Onko muita jotka ei ystävysty?

[ronjaa]

En vaan ystävysty kenenkään kanssa. Enkä edes oikeastaan yritä, vaikka kaikkien kanssa tulenkin ihan hyvin toimeen. Kaikki muut elämänasiat mulla on hyvin, ainoastaan en osaa ystävystyä. Jotenkin se vaan ei ole mulle tärkeää, enkä edes huomaa tehdä asian eteen mitään, ja sitten yhtäkkiä huomaankin että olen taas se yksinäinen susi ja ulkopuolinen esim. uusissa ryhmissä. Ei se mua haittaa, mutta olishan ihan kiva edes vähän selvittää itselleen miksi näin aina tapahtuu. Onko jollain samanlainen "ongelma" ja oletko löytänyt sille syytä?

 

["yksinäinen"]

Mä en osaa ystävystyä. Pelkään ihmisten suhtautumista muhun, on niin huono itsetunto.

 

["reetta"]

Sama juttu.. Harmittaa kun luulee et ois ystäviä ja sit huomaakin etteivät he ikinä pyydä mukaan minnekkään tai aina tulee jotain muuta menoa, vaikka ois pitänyt mennä yhdessä kahville.
Harmittavaa kun lapsuuden kaveritki tekee niin.. huoh

 

["vieras"]

Sama tilanne. Syitä on tilanteeseen on monia, arjen kiireet, ex-ystävän petturuus, epänaisellinen persoona ja asiakaspalvelutyö.

 

[ap.]

Niin, mulle on melkein aina joka ryhmässä, ihan lapsuudesta asti käynyt niin etten kiinnity ihmisiin enkä ryhmiin. Mutta toisaalta se on vaatinut sitten kyllä vahvuuttakin minulta, että olen pärjännyt yksinkin ihan hyvin. Ehkä mulla on kestorajat olleet aika korkealla, taatusti joku muu olis murtunut joskus nuoruuden heikoissa vaiheissa, kun on pitänyt vaan yksin mennä eteenpäin. Joskus vaan tulee mieleen kuinka paljon helpompaa elämä olis voinut jossain tilanteissa ollakaan, jos olis ollut ystäviä.

 

["vieras"]

No, mulla on sama ongelma. Nyt aikuisena epäilen, että olen ainakin jollain tavalla arperger. Naimisiin olen menossa ja lapsikin löytyy eli ei ole mikään "sairaus". Vaikea ihminen olen kyllä.

 

["jep"]

Olen samanlainen. Kaksi ihmistä on, joita voin sanoa ystävikseni, he sitten kestävätkin sitä, että yhteydenpidossa saattaa olla pitkiäkin taukoja. Lähinnä asia häiritsee silloin, kun tuntuu, että "pitäisi" olla ystäviä, esim. juhlia järjestettäessä. Sinänsä en edes kaipaa mitään tiivistä ystävyyttä tai kaiken jakamista kenenkään kanssa, joten enemmän kuin ystävättömyys, häiritsee se "pitäisi olla sydänystäviä" -oletus.

 

[ap.]

[QUOTE="vieras";27682057]No, mulla on sama ongelma. Nyt aikuisena epäilen, että olen ainakin jollain tavalla arperger. Naimisiin olen menossa ja lapsikin löytyy eli ei ole mikään "sairaus". Vaikea ihminen olen kyllä.[/QUOTE]

Mä olen tuotakin joskus miettinyt, mutta en kyllä tunnista niitä piirteitä itsestäni, enkä usko että olis tuosta kyse. Miksi epäilet itsessäsi aspergeria?

 

[Samanlaista täällä...]

Tavallaan on ystäviä mutta itse en ole niin aktiivinen pitämään yhteyttä keneenkään, mieluummin oon kotona lasten ja mieheni kanssa ja sitten huomaan ettei kukaan hirveemmin pidä yhteyttä minuun päin, välillä se harmittaa kun ois mukava rupatella jonkun ystävän kanssa tai käydä vaikka kahvilla jonkunkaa... mutta tilanne kyllä riippuu myös minustakin kun voisin itsekin olla aktiivisempi yhteyden pidossa ystäviin. Mutta en ole asiasta hirveen pettynyt koska olen perhekeskeinen ihminen, elikkä kotihiiri ja nautin kyllä tästäkin olemisesta, välillä ois vaan kiva irtautua ystävien pariin arjesta.

 

[ap.]

Mitä sitten pitäis tehdä, että ystävystyisi. Jotenkin tuntuu, että en kauheasti ala kyllä asian eteen ponnistelemaan. Jos kerran ystävyys on tullakseen, niin eikö sen pitäisi syntyä helpolla? Yritän olla mukava, en ketään kohtaan ilkeä, juttelen, kyselen, kuuntelen, mulla on huumorintajua. Voin kertoa itsestänikin ja osaan puhua henkilökohtaisistakin asioista, jos jotakuta tuntuu kiinnostavan, mutta en tyrkytä omia asioitani toisille. Mutta ei ei, ei synny ystävyyttä.

 

["vieras"]

Minä olen lopettanut ponnistelun ystävyyden eteen. Mulla oli pitkään yksipuoleista ystävyyttä, minä pidin aina yhteyttä ns. ystäviin, soitin ja kävin "ystävien" luona, mutta sitten paadutin luontoni ja lopetin roikkumisen "ystävissä".

 

["Neiti"]

Mäkin olin ennen tuollainen, lapsuudesta ja opiskeluajoilta ei ole jäänyt oikeastaan yhtään ystävää. Jäin opiskeluporukassakin ulkopuoliseksi, ei mua kutsuttu paljon yhteisiin illanviettoihin tms.

Nyt aikuisena muutin uudelle paikkakunnalle töihin ja olen perustanut tänne perheen. Olen tehnyt töitä, että pääsen mukaan "piireihin" ja saan tuttuja ja ystäviä. Olen lähtenyt aina mukaan, kun joku on kysynyt johonkin tai ehdottanut jotain. Olen ollut itsekin aktiivinen ja avannut suuni ja pyytänyt uusia tuttuja kahville tms. Ja jos jossain porukassa on tullut puhe, että tehtäiskö jotain, olen avannut suuni, lähtenyt mukaan ja järjestänyt itsekin tapaamisia. Olen pitänyt yhteyttä aktiivisesti ja yrittänyt juurtua tänne uudelle paikkakunnalle.

Yhtäkkiä olenkin ilokseni huomannut, että kaupassa, tapahtumissa ym. saa moikkailla paljon ja jutustella tuttavien kanssa. Varsinkin lapsen kautta olen saanut helposti tuttuja ja ystäviä, jotka on samassa elämäntilanteessa.