tähän kaikkeen. Mies ensin sairasti 3vk (ja tiedättehän kun miehet sairastaa). siitä ajasta suurimman osan makas ja valitti. Oli se oikeestikki alkuun kippee, mut silti... nyt ku on tokentunu ni on aamusta iltaan pellolla ja arvatkaa kuka taas hoitaa kaiken.
Tänään piti olla koti päivä. Niin oliko, ei... piti lähteä miehen asioita toimittaan ja ottaa kiukkuavat lapset mukaan. Kyllä mä tän meidän vauvan kans pärjään, mut oikeesti mun äidin rakkaus tuota meidän reilu 2v:tä kohtaan alkaa loppuun. Oon niin väsyny kaikkiin loputtomiin yhteen ottoihin, säännöistä kiinni pitämisiin jne. Tekis mieli antaa tytön tehä ihan mitä huvittaa, pääsis paljon helpommalla.. Ovet lukkoon, ikkunat tukkoon ja puukot ylähyllylle. Kyllä se syötävää ja levitettävää näkyy löytävän. Nukkukoon sitten ku uni tulee.
Miks kukaan ei kysy miten mä jaksan. Oon tän kuukauden aikana niin monta kertaa saanu vastata kysymykseen "miten mies jakselee".. mut entä minä ja lapset... viime yönä tulin siihen tulokseen et nukutaan sitte haudassa.
Kummankaan isovanhempia ei kiinnosta ja mitä se hyövää et ne tulee tänne, mun pitää hulluna puunata niin sisällä ku ulkonaki et ne voi päästää tänne. Ku alkaa ihan olemattomista asioista naputtaminen.
Mitä enempi mukavia juttuja lapsille keksin, yhteistä tekemistä.. kaveri vierailuja.. sitä enempi ne tuntuu kiukkuavan ja pistävän hanttiin. Eilen illalla sanoinki miehelle kun olin tunnin tyttöä nukuttanu, et "tässä se on kiitos"..