Olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja lähennellyksi useita kertoja lapsuudessani, sekä sukulaisten että muutaman vanhemman lestadiolaismiehen taholta. Ja sitten myöhemmin, vielä pienenä ollessani, joutunut saarnaamaan tekijöille kaiken anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä" - vihasin niitä tilanteita, ja yritin aina unohtaa sen kaikin voimin - että vielä tulee muistuttamaan tapahtunesta! (ja tunsin itseni syntiseksi tunteideni vuoksi..!) [
] Minä olin joskus sellaisen jälkeen päiväkausia hulluksitulemisen partaalla, muistan istuneeni tuskaisena joukon keskellä, mutta yksin, ja hokeneeni itselleni, että "Täytyy kovettua, etten tule hulluksi". Jonkinlainen tunteettomuus ja itselleni "ulkopuolisuus" varmaankin pelasti pääkoppani nuoruuden yli, kunnes aikuisena hakeuduin terapiaan. [...]
Oma lukunsa tällaisissa uskonnollisissa piireissä on sitten ripittäytymisen kulttuurilla; "nimelliset" synnit täytyisi ripittää jollekin kanssasisarelle tai -veljelle ihan nimellisinä asioina. Rankkaa, ja nöyryyttävää, olkoonkin että rippisalaisuutta ei kyllä kovin moni rohkenisi edes piruuttaan murtaa.
Ja mitä siitä voi seurata. Esimerkiksi tälläistä: minä yritin noin 13-16 vuotiaana juosta karkuun isosiskoani, joka oli havainnut että helpointa on ripittäytyä pahnanpohjimmaiselle, valmiiksi hyväksikäytetylle ja itsetuntonsa menettäneelle pikkusiskolle, vähiten siis ilmeisesti hävetti minun edessäni tunnustaa yhä uudelleen ja uudellen masturboimisensa "likainen" synti.
Minua ahdisti suunnattomasti ne tilanteet, mutta tiesin, etten voi kieltäytyä kuuntelemasta häntä jos hän saa minut kahdenkeskeiseen tilanteeseen, ja toimimasta niinkuin "piti toimia", eli kuunnella, julistaa synninpäästö ja olla kertomatta kenellekään. Sitä jatkui useita vuosia.
Ja toinen, yksittäinen, traumaattinen, surullinen, katkera muisto on se, että toinen, minua huomattavasti vanhempi isosiskoni ripittäytyi kerran ollessani n 13 vuotias "huoruuden" synnistä, mitä se sitten käytännössä tarkoittikaan. Muistan järkyttyneeni siitä ja ahdistuneeni päiväkausiksi.
Nyt en voi olla ajattelematta, että mitä rankinta hyväksikäyttöä siis voi aiheuttaa välillisesti myös tuollainen pakollinen rippisalaisuuden ja synnillä pelottelun kulttuuri!
Tekijän häpeä tekemästään synnistä on vuorenkorkuinen, ja sen vuoren hän voi sitten kaataa sen niskaan, joka on "helpoin" kuuntelija, jonka edessä hävettää vähiten tunnustaa mieltä painavat asiat.
Kirjoitan tämän myös sen vuoksi, että lukijana olisi joku sellainen henkilö siellä rauhanyhdistyksen piirissä, jolla olisi valtaa puhua asiaa eteenpäin, ohjeeksi seurakunnalle: rippiäitinä ei voi pitää alaikäistä lasta. Ja että: seksuaalisuus on Jumalan luomaa, tervettä, vaaratonta, kun mukana on vastuu ja rakkaus. Jos se ei saa olla olemassa terveesti, se kieroutuu.
Tämä mielipide on niin vahvan omakohtaisen, eletyn ja kärsityn ja punnitun tulosta, että turha tulla enää lyömään raamatulla päähän. Minua on kohdeltu väärin, ja tajuan aikuisena asioiden syy-seuraussuhteet.
Kaikki seksistä pidättäytyvät eivät kieroudu, mutta kun voimakasta elämänviettiä työnnetään sinne mustien kansien väliin, voi seurata esimerkiksi jotain tälläistä.
Säännöt/kiellot/rajoitukset pois, vain me -oppi pois, jumalakäsityksenkin pitäisi muuttua, usko ei vois perustua vain raamattuun...Kukaan ei ylhäältä sanelis miten sinun tulee uskoa, ja mitä sinä haluat. Mahdotonta siis. 
