Ootteko te kaikki ihan väsyneitä lastenhoitoon/perhe-elämään?

Kun on silmäillyt viime aikoina näitä aloituksia ja lukenut ketjuja, hyvin useat niistä käsittelevät täydellistä uupumusta lastenhoitoon ja kyllästymistä ja pettymisiä parisuhteeseen.

Eikö kellään mene hyvin? Eikö kellään kokonaisuudessaan ole kuitenkin voimia ja halua jaksaa?

 

Täällä menee ihan hyvin. Ja jaksettava on vaikka välillä tuntuu että maailma kaatuu..kuten viime perjantaisen kaavinnan jälkeen.. :'( Mutta eteenpäin on mentävä. On ihana mies ja ihanat lapset jne.

 

En ole väsynyt enkä pettynyt. Joskus on hetkiä, että väsyttää tai harmittaa, mutta kokonaisuus on kyllä ihan kasassa. =)

 

En mutta 5 vuoden kotiäitiys riittää nyt Tarttee päästä opiskelemaan ittelleni ammatti, toivottavasti pääsen kouluun =)

 

Olen loistoesimerkki väsymisestä vähän kaikkeen.

 

No en ole väsynyt ja töitäkin riittää,eli menee hyvin

 

No mä haluaisin keskitty'ä siihen perhe- ja kotielämään enemmän, nyt pitää aloitella aktiivista työntekoa ja pinna on vähän kireellä, ei oikein suju :/

 

Parisuhteessa on parantamisen varaa,keskustelun paikkaa,mutta yksin ei siitä tule mitään.
Lapsiin en ole väsynyt,välillä vaan tulee aikoja että mikään ei ole heille hyvä,kiva ja mikään ei toimi.

Mä oon sinnitellyt yksin tän pesueen eteen jonkun aikaa,että heille ois ees joku asia hyvä..välistä vaan voimat loppuu..

Mutta kyllä mä kai vielä jaksan..jonkun aikaa..

 

Mä olin jonkin verran kypsä tuohon kotielämään ennenku aloitin taas työt.
Nyt menee hyvin, oon iloinen, innokas ja jaksava; oma itseni

En mä lapsiin ollut väsynyt vaan siihen arkeen, joka pyöri liialti kotiympyröissä samaa rataa; vaikkei todellakaan oltu mitään kotonanyhjääjiä mutta silti...

 

Ei mene hyvin. Tämä päivä on ehkä paras päivä kuukausiin ja jonkun muun mittapuulla tässäkään nyt ei niin ihmeemmin ole hehkuttamista. :/ Mä olen uupunut, väsynyt ja vittuuntunut. Positiivista on se, että kevät tulee ja valo lisääntyy, mutta aikansa ottaa ennen kun tästä noustaan. Mulla ei ole parisuhdetta, semmoinen epämääräinen kyhäelmä vaan. Kaksi lasta jotka on vaativia molemmat, rahahuolia jatkuvalla syötöllä, univelka on megalomaaninen, elämä vaan potkii ja kai tässä on jotain masennusta ja kolmenkympin kriisiäkin samassa. Monta kertaa olen miettinyt että laitan köyden kaulan ympäri ja hyppään parvekkeelta, mutta aina sitä on jostain vaan kaivanut lisää voimia jatkaa. En tiedä miten pitkälle sitä riittää.

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

 

Lastenhoitoon ja elämän raskauteen olen väsynyt, kyllä. Mutta lapset ja puoliso on aivan mahtavia. Mutta sukulaiset kuormittavat.

 

Ei en todellakaan, lasten hoitoon en ole koskaan kyllästynyt

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

EI VAIVAUDUTA HAKEMAAN APUA!!! Mä olen käyny sossussa, neuvolassa, lääkärillä, psykologilla, perhe- ja kasvatusneuvolassa ja olen kerjännyt suunnilleen polvillani apua! Myös äidiltäni, ex-mieheltä sekä kaikilta lähipiiriin kuuluvilta sukulaisilta ja ystäviltä! Että kiitos vaan, ehkä en sitten ole tehnyt tarpeeksi, mutta väsyneenä ja masentuneena kyllä ainakin tasan sen mitä pystyn! Onko se mun vikani, jos armas kotikuntamme ei auta MILLÄÄN tapaa, vanhempani on työelämässä ja ex työnarkomaani.

Että jos sulla on niin iso sydän ja suuri huoli, niin tervetuloa antamaan konkreettista apua ja auttava käsi!

 

Lastenhoitoon ja elämän raskauteen olen väsynyt, kyllä. Mutta lapset ja puoliso on aivan mahtavia. Mutta sukulaiset kuormittavat.

Ei tukiverkkoja ollenkaan, isovanhemmat jos tulevat, odottavat passaamista itselleen. Ja vielä näkee, että ruoka ei passaa, mitä me syömme. Riisipuurot ym. tavalliset ruoat. Ollaan loukkaantuneita ja vaaditaan ja odotetaan.

Olen väsynyt.

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

EI VAIVAUDUTA HAKEMAAN APUA!!! Mä olen käyny sossussa, neuvolassa, lääkärillä, psykologilla, perhe- ja kasvatusneuvolassa ja olen kerjännyt suunnilleen polvillani apua! Myös äidiltäni, ex-mieheltä sekä kaikilta lähipiiriin kuuluvilta sukulaisilta ja ystäviltä! Että kiitos vaan, ehkä en sitten ole tehnyt tarpeeksi, mutta väsyneenä ja masentuneena kyllä ainakin tasan sen mitä pystyn! Onko se mun vikani, jos armas kotikuntamme ei auta MILLÄÄN tapaa, vanhempani on työelämässä ja ex työnarkomaani.

Että jos sulla on niin iso sydän ja suuri huoli, niin tervetuloa antamaan konkreettista apua ja auttava käsi!

Juu samat ajatukset. Tervetuloa vaan. ;>

 

Tällaset palstat on usein vain se väylä, missä puretaan pahaa oloa. Kenelläkään ei mene aina hyvin ja täydellisesti, jokaisessa perheessä on omat ongelmansa ja tänne on helppo puhua niistä nimettömänä. En minä lähtisi säälittelemään kenenkään lasten oloja tällaisen perusteella..

 

Juuri nyt on oikeasti ikävää. Huhtikuu on kautta aikojen ollut minulle kuukausista vaikein, ainoa ajankohta jolloin esim. poltan ja jolloin kantabaari kutsuisi... Mutta kun on rintalapsi niin se sitten niistä tupakoista ja kaljoista, onneksi tekevät paljon suklaata maailmassa.

Mutta jos huhtikuu-ahdistusta ei oteta lukuun, niin en minä ole mitenkään väsynyt. Hiljan tässä ajattelin, että tähän hullun myllyyn ja kaaokseen voisi ajan pysäyttää, koska juuri tässä puhkeavien hampaiden, opettajien laittamien varsin hassujen viestien ja kaurapuuron maailmassa olen kotonani ja juuri tämän osaan parhaiten.

 

Tällaset palstat on usein vain se väylä, missä puretaan pahaa oloa. Kenelläkään ei mene aina hyvin ja täydellisesti, jokaisessa perheessä on omat ongelmansa ja tänne on helppo puhua niistä nimettömänä. En minä lähtisi säälittelemään kenenkään lasten oloja tällaisen perusteella..

Ja totta tuokin! Ei tänne tule mitään päivän piristyskohtia kerrottua vaikka niitä olisikin, eikä muitakaan niitä positiivisia asioita. Niistä iloitaan yksin tai lasten kanssa ja sen vuoksi ne negatiivissävytteiset yleensä tänne tiensä löytää kun tämä on monelle - myös minulle - helppo tapa purkautua ja avautua mieltä painavista asioista ja väsymyksestä. Monesti jo se auttaa jaksamaan kun kuulee että muilla on vastaavia kokemuksia ja kun saa purkaa pahaa oloa ulos!

 

Jooo tahtois jaksaa tätä ihanaa elämää mutta pommi tippui eilen ja yllätys mieheni jäi pettämisestä kiinni olen niiiin väsynyt ei jaksa edes itkeä ei olen turta tunteeton silti sisus kiehuu koskahan räjähtää apua en lähde hakemaan olen siihen liian ylpeä haistan kaikille vaan paskan...ja silti en jaksa

 

Menee oikein hyvin kiitos kysymästä.
Ei ole paineita mistään ainakaan tällä hetkellä,tiedä huomisesta.
Saattaapi olla enempi tuo luonne mikä vaikuttaa.Ei juurikaan ole kiinnostusta stressata itseään kaikenmaailman asioilla.

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

EI VAIVAUDUTA HAKEMAAN APUA!!! Mä olen käyny sossussa, neuvolassa, lääkärillä, psykologilla, perhe- ja kasvatusneuvolassa ja olen kerjännyt suunnilleen polvillani apua! Myös äidiltäni, ex-mieheltä sekä kaikilta lähipiiriin kuuluvilta sukulaisilta ja ystäviltä! Että kiitos vaan, ehkä en sitten ole tehnyt tarpeeksi, mutta väsyneenä ja masentuneena kyllä ainakin tasan sen mitä pystyn! Onko se mun vikani, jos armas kotikuntamme ei auta MILLÄÄN tapaa, vanhempani on työelämässä ja ex työnarkomaani.

Että jos sulla on niin iso sydän ja suuri huoli, niin tervetuloa antamaan konkreettista apua ja auttava käsi!

Juu samat ajatukset. Tervetuloa vaan. ;>

Ei enää ole sellaista apua, jota oma äitini sai. Itse sai nukkua tai mennä töihin /hoitoon, ja tuli joku, joka teki saman mitä tekee perheenäiti. Ruoat, hoiti lapset, siivoukset ym. siis kodinhoitaja.

työmäärähän on valtava, ei kukaan ala siihen työhön enää, mitä perheenäiti tekee. ei kai kodinhoitajia enä ole. Samalla hoitaa lapset ja tehdä ruoat ja käydä kaupassa ja siivoukset ja pyykit ym. Lastenhoito jo yksinään on työtä.

JOs nykyään saa "apua", tulee perhetyöntekijä istumaan ja juttelemaan sohvalle.
Tai MLL:n hoitaja, joka vain leikkii lasten kanssa.
Työt kasaantuvat lisää, jos hakee tällaista apua.

 

mulla menee ihan hyvin..

 

riippuu päivästä.

 

Sama on käynyt mielessä.. Onko nykyään odotukset sen perhe-elämän/lastenhoidon/parisuhteen hoidon/oman ajan välttämättömyyden kanssa liian kovat ja korkealla vai mikä mättää kun joka toinen tuntuu olevan vailla milloin mitäkin tekemistä ja turvaverkkoa.. Tuttavia löytyy kun pistää tämän toosan kiinni ja lähtee vaikka perhekerhoon, joka päivä ei tarvitse harrastaa tukka putkella ja vähän väliä olla sitä kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa niin että lapset on jossain kodin ulkopuolella hoidossa. Tiedän että kohta on puoli palstaa silmillä (=siis moittimassa maan rakoon) mutta itse olen ollut n.6 vuotta kotona lasten kanssa, ainoat reissut ilman lapsia on suunnilleen kauppakäynnit ja marjastusreissut. Miehen kanssa ei kriisejä ole ollut, kahden kesken ehditään olla ja jutustaa silloin kun lapset nukkuu. Nuorempi (kohta 3v) ei ole ollut missään yötä hoidossa, mummo oli täällä sen aikaa kun käytiin Nightwishin konsertissa ja silloinkin oltiin kotona klo 01 ja molemmat selvinpäin. Vanhempi lapsi on elämänsä aikana ollut ehkä 6 kertaa yötä mummon luona omasta tahdostaan.

Välillä toki nyppii ja pinna on tiukilla -vastaan on näiden vuosien aikana tullut myös melkoisia negatiivisia asioita mutta silti on mukava herätä aina uuteen aamuun. En edes usko siihen että elämän pitäisi tarjota vain pelkkiä positiivisia asioita ja tunteita, kyllä kävisi elämä tylsäksi jos näin olisi.

Täälläkin olen seuraillut aina ketjuja, monta kertaa on huomioni kiinnittynyt siihen että kun joku valittaa että en jaksa tänään, tympii tämä sama makaronilootan teko ja siivous ja kun lapsi valvotti yöllä niin väsyttää ja itkettää.. niin kohta joku toteaa että ettei sulla vaan olis kuule masennus, siihen saa apua kun hakee lääkkeet. Tämäkö malli on nykyisin vallalla että elämän pitää olla vain iloa ja onnistumisen elämyksiä, vähänkin vastoinkäymistä niin eikun lääkäriin ja lääkket kehiin? Todellinen masennus on toki hoidettava mutta mistä tämä suoranainen masennusbuumi johtuu? Ihmiset istuvat koneella sen sijaan että lähtisivät vaikka ulos tai tapaamaan muita ihmisiä.. Toki keskustelupalstoilla saa helposti vertaistukea mutta eihän se oikeaa keskustelutilannetta korvaa ja jos on huono päivä niin helpostihan sitä kohta itsekin uskoo että masentunuthan minä olen kun kymmenen ihmistä tolkuttaa että joo, sä tarviit apua.. Ja jep, minä lähden häiriköimästä pihalle laskemaan tyttären kanssa mäkeä. =)