Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

Yhtään vähättelemättä keskenmenon saaneiden surua, mutta tässä ketjussa puhutaan jo syntyneistä lapsista. Ja kuolintapa olisi esim. autokolari, ei mikään pedofiili/muu rikollisliigan sieppaus.

Aina sanotaan että lapsen menetys on kovin suru. Itsellä ei kokemusta. Mutta voisiko esim.jollain olla äidin/isän tai pitkäaikaisen puolison menetys olla yhtä suuri suru? Tää on jotenkin semmoinen tabu asia...

 

Itse väittäisin että tietyssä ikävaiheessa (lapsena tai nuorena) esim. omien vanhempien menettäminen voi olla hyvin traumatisoivaa.

 

Itse väittäisin että tietyssä ikävaiheessa lapsena tai nuorena esim. omien vanhempien menettäminen voi olla hyvin traumatisoivaa.

Ei kai kukaan väitäkään etteikö muiden läheisten menettäminen olisi kamalaa ja traumatisoivaa. Mutta suurimmalle osalle lapsen menettäminen on silti kamalampaa. Minulla ei lapsia ole, joten en voi omasta puolesta vastata. Uskoisin, että lapsen menettämisen tekee vielä kamalammaksi se, että on vanhempien tehtävä suojella lasta ja lapsen kuolema on tavallaan luonnotonta, lapsi on nuori ja hänen pitäisi elää pidempään kuin vanhemmat.

 

Yhdeltä ystävältä meni sekä alle vuoden ikäinen lapsi että tovia myöhemmin mies. vaikea arvioida ulkoapäin kumpi oli pahempi. tuntuu, että puolison menetys vanhemmalla iällä vie lesken terveyden?

 

No sanotaan varmaan usein noin, koska se on noin. Olettaen että vanhemman ja lapsen suhde on "normaali".

Ei se silti tarkoita, etteikö vois vaikka haluta tappaa itseään kun puoliso kuolee, koska suree asiaa niin kovasti.

Lapsen kuolema koetaan ehkä usein kauheimmaksi myös siksi, että tavallisesti ajatellaan ettei lapsen kuulu kuolla ennen vanhempiaan. Se lapsi ei ehkä ole ehtinyt kokea maailmaa, ja se surettaa. Aikuinen ihminen taas on jo ehkä ehtinyt elää hyvän elämän, ja siitä osataan iloita.
Vanhemmalla on myös tarve suojella lastaan, ja kun lapsi kuolee, voi kokea pahasti epäonnistuneensa siinä tehtävässä. Eli itsesyytökset voi olla hirveät. Harvempi taas kokee niin vahvasti, että elämäntehtävänä on suojella omaa kumppania.

 

Lapsettomana sinkkuna voisin sanoa, että veljeni kuolema olisi kaikista kamalinta vaikka olen läheisempi äitini kanssa. Veljeni kuolema kuitenkin tuhoaisi niin monen läheiseni elämän: äitini, isäni, isovanhempani, tätini. Se miksi hänen kuolema olisi muille läheisille pahempi johtuisi juurikin siitä, että hän on nuori ja elämä on vielä edessä.

 

Ei kai kukaan väitäkään etteikö muiden läheisten menettäminen olisi kamalaa ja traumatisoivaa. Mutta suurimmalle osalle lapsen menettäminen on silti kamalampaa. Minulla ei lapsia ole, joten en voi omasta puolesta vastata. Uskoisin, että lapsen menettämisen tekee vielä kamalammaksi se, että on vanhempien tehtävä suojella lasta ja lapsen kuolema on tavallaan luonnotonta, lapsi on nuori ja hänen pitäisi elää pidempään kuin vanhemmat.

Jep. Jos pitäisi valita jonkun kuolema, niin sit aikuisen.
Mutta mä veikkaan että jos olisin menettäny lapsena vaikkapa äitini (ja isäni ei olisi löytänyt uutta puolisoa, eikä olisi tätejä tms) niin mulle (en yleistä) se olisi tehnyt pahempaa jälkeä kuin oman lapsen menettäminen.

 

En osaa sanoa. Luulen, että yksi kauheimpia asioita olisi lapsen vakava sairastuminen ja sairauteen menehtyminen. Mutta en kyllä voi tietää, olisiko onnettomuuden kautta lapsen menettäminen jotenkin pahempaa tai "helpompaa". Ei oikeastaan oikein kestä ajatellakaan tuollaisia. Puolison kanssa olen elänyt jo pitkään, enemmän kuin puolet elämästänil enkä saata oikein ajatella hänenkään menettämistään kuolemalle.

 

Minusta se on jokseenkin riippuvainen myös lapsen iästä? Vuosikymmenten elämänkumppania jonka (äkillen) kuolema muuttaa koko sen hetkisen elämän voi aiheuttaa lopulta suuremman ja pidemmän surun kuin aikuisen lapsen menettäminen.

 

Olen menettänyt veljen, äidin ja isän.
Pahinta oli veljen kuolema, silloin minulla ei ollut vielä lapsia, ja väittäisin että aika hilkulla oli että oma elämä jatkui.
Vanhempien kuolemat olivat kauheita, ja edes suht normaaliin elämään paluu on kestänyt muutaman vuoden, ja myös omat lapseni oireilevat vielä 2 vuotta äitini kuoleman jälkeen (molemmat olivat alle 60v kuollessaan).
Mutta väitän että pahinta olisi oman lapsen menettäminen, olen onnekas kun olen saanut heidät pitää.

 

Mun mielestä tosi outoa tätäkin yrittää mitata. Varmaan ihan tarpeeks suuria suruja molemmat.

 

Mulle oli paljon pahempaa että jouduin keskeyttämään raskauden sikiön vakavien kehityshäiriöiden takia, kun isäni kuolema (olin aikuinen kun isäni kuoli).

 

Pienen lapsen menettäneenä en edes viitsi kirjoittaa tuntojani. Tuntuu vaan siltä, että ap haluaa mässäillä aiheella. Turha edes yrittää selittää mitään ap:lle, ei tajua kuitankaan.

 

Yksi suurimmista, jollei suurin. Mulle tärkeä henkilö menetti seitsemänvuotiaan lapsensa leukemialle kolmen vuoden taistelun jälkeen, hänen miehensä siitä pikkuhiljaa alkoholisoitui vuosien varrella, ja heidän toisen lapsen tullessa täysi-ikäiseksi pariskunta erosi - koska isä ei koskaan päässyt lapsensa kuoleman yli ja tämä myös tuhosi heidän avioliittonsa sekä monia suhteita ympärillä oleviin ihmisiin.

Mä olen ollut onnekas lapseni suhteen; lapsi kävi kuoleman porteilla mutta saatiin hänet pitää. Alle kaksi kuukautta myöhemmin äitini kuoli 56-vuoden iässä, ja voin sanoa että hänen kuolemansa, vaikka yllättävä olikin, ei ollut... mitenhän sen sanoisi - tottakai teki kipeää, mutta en ollut edes selvinnyt säikähdyksestä lapsen kanssa kun tieto äidin kuolemasta tuli ja näin ollen hänen kuolemansa ei tuntunut "juuri miltään" - vaikka toki se sattui, mutta rinnastettuna siihen että lapsi melkein kuoli -- ei niitä edes voi verrata.

 

Pienen lapsen menettäneenä en edes viitsi kirjoittaa tuntojani. Tuntuu vaan siltä, että ap haluaa mässäillä aiheella. Turha edes yrittää selittää mitään ap:lle, ei tajua kuitankaan.

Osanottoni. Mutta en mässäile, mulla on vaan semmoinen tarve puhua täällä vaikeistakin asioista. Mun mielestä se lause "oman lapsen menettäminen on pahin suru" saisi mennä unholaan, koska se eikaikkien kohdalla päde. Suurimman osan kohdalla varmasti pätee, mutta ei kaikkien.

 

Osanottoni. Mutta en mässäile, mulla on vaan semmoinen tarve puhua täällä vaikeistakin asioista. Mun mielestä se lause "oman lapsen menettäminen on pahin suru" saisi mennä unholaan, koska se eikaikkien kohdalla päde. Suurimman osan kohdalla varmasti pätee, mutta ei kaikkien.

Eiköhän useimmat sen ajattelekin vain omalta kohdaltaan tai arvele, jos ei ole joutunut kokemaan.

 

Veljen tapaturmainen lähtö, pienet lapset jäi, äiti, isä, sisarukset. ym. sukulaiset ja tuttavat.
Kaikkien elämä meni sekaisin ja joulu on edelleen se pahin aika, tapaus sattui jouluaaton aattona.
Myöhemmin siskoni kuoli rintasyöpään, sekin piti äidin vielä nähdä. Hänellä kyllä jo aikuiset lapset.

 

Osanottoni. Mutta en mässäile, mulla on vaan semmoinen tarve puhua täällä vaikeistakin asioista. Mun mielestä se lause "oman lapsen menettäminen on pahin suru" saisi mennä unholaan, koska se eikaikkien kohdalla päde. Suurimman osan kohdalla varmasti pätee, mutta ei kaikkien.

Ei me voida sitä tietää, se on niin henkilökohtainen asia, eikä sitä voi verrata mihinkään.

 

Eiköhän useimmat sen ajattelekin vain omalta kohdaltaan tai arvele, jos ei ole joutunut kokemaan.

Niinpä. Paljon vaikuttaa oma ikävaihe ja se toisen ihmisen läheisyys itselle. Mä selvisin aika nopeasti isäni kuolemasta koska tämä oli etäinen, mutta jos paras ystäväni kuolisi (ollaan tunnettu kohta 30 vuotta) niin olisin aika romuna.

Tässä verrataan lapsen ja muun erittäin läheisen ihmisen kuolemaa (Oletus on että oma lapsi on erittäin läheinen ja tärkeä itselle, eli on normaali vanhempi kyseessä).

 

Mun mielestä se lause "oman lapsen menettäminen on pahin suru" saisi mennä unholaan, koska se eikaikkien kohdalla päde. Suurimman osan kohdalla varmasti pätee, mutta ei kaikkien.

Miksi se pitäisi painua unholaan, jos se jonkun kohdalla pitää paikkansa. Jos sanon että se tai tuo on ollut pahinta elämässäni, se on minulle totta. Sen sijaan on täysin turhaa yrittää mita surua varsinkaan toisen ihmisen surua, onko toisen ihmisen suru suhteessa tapahtumiin tms.

 

Miksi se pitäisi painua unholaan, jos se jonkun kohdalla pitää paikkansa. Jos sanon että se tai tuo on ollut pahinta elämässäni, se on minulle totta. Sen sijaan on täysin turhaa yrittää mita surua varsinkaan toisen ihmisen surua, onko toisen ihmisen suru suhteessa tapahtumiin tms.

Joo mutta mua tuo lause on häirinnyt aina koska se sisällyttää kaikkien ihmisten kokemat surut. Tuo lauseen pitäisi pitää siis paikkansa 99-100 %:lla ihmisistä ja menetyksistä.

 

Joo mutta mua tuo lause on häirinnyt aina koska se sisällyttää kaikkien ihmisten kokemat surut. Tuo lauseen pitäisi pitää siis paikkansa 99-100 %:lla ihmisistä ja menetyksistä.

Mistä vetäisit tuollaiset lukemat?


Jokaisella on erilainen suru, koita jo ymmärtää.

 

Saitko piparit leivottua?

 

Saitko piparit leivottua?

Sain. Mutta ei siitä tässä ketjussa enempää, on vähän eri aihe.

 

silloin kun voi menettää vanhempansa on vielä lapsi ja nuori, ei ole itsellä lapsia oletettavasti, niin se on kaameeta. aikuisena ja lapsellisena vanhempiensa menettäminen ei ole niin hirveetä. kaikkein kamalinta on menettää lapsensa ta jopa kadottaa ,koska lapseensa on se tunneside niiiiin vahva ettei sitä lapseton voi ymmärtää.