Onko teistä liian vanhanaikaista toivoa liittoa loppuelämäksi? Annetaanko nykyään liian helpolla periksi?

Onko teistä liian vanhanaikaista toivoa, että liittonne kestäsi aikojen loppuun asti? Uskotko todella rehellisesti näin olevan?
Annetaanko teidän mielestänne liian helpolla periksi?
Mikä on mielestänne pitkän liiton salaisuus? Seksi, hyvä ruoka vai keskustelu taidot? Vai oletko sitämieltä, että yhtä suhdetta yksi aikakausi toinen toista..
Lastenteko yhden kanssa, perhe-elämä toisen ja eläke-ikä kolmannen ja vanhuus neljännen kumppanin kanssa?


Itse olen kertaalleen eronnut yhden lapsen äiti ja toivoisin seuraavan liittoni kestävän sinne elämän loppuun asti. Edellisen liiton päätöstä en valitettavasti voinut estää, joten en osaa vastata pitkän liiton salaisuuteen..

 

Minusta se ei ole kovin realistista. En enää halua lapsia, mutta kumppanin haluaisin. Olen ollut muutamassa pitemmässä suhteessa, enkä tosissaan usko, että pysyisin loppuelämäni yhden ihmisen kanssa. Jossain vaiheessa kasvetaan erilleen, ja sitten mennään eri suuntiin.

 

Koskaan ei erota liian helposti. Pikemminkin kärsitään usein aivan liian kauan ennen kuin sanotaan, että kiitos ja hyvästi.

 

Ei ole vanhanaikaista.
Ja kun puhutaan paljon eroista niin tunnutaan unohtavan, että yhä vielä nykyäänkin puolet solmituista avioliitoista kestää kunnes kuolema erottaa.

Toimivan liiton salaisuutena pidän sitä, että sitä arvostetaan ja huolletaan, eikä pidetä itsestäänselvyytenä, joka "hoituu siinä sivussa samalla kun keskitytään muihin asioihin."

 

Kommunikointi on tärkein. Ilman sitä aika nopeesti kasvetaan erilleen.

 

[QUOTE="vieras";24974692]Kommunikointi on tärkein. Ilman sitä aika nopeesti kasvetaan erilleen.[/QUOTE]

Nimenomaan.

23 vuotta kohta yhdessä ja ehkä saman verran ja vähän enemmän vielä edessä.

 

Ei se musta ole vanhanaikaista, itsekin toivon todella, että meidän avioliitto kestää hautaan asti. Ja olen valmis tekemään töitä sen eteen.
Tosiaan, Mummeliisalla oli hyvä pointti. Aina puhutaan, kuinka puolet avioliitoista päättyy eroon, mutta unohdetaan täysin, että se toinen puoli kestää hamaan loppuun asti.

Uskollisuus, kunnioitus, rakkaus. Niillä pääsee yleensä jo aika pitkälle.

 

Vanhanaikaista tai ei, niin minä uskon loppuelämän liittoon.
Haluan hoitaa parisuhdetta ja panostaa siihen - mutta tottahan se on, että liitossa on niin ala- kuin ylämäkiä, eikä tämä nyt aina ruusuilla tanssimista ole. Mutta liian helpolla ei saa periksi antaa. (mitä moni ikävä kyllä tekee )
Koskaanhan ei tulevaisuudesta tiedä mitä tapahtuu, mutta kyllä mä olen asennoitunut niin, että elän mieheni kanssa avioliitossa niin kauan kuin elossa ollaan. Ja ei, en kuulu mihinkään uskontokuntaan, vaan olen ihan tavis ihmisiä. Haluan vain uskoa ikuiseen rakkauteen =)
Ja salaisuuksia taitaa olla: puhuminen(niistä vaikeistakin asioista) - toisen huomioinen - anteeksianto - pitkämielisyys - omaa aikaa molemmille - huumori - seksikin - yhdessä olo, siis joka asialla on merkitystä. Mutta luottaminen toiseen on kuitenkin erityisen tärkeä pitkän avioliiton rakennusaine.

 

[QUOTE="hmm";24974687]Koskaan ei erota liian helposti. Pikemminkin kärsitään usein aivan liian kauan ennen kuin sanotaan, että kiitos ja hyvästi.[/QUOTE]

Nykypäivän pano- ja hoitokulttuuri viittaa taas siihen että ei edes haluta sitoutua kehenkään ei lyhyeksi eikä pitkäksi aikaa. Se on surullista.

 

Minusta on hyvä, että nykyään ihmisillä on mahdollisuus erota. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 50 vuotta ja jokainen niistä vuosista on ollut liikaa. Ennen kun vahinkoraskauden myötä oli käytännössä pakko mennä naimisiin ja erotahan ei voi, hui sentään, mitä ne naapuritkin sanoo. Olen ihan varma, että eron myötä kumpikin vanhemmistani olisi saanut onnellisemman elämän ja me lapset onnellisemman lapsuuden.

Oma parisuhteeni on kestänyt melkein 30 vuotta eli olin vielä lukiolainen aloittaessani seurustelun. Tähän jaksoon on sattunut hyviä, huonoja, oikein hyviä ja hyvin huonoja jaksoja. Pari kertaa olen ollut valmis lopettamaan koko jutun, mutta mies ei ole halunnut luovuttaa. Rakastan, kunnioitan ja arvostan miestäni sekä hyväksyn hänet hyvine ja huonoine puolineen. Vastikään vietimme miehen viisikymppisiä ja voi että, miten kauniisti hän puhui minusta vieraille yksi vieraista kertoi. Ainakin tällä hetkellä olemme onnellisia, mutta en vieläkään vanno vaikkakin toivon, että loppuelämämme yhdessä vietämme.

Minusta on kohtuutonta ulkopuolisen arvostella, että joku eroaa liian helposti. Tuttaville voidaan ehkä sanoa, että kasvoimme erillemme vaikka taustalla voi olla puolison alkoholismia ja perheväkivaltaa. Eikä sillekään voi mitään, jos puoliso rakastuukin johonkin toiseen. Tuosta ei välttämättä pelasta edes se, että pitää itsensä vimpan päälle kondiksessa - onhan näitä Hollywood-kaunottariakin petetty.Jos vielä vuosien päästä katuu eroaan, voi eropäätös olla hätäinen, mutta kuinka moni eronneista oikeasti on sitä mieltä?

 

Mä toivon ja uskon pitkään liittoon.
Meidän liitto kaatui moneen sotkuun ja solmuun.
Näin sen virheen oppineena katse tulevaisuuteen ja ehkäpä se loppu elämän kumppani sieltä jostain löytyy

 

Uskon, että liittomme kestää lopun elämää. Suhteessamme on ollut niin vaikeita paikkoja, että on hankala enää keksiä tilannetta, josta emme selviäisi.

Toisen kunnioittaminen ja lojaalius ovat tärkeitä asioita. Täytyy olla eräänlainen me-henki; me olemme tiimi joka selviää yhdessä tässä maailmassa.

Keskustelu ja omista toiveista kertominen ovat edellytys sille, että kumppaneilla on mahdollisuus huomioida toisen tarpeet.

Tietynlainen tasapuolisuus on hyväksi. Aina ei tanssita vain toisen pillin mukaan, vaan molemmilla täytyy olla mahdollisuus päättä yhteisistä asioista.

Molemminpuolinen halu selvitä vaikeuksista on jo puoli voittoa.

 

Ei se musta ole vanhanaikaista, itsekin toivon todella, että meidän avioliitto kestää hautaan asti. Ja olen valmis tekemään töitä sen eteen.
Tosiaan, Mummeliisalla oli hyvä pointti. Aina puhutaan, kuinka puolet avioliitoista päättyy eroon, mutta unohdetaan täysin, että se toinen puoli kestää hamaan loppuun asti.

Uskollisuus, kunnioitus, rakkaus. Niillä pääsee yleensä jo aika pitkälle.

Näin itsekin ajattelen. Ja kuten joku sanoi, kommunikointi on erittäin oleellinen osa hyvää parisuhdetta. Eihän kukaan voi tulevaisuutta varmaksi tietää, mutta kyllä mä toivon, että mieheni kanssa saan yhdessä vanheta ja joskus sitten käsi kädessä viereisissä kiikkustuoleissa istuskella katsellen lastenlapsien ja ehkäpä jopa lastenlastenlapsien viipotusta. :heart:

Nykytilanne on se, että olemme olleet yhdessä 14 vuotta (siitä reilut 11 vuotta aviossa) ja meillä on kolme lasta (11v, 8v ja 4v). Rakennamme vasta tässä kohtaa sitä omaa taloa, jossa on toiveissa asua hamaan vanhuuteen asti. Talon sijainti on meille unelma, keskellä maaseutua oma hehtaarin kumpare, mutta kuitenkin myös naapureita näkyvissä. Pikkukaupunkimme keskustaankin on matkaa alle viisi kilometriä. Menee jo vähän ot, joten ei tuosta sen enempiä.

Mutta, toivottavasti olemme yhdessä niin kauan kuin meissä kummassakin henki pihisee.

 

Enpäs tiedä mutta luottamus ja toisen arvostus on ehdottomasti tärkeimmät jutut. Jos ei niitä ihminen saa ajautuu väkisin erilleen. Itse en usko uuteen onneen.

 

Mä oon sitä mieltä, että helpolla ei kannata luovuttaa, mutta epätyydyttävään suhteeseenkaan ei kannata jäädä. Jos asioita on yritetty korjata, siinä onnistumatta, tai jos ei ole tahtoa, ni ei väkisin.
Tärkeämpää on olla onnellinen. Parisuhteesta kuuluu nauttia.

 

Mä oon sitä mieltä, että helpolla ei kannata luovuttaa, mutta epätyydyttävään suhteeseenkaan ei kannata jäädä. Jos asioita on yritetty korjata, siinä onnistumatta, tai jos ei ole tahtoa, ni ei väkisin.
Tärkeämpää on olla onnellinen. Parisuhteesta kuuluu nauttia.

Tämä juuri, ei yksinkään ole helppoa mutta vielä vaikeampaa on elää liitossa jossa asiat ei vaan onnistu millään lailla..

 

Minä olen mennyt naimisiin olettamuksella, että loppuelämä ollaan yhdessä. Jos en uskoisi sen olevan mahdollista, niin en edes olisi mennyt naimisiin.
Suhteeseemme on mahtunut paljonkin karikoita, mutta niistä on selvitty puhumalla. Täytyy myöntää, että eroakin olemme pahimmassa vaiheessa harkinneet, mutta lopulta päätyneet siihen, että aika parantaa haavat ja luottamus täytyy vain opetella uudelleen...

 

[QUOTE="Riia";24974889]Minä olen mennyt naimisiin olettamuksella, että loppuelämä ollaan yhdessä. Jos en uskoisi sen olevan mahdollista, niin en edes olisi mennyt naimisiin.
Suhteeseemme on mahtunut paljonkin karikoita, mutta niistä on selvitty puhumalla. Täytyy myöntää, että eroakin olemme pahimmassa vaiheessa harkinneet, mutta lopulta päätyneet siihen, että aika parantaa haavat ja luottamus täytyy vain opetella uudelleen...[/QUOTE]

Kuin minun näppikseltäni.

Minusta nykyisin perustetaan perhe liian hepposilla perusteilla. Eihän liitto voi edes kestää, jos ajatuksena on, että erotaan sitten, jos ei suju. Kaikilla on karikoita pitkissä suhteissa. Kyllä se perhe pitäisi perustaa vasta siinä vaiheessa, kun voi sanoa, että tämä kestää. Ero on nykyisin liian helppoa ja ihmiset eroavat, kun arki koittaa suhteessa. Ei edes yritetä

 

itse todellakin pidän realistsena lopun ikää kestävää liittoa. Tosin monet ei,,esim kaverini sanoin kun meni naimisiin et tuskin me ny loppuelämää yhdes ollaan ja et aina saa eron,jos ei toimikkaan..

 

Miten te saatte miehenne puhumaan asioista? Minun mies vain mumisee, että jaa ja lähtee ulos. Tai jos yritän illalla sängyssä niin alkaa nukkumaan. Mites siin sitten keskustellaan kun ei toista saa ukulolle ja olisi tärkeää sanottavaa....?

 

tietenki nykyään mennään helpommin naimisiin kun on helpompi erotakkin kuin ennen ennen tyydyttiin niin helposti "kohtaloonsa" esim nyrkin ja hellan välissä..

 

kestàvà avioliitto riippuu onnekkuudesta, kumppanien tunneàlykkyydestà ja kyvystà kunniottaa toista puoliskoa. se ettà luovuttaako joku liian helpolla... no, koskaan ulkopuolinen ei voi tuomita suuntaan eikà toiseen. mutta faktana: suomessa avioeron saa melkeinpà ilmaiseksi ja todella nopeasti

 

Eiköhän liki jokainen avioidu tarkoituksena olla lopun ikänsä yhdessä. Suurin osa toki tulee pettymään tässäkin asiassa. Nykyään annetaan varmasti helpommin periksi mutta toisaalta ei jäädä turhaan rypemään surkeassa tai pahimmassa tapauksessa väkivaltaisessa suhteessa.

 

Ei ole vanhanaikaista.Muistan kun meidät vihittiin, niin eräs eronnut mies antoi meille hyvän ja yksinkertaisen neuvon: puhuminen.Meillä se on toiminut tähän päivään saakka.Aviovuosia 21 ja toivon todella, että niitä tulee vielä runsaasti lisää, kunnes kuolema meidät erottaa. On asioita/ vakavia ongelmia, missä puhuminen ei välttämättä auta, joten varmasti kaikissa tapauksissa ei erota liian helposti.
Meilläkään mies ai aluksi osannut puhua, mutta mä opetin hänet siihen.Jos asioita panttaa sisällään, nii siitä seuraa vaan ongelmia.Ihan kaikesta pitää pystyä puhumaan.

 

Itse uskon ainakin, että ollaan yhdessä kunnes kuolema erottaa. Suhde on ollut välillä koetuksella, ja silloin tärkeimmässä roolissa on ollut se, että molemmat kuitenkin, kaikesta huolimatta haluaa olla yhdessä. Ja lopulta taival on taas tasaantunut. Myös se pitkän suhteen tasaisuuskin välillä koettelee, muistaa rakastumisen huuman ja miettii mihin se on kadonnut. Silloin voi auttaa puhuminen jonkun muun kuin oman puolison kanssa...
Mieheni on elämänkumppanini. Voisin elää ilman häntäkin, tai tulla onnelliseksi jonkun toisenkin kanssa, mutta en halua. Haluan nähdä koko elämän hänen kanssaan Pahoittelut imelyydestä