Ootteko joutuneet kovasti arvostelun kohteiksi elämänne aikana?

[pahaolla]

Omia juttuja miettiessä syntyi ajatus kysyä miten muilla on tilanne. Kun lähes päivittäin mulle nousee joku muisto, että se ja se sanoi niin ja sekin arvosteli. Enkä nyt tarkoita ihan mitä vaan arvostelua mutta sellaista ikävää, josta on kyllä pahoittanut mielen vaikkei ehkä sillä hetkellä ole sitä tajunnut.

Musta tuntuu että mulle noita arvostelijoita on riittänyt liiankin kanssa. Vai onko se normaalia että yhdelle ihmiselle sanotaan niin paljon paskaa? Ja itse oon suurimmaks osaks ainakin silloin ennen ollut todella kiltti muille, en ole arvostellut esim. sisaruksieni tekemisiä, ulkonäköä jne. vaan päinvastoin kehunut asiasta ja tsempannut. Mulle on sitten kyllä sanottu ja auottu päätä ja tiettyyn pisteeseen mä nielin kaiken kiltisti. Sitten kerran mä sanoin vastaan yhdelle siskolle ja siitäkös riemu syntyi ja sain sellaisen haukkuryöpyn ettei "sulle voi koskaan sanoa mitään kun suutut". Siis täh? Mullehan on voinut sanoa kaiken, oon ollu likasanko enkä ole sanonut edes vastaan.

Sisarukset ei oo ainoita arvostelijoita. Löytyy anoppia (entistä sellaista) ex-miehen sukulaisia ja muita joita oon elämässäni tuntenut.

Ilmankos olen nykyisin lähes erakko vaikka ennen mulla oli liuta ns. ystäviä, joista osa niistäkin oli aikamoisia arvostelijoita, nälvijöitä, eivät hyväksyneet sitä sun tätä ja niiden oli se tottakai sanottava.

Kuulostaako tutulta?

Miten noista pahoista sanoista pääsee koskaan eroon, miten mä nousen niiden ylle? Todella kurjaa kun ei voi muistella mitään juuri kun sitten taas sieltä nousee muisto että sekin teki ja sano niin ja se muisto on ikävä ja saa pahan olon.

 

[niin no]

Kuulostaa tutulta kyllä.

 

[dddd]

Mä en tarvi ystäviä, jotka arvostelee. Siksi olenkin yksin. Todella paljon helpompaa koko elämä! Saa kasvattaa lapsensakin kuten haluaa, eikä kuunnella kestovaippa-imetys-kantoliinahöpöä koko ajan. Esikoisen ajan tapasin vielä muita äitejä ja voi jestas sitä vertailua, arvostelua, paskanpuhumista selän takana jne.

 

[FreezeCat]

Jonkinlaista - ja lähinnä rakentavaa - kritiikkiä pitää oppia sietämään mutta eri asia on sitten ne tapaukset, joiden elämän tehtävänä tuntuu olevan se, että saadaan toinen ihminen lyötyä littanaksi totaalisesti. Surullista sinänsä, että näillä energiasyöpöillä on oman elämän hallinta ja itsensä tunteminen niin totaalisen hukassa, että pitää sitä omaa pahaa oloaan olla levittelemässä kaikkialle. Mutta se on toinen juttu se.

Mitä kannattaa tehdä? No, mä ainakin tässä muutama vuosi takaperin annoin piut paut mun omille energiasyöpöille ja ainaisille arvostelijoilleni eli siivosin kohtuu rankalla kädellä ns. ystäväpiiriä. Ihan kaikkea ei munkaan - eikä sunkaan - tartte lähteä sietämään. Toki jokaiselle tulee ohilyöntejä ja huonoja päiviä ja niiden mukana päästää kaiken maailman aivopieruja mutta tällaiset tapaukset yleensä huomaa, koska joukossa on sitten niitä hyviä yhteisiä hetkiä.

Ehkä niille muistoillensa kannattaa tehdä siivousta myöskin. Se, että muisto tuntuu itsellään hyvältä, niin pitää siitä kiinni. Ei jää vellomaan edelleenkään siihen toisen pahasti sanomiseen vaan siirtää sen kommentin mappi ööhön. Ja opi arvostamaan itse itseäsi! Älä anna toisten höykyttää, varsinkin jos menevät "opettamisessaan" ja "tietämisessään" aivan metsään - puolusta itseäsi ja sano vastaan! Jos toinen vetää herneet nenään niin - sittenpä ne sinne meni. Jos siihen kariutui ystävyys, niin ei se sitä ole ollutkaan. Sukulaisilleen ei mitään mahda, niitä ei mokoma valitsemaan pääse , mutta ystävät voi sentään valita.

 

[9mmm]

Omia juttuja miettiessä syntyi ajatus kysyä miten muilla on tilanne. Kun lähes päivittäin mulle nousee joku muisto, että se ja se sanoi niin ja sekin arvosteli. Enkä nyt tarkoita ihan mitä vaan arvostelua mutta sellaista ikävää, josta on kyllä pahoittanut mielen vaikkei ehkä sillä hetkellä ole sitä tajunnut.

Musta tuntuu että mulle noita arvostelijoita on riittänyt liiankin kanssa. Vai onko se normaalia että yhdelle ihmiselle sanotaan niin paljon paskaa? Ja itse oon suurimmaks osaks ainakin silloin ennen ollut todella kiltti muille, en ole arvostellut esim. sisaruksieni tekemisiä, ulkonäköä jne. vaan päinvastoin kehunut asiasta ja tsempannut. Mulle on sitten kyllä sanottu ja auottu päätä ja tiettyyn pisteeseen mä nielin kaiken kiltisti. Sitten kerran mä sanoin vastaan yhdelle siskolle ja siitäkös riemu syntyi ja sain sellaisen haukkuryöpyn ettei "sulle voi koskaan sanoa mitään kun suutut". Siis täh? Mullehan on voinut sanoa kaiken, oon ollu likasanko enkä ole sanonut edes vastaan.

Sisarukset ei oo ainoita arvostelijoita. Löytyy anoppia (entistä sellaista) ex-miehen sukulaisia ja muita joita oon elämässäni tuntenut.

Ilmankos olen nykyisin lähes erakko vaikka ennen mulla oli liuta ns. ystäviä, joista osa niistäkin oli aikamoisia arvostelijoita, nälvijöitä, eivät hyväksyneet sitä sun tätä ja niiden oli se tottakai sanottava.

Kuulostaako tutulta?

Miten noista pahoista sanoista pääsee koskaan eroon, miten mä nousen niiden ylle? Todella kurjaa kun ei voi muistella mitään juuri kun sitten taas sieltä nousee muisto että sekin teki ja sano niin ja se muisto on ikävä ja saa pahan olon.

kuullostaa kyllä näille henkilöille on tullut sellanen tapa et sä oot sanko joka ei sano mitä ajattelee ehkäpä ja sittenkun sanot niin oikeen hätkähdetään ja pahotetaan mieli. Toi pätee ainakin noissa sukulaisuhteissa monesti mäkin monasti kiltti ku ei jaksa sitä dorkailua että asioista todellakin voi olla eri mieltä sit suututaan jos normaalista poikkeavalla toimitaan sitä vaan tarkottaa että nää ihmiset on kangistuneita rutiinien synkkään kuristukseen ja heitä ahdistaa erimielisyys. kontrollifriikkejä.

 

[msmsms]

Kirjoititpa hillitysti saman asian joka itseäni on kaihertanut vuosia. Arvostelu sukulaisilta ja ystäviltä jatkuvaa. Aikansa jaksoin ja sitten räjähti. " "sulle voi koskaan sanoa mitään kun suutut" "on niin tuttu lausahdus ja sillä kuitataan heidän aiheuttamat mielipahat. Käskevät unohtamaan ja jatkamaan elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei myönnetä virheitä ja käsketään itse oikaisemaan muille "väärinkäsitykset". Asiat ei vain jätä rauhaan ja anteeksi ei pysty antamaan. Pahimmillaan hyvä ystävä epäili mielenterveyttäni alkaessani sanomaan vastaan ja levitti siitä huhuja.
Merkillistä sinänsä on se, että nämä itse ovat elämässänsä niin hukassa. Anoppi ja sukulaiset ovat pahimpia ja heistä ei pääse kovin helpolla eroon.
Ehkä kevät siivous tekisi terää tälläkin saralla. Eihän perhe välttämättä kaipaa sellaisia suhteita jotka aiheuttaa ikävän ilmapiirin kotona.

 

[ap.]

Kiitos kommenteista!
Niin, nykyään osaan jo pitää puoleni ja sanonkin mielipiteeni ja vastaankin jos siltä tuntuu. Tosin pidän välimatkaa sisaruksiin koska tavallaan suojelen myös itseäni eikä mua enää huvita olla pahemmin tekemisissä. Sitäpaitsi se yhteydenpito oli aika yksipuolista, se olin minä joka soitti ja nekin puhelut meni lähinnä niin että kuuntelin sen toisen yksinpuhelua kuinka se sitä ja tätä ja sen lapset sitä ja tätä. Surullista koska tavallaan perhe hajosi eikä enää ole niitä siskoja sillä tavalla enää olemassa mulle.

Sitten mä olen aika raakasti jättänyt sellaiset ystävät joilta tosiaan on tuntunut tulevan niin paljon kakkaa niskaan että viimein tajusin ettei tää ole oikeaa ystävyyttä. Ystävystyn kyllä helposti mutta nykyään mulla on ehkä joku suojamuuri enkä päästä ketään liian lähelle.
Pahinta on se miten ns. parhaat ystävät puukotti selkään pahasti. Ei ollut pelkistä sanomisista kiinni vaan siihen liittyi ihmissuhteita ja paljon kärsimystä mulle. Ja nekin vaan vissiin ihmetteli miksi en halua enää pitää yhteyttä?! Joskus miettii että onko jotkut niin sokeita tekemisilleen ja sanomisilleen. Ja onko osassa ollut jotain kateuttakin kun sellaista piilonälvimistä ollut.

Oikeastaan mä menetin osan identiteetistäni koska kaikki entinen tuttu jäi taakse ystävien ja niiden piirien mukana missä pyörin. Jäin tyhjän päälle ja vielä vuosien päästäkin mun on jotenkin kasattava itseni uudelleen. Ja niihin muistoihin liittyy aina joku ikävä kalsea tunne, ei pelkästään sanat vaan tekemiset ja kaikki ettei niitä pysty ajattelemaan koska tulee niin ahdistava fiilis.

Mutta tuskin mä ainoa olen tosiaan jolla tällaista on.

Vielä sisarussuhteista että olen se nuorin. Ehkä senkin takia on sitten saanut isommat kohdella mua vähän miten sattuu. Ja sitten kun se pikkusisko muuttuikin isoksi ja aikuiseksi ja sanoi mitä ajatteli, niin sehän on ihan kamalaa!

 

[ap.]

Kirjoititpa hillitysti saman asian joka itseäni on kaihertanut vuosia. Arvostelu sukulaisilta ja ystäviltä jatkuvaa. Aikansa jaksoin ja sitten räjähti. " "sulle voi koskaan sanoa mitään kun suutut" "on niin tuttu lausahdus ja sillä kuitataan heidän aiheuttamat mielipahat. Käskevät unohtamaan ja jatkamaan elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei myönnetä virheitä ja käsketään itse oikaisemaan muille "väärinkäsitykset". Asiat ei vain jätä rauhaan ja anteeksi ei pysty antamaan. Pahimmillaan hyvä ystävä epäili mielenterveyttäni alkaessani sanomaan vastaan ja levitti siitä huhuja.
Merkillistä sinänsä on se, että nämä itse ovat elämässänsä niin hukassa. Anoppi ja sukulaiset ovat pahimpia ja heistä ei pääse kovin helpolla eroon.
Ehkä kevät siivous tekisi terää tälläkin saralla. Eihän perhe välttämättä kaipaa sellaisia suhteita jotka aiheuttaa ikävän ilmapiirin kotona.

Just toi on se lause mitä oon miettinyt "ei sulle voi koskaan sanoa mitään kun sä suutut". Siitäkin niinkuin tuli syyllinen olo ja aloin miettiä että eikö tosiaan mulle voi sanoa ja suutunko muka. Sanoit hyvin, että sillä kuitataan se mielipaha mitä toiselle on aiheuttanut! Ja mulla kans sisko sitten hyvitteli heti että eihän muistella tätä pahalla. Mutta niin pahasti tuli kyllä siipeeni etten mä ole pystynyt sitä unohtamaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. En mä jaksa kaksinaamaisia ihmisiä!

Ite oon ollut aina aito, tai ainakin siltä musta on tuntunut. Ja jos riidellään, riidellään avoimesti eikä mitään seläntakana kyräilyä ja ollaan niin kohteliasta mutta sisimmässä on myrkkyä, sen näkee jo naamasta joskus...

 

["sepi"]

Aoinoastaan ex-vaimon taholta. Mitään hyvää minussa ei ole, vaikka oltiin 30 vuotta yhdessä.