuomita muita, koska hänellä ei ole uskon eli Rakkauden asettamia rajoja käytökselleen.
Antaumuksellisimmat uskovaiset tuomitsevat Jumalankin mennen tullen tietäen paremmin hänen tarkoituksensa kuin Isä itse. Uskovainen voi siis ihan vakavalla naamalla ilmoittaa Jumalan luomalle homolle, että sinä et ole homo, koska minä tiedän Jumalaa paremmin millaisia ihmisiä Jumalalla on oikeus luoda ja millaisia ei. Ja ainakaan , jos nyt vaikka sattuisitkin olemaan olemassa ja olemaan sinä sinuna niin Jumala ei vois sinua sinuna rakastaa. Ihan sama mitä Jumala sanoo asiaan. Minä kiellän häntä ja asia sillä selvä!
Uskovainen voi tosissaan kertoa että kauneudesta, musiikista, elämästä, rakkaudesta, rakastelusta , naurusta jne ei saa nauttia, koska Jumala on tehnyt virheen luodessaan meihin kyvyn näistä nauttimiselle. Uskovainen voi ihailla askeesia.
Uskovainen on siis ihminen, joka uskoo oikeuteensa asettaa normit Jumalalle, Jumalille ja Kristukselle jne. Uskovainen on Jumalanpilkkaaja sanan syvimmässsä merkityksessä.
Minä siis vain ihan simppelisti uskon. Uskon ihmistä suurempaan hyvään, valoon, lämpöön ja Rakkauteen joka - jos sen antaa kulkee ihmisten läpija valaisee ja lämmittää heidän kauttaan heidän tielleen osuvia.
Se, onko se, mikä saa meidät puhumaan kauniisti toisillemme, olemaan ystävällisiä toisillemme, tekemään rakkaudellisia tekoja jne. Jumala, Kristus, Suuri Manituou, Allah, Dharma vai Hilipölinpömppöö on lopputuloksen kannalta epäoleellista.
Rakkauden valinnut ihminen on valinnut Rakkauden ja Rakkaus kulkee hänen lävitseen ja epätäydellisenäkin ihminen on silloin Jumalan eli rakkauden kuva. Ja vartin päästä joutuu valitsemaan uudelleen. Ja uudelleen.
Rakkaus on teko.
Nimillä ei merkitystä.
Minä en kuulu yhteenkään lahkoon. En ole buddhalainen vaikka uskon sieluun ja sen kulkuun universumissa. En ole lestadiolainen vaikka minulla on monta lasta. En ole Jehovan todistaja vaikka uskon aktiiviseen lähimmäisen auttamiseen ei vain sanoissa vaan myös teoissa. En ole intiaani vaikka tunnen rohdot ja Wa Na Nee Chen. Voisin luetella listaa vaikka kuinka pitkälle. Mikään leimoista ei sovi minuun ja olen siitä kiitollinen.
Kuulun evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta kuulun siihenkin kulttuuriperimän vuoksi ja lahjana vanhemmalle anopilleni, en siksi että uskoisin Lutherin teesien ja vasarankäytön ratkaisevan elämän moraaliset dilemmat.
Käyn kirkossa jouluna, pääisiäisenä, silloin kun lapsistani joku laulaa kirkkokuorossa ja silloin kun osallistun jumalanpalvelukseen siellä lukemalla päivän epistolan tai nousemalla pyttyyn saarnaamaan milloinmistäkin. Yhtä lailla osallistun jumalanpalvelukseen nostaessani vauvan syliini, istuttaessani kasvin maahan, kirjoittaessani runon tai ottaessani puolisoni syliini ja keinuessani hänen kanssaan taivaisiin.
Jumalaa voi rakastaa ja ylistää kovin monin tavoin ja varsin harva niistä on sidoksissa kirkkoelämän muotoihin.
Moni yhdistää uskon tuonpuoleiseen tai avunhuudoksi kärsimyksessä.
Kumpaakaan noista en ole koskaan oikein ymmärtänyt.
Uskon kyllä elämään kuoleman jälkeen, mutta jos nyt aikanaan osoittautuisikin että olen ollut väärässä ja kaikki todellakin päättyy kuolemaan niin sitten on niin. Siinä vaiheessa ja siinä tilanteessa ei minua häiritse varmaankaan mitenkään se että ei ole minua jota mikään voisi mitenkään missään häiritä? Miten siis jokin niin merkityksetön asia kuin elämä tai elämättömyys kuoleman jälkeen voisi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä uskon tai olen uskomatta?
Mitä tulee uskon merkitykseen kärsimyksissä ja tuskan hetkinä niin sekään ei ole oikein minun juttuni.
Voi Isä, mitä teit! voin kyllä puuskahtaa silloin kun mielestäni asiat menevät maailmankaikkeudessa perinjuurin väärin. Opettelisit olemaan jumaliksi lopultakin etkä aina kävisi pienimmän kimppuun! Tule alas ja tappele kuin mies, äläkä lymyile pilvissäsi. Eeli, Eeli Lama sabaktani ja rapiat päälle!
Varsinaisen uskonkokemukseni koen kuitenkin aivan toisenlaisissa hetkissä, niissä intensiivisissä onnen , valon, kauneuden hetkissä, jolloin tajuaa miten huikaisevaa onkaan se jokin jonka vajavainen heijastus on tämä ihanista ihanin ihmeellinen asia.
Sellaisina hetkinä sydän laulaa kiitosta ja ylistystä.
Silloin uskoo ja Uskoo.
Minä luulin vuosikymmeniä että en osaa ollenkaan rukoilla ollenkaan, koska en huutanut Jumalaa tai jumalia hädässäni.
Kerran sitten istui muuan hyvin, hyvin vanha tuttavani keittiössä ja heijasi vauvaa sylissä sillä aikaa kun minä leivoin ruisleipää.
Hymyillen tämä nainen, jonka kasvot olivat kuin siitä Mika Waltarin ylistyksestä; vanha numibialainen kultaraha, totesi minulle että Olet niin kaunis rukoillessasi.
Hätkähdin niin että melkein tiputin tiinun.
Rukoillessani?
Minä?
Enhän minä rukoile koskaan!
Aisha taisi olla niihin aikoihin vähän yli 80 vuotta mutta naurunsa soi kuin nuorella tytöllä: Älä nyt Shaz, sinä ET voi olla niin tyhmä, että kuvittelet että ainoa tapa rukoilla on pyytää jotain. Katso käsiäsi kun kiität ja siunaat leivän. Voiko kauniimmin kukaan rukoilla.
Noh. Se oli ja on ärsyttävä ämmä muutenkin, se Aisha.
Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun on osoittanut minulle itsestäänselvyyksiä ja virnistellen tavannut ne auki niin hitaasti että minäkin ymmärrän.
Siinä joitain ajatuksia. Paljon enemmänkin voisi kirjoittaa mutta aika (ja ennenkaikkea se kaikkialla läsnä oleva ja sataprosenttisen luotettava luontainen laiskuuteni) asettaa rajat.
Kyllä näilläkin kai jo keskustelun alkuun pääsee, jos jotakuta kiinnostaa?
Viimeksi muokattu:
