I
iiveeäf
Vieras
Meillä on kaksi ihanaa lasta, hoidoilla tehty molemmat. Enemmän siis kuin viisi-kuusi vuotta sitten uskalsin edes toivoa.
Ekan lapsen jälkeen oli varma tunne, että haluan toisen. Itseasiassa jo ennen ensimmäistäkään raskauttani ymmärsin hyvin niitä sekundäärisesti lapsettomia, jotka itkivät toisen lapsen kaipuutaan. Kun taas osa lapsettomista mutisi tyytymättöminä, että mitä nuokin valittavat, niillähän on jo lapsi (hassun moni näistä mutisijoista muuten halusi sitten itsekin myöhemmin kipeästi sitä toista lasta, kun ensimmäinen oli saatettu maailmaan).
Ennen kun aloin odottaa toista lastamme, sain vahvan tunteen siitä, että meille kuuluu kolme lasta. En ole mikään "näkijä" tai ennustelija, en missään nimessä. Ennemminkin vähän karsastan moista, mutta tuo tunne oli vahva. Samoin tuli vahva tunne siitä, että nyt on oikea aika lähteä yrittämään kakkosta ja ensimmäisestä hoidosta tulee plussa ja vauva syliin (aika absurdi ajatus, jos ajattelee meidän hoitohistoriaamme). Ja niinhän siitä tuli.
Toinen lapsi on vielä todella pieni, mutta mietin jo mahdollista kolmatta. Yrityksen (hoitojen) aloittamisen ajankohtaa, auton vaihtamista, miten pärjätään, jaksaisinko itse kolmen kanssa, päästäisiinkö ikinä liikkumaan mihinkään lasten kanssa, jos isä ei ole mukana jne. Myös rahallinen pärjääminen mietityttää. Kummallakin on vakipaikka kylläkin, mutta maksaahan kahden lapsen hoitomaksut jo satasia kuussa ja muutkin menot toki lisääntyvät.
Onko ihan hassua toivoa kolmatta lasta, kun meille kerran jo kaksi ihanaa on suotu? Eihän se ole muilta lapsettomilta pois, vaikka meille niitä kolme siunaantuisikin, mutta silti tunnen jotenkin huonoa omatuntoa ja "ryhmänpetturuutta" näistä ajatuksistani.
Ekan lapsen jälkeen oli varma tunne, että haluan toisen. Itseasiassa jo ennen ensimmäistäkään raskauttani ymmärsin hyvin niitä sekundäärisesti lapsettomia, jotka itkivät toisen lapsen kaipuutaan. Kun taas osa lapsettomista mutisi tyytymättöminä, että mitä nuokin valittavat, niillähän on jo lapsi (hassun moni näistä mutisijoista muuten halusi sitten itsekin myöhemmin kipeästi sitä toista lasta, kun ensimmäinen oli saatettu maailmaan).
Ennen kun aloin odottaa toista lastamme, sain vahvan tunteen siitä, että meille kuuluu kolme lasta. En ole mikään "näkijä" tai ennustelija, en missään nimessä. Ennemminkin vähän karsastan moista, mutta tuo tunne oli vahva. Samoin tuli vahva tunne siitä, että nyt on oikea aika lähteä yrittämään kakkosta ja ensimmäisestä hoidosta tulee plussa ja vauva syliin (aika absurdi ajatus, jos ajattelee meidän hoitohistoriaamme). Ja niinhän siitä tuli.
Toinen lapsi on vielä todella pieni, mutta mietin jo mahdollista kolmatta. Yrityksen (hoitojen) aloittamisen ajankohtaa, auton vaihtamista, miten pärjätään, jaksaisinko itse kolmen kanssa, päästäisiinkö ikinä liikkumaan mihinkään lasten kanssa, jos isä ei ole mukana jne. Myös rahallinen pärjääminen mietityttää. Kummallakin on vakipaikka kylläkin, mutta maksaahan kahden lapsen hoitomaksut jo satasia kuussa ja muutkin menot toki lisääntyvät.
Onko ihan hassua toivoa kolmatta lasta, kun meille kerran jo kaksi ihanaa on suotu? Eihän se ole muilta lapsettomilta pois, vaikka meille niitä kolme siunaantuisikin, mutta silti tunnen jotenkin huonoa omatuntoa ja "ryhmänpetturuutta" näistä ajatuksistani.