Itse en käsittänyt kirjoitustasi nuhteena, vaan - yllätys yllätys - näin siinä monta aika oivasti osuvaa kohtaa.
Uskoisin, että sinä mietteiden ja ajatusten kirjoittaja olet itse nähnyt elämässäsi jo monenlaista ja kenties tarponut omissa rapakoissasikin - tai ehkä et, ehkä olet vain normaalia enemmän jo ennakolta kätsäävä ihminen. Minä en ollut...
, vasta tämä nykyinen suhde opetti. Monien muiden ihmistyyppien olemassaolosta tiesin jo aiemmin, mutta en mieheni kaltaisten. Siksi aloitinkin ketjun suurella kysymyksellä ihmisyydestä.
Olen päätynyt aivan samaan lopputulemaan siltä osin, että mieheni persoonassa eivät hyvä ja paha yhdisty siten, kuin ne normaalisti ihmisellä tekevät. Tämä tekee miehestäni hyvin mustavalkoisen ihmisen, joka näkee vuorotellen vain hyvää ja pahaa, mutta ei osaa yhdistää näitä inhimillisiä ominaisuuksia ja piirteitä samaan persoonaan itsessään tai yhdessäkään muussakaan ihmisessä. Seurauksena on se, että myös minä muutun miehen silmissä parissa sekunnissa maailman ihanimmasta naisesta maailman paskimmaksi tyypiksi, jolla ei ole mitään arvoa ja joka on läpeensä paha. Nähty ja kuultu on, monta kymmentä kertaa. Ja aina se jaksaa yllättää, kumma kyllä, sillä itse olen juuri sieltä kategorian toisesta päästä oleva ihminen, joka näkee elämässä ja ihmisissä monta miljoonaa erilaista sävyä ja vivahdetta, ymmärtäen lähes kaikkea - ymmärtäminen sen sijaan ei tarkoita kaiken hyväksymistä, ne ovat kaksi eri asiaa. Voin yrittää ymmärtää mieheni käytöstä, mutta en tasan tarkkaan hyväksy sitä. Ymmärtäminenkin pitäisi jo lopettaa, tiedän.
Lisäksi olen pohtinut myös sitä, että olenko tosiaan aina kaivannut parisuhteissani näin paljon menoa ja meininkiä siten, että muunlainen elämä olisi ollut tylsää. Vastatakin osaan: kyllä, olen ollut parisuhteissani helposti tylsistyvää tyyppiä ja ne mukavat & ihanat miehet ovat usein alkuihastuksen ja rakastumisen jälkeen vähitellen menettäneet mielenkiintonsa muuttuen kinnostavista miehistä enemmänkin hyviksi ystäviksi.
Mutta: näin paljon menoa & kaistapäistä meininkiä en kyllä ikipäivänä ole kaivannut. Jo pelkkä sana "vuoristorata" saa minut voimaan pahoin, sillä juuri sellaisessa tunnen kieppuneeni muutaman vuoden. Se aiheuttaa nimenomaan kuvaamasi kaltaisen tilan: millekään muulle ei riitä aikaa tai energiaa, ei pienintä ajatustakaan, kun kaikki voimat ja tajunnanvarat (niin fyysiset kuin psyykkisetkin) menevät vuoristoradasta selviämiseen. Ja juuri kun helpottaa, niin taas mennään.
Sen tiedän myös, että aikanaan mieheeni ihastuessani yksi suurimmista syistä ihastukseeni oli se, että miehen päässä tuntui tapahtuvan paljon. Tuntui, että hänessä on uskomattoman paljon erilaisia kiehtovia puolia, joista ei päässytkään ihan helposti selville, jos lainkaan (toisin kun aiemmin tuntemani miehet, joita tunsin lukevani kuin lastenkirjoja - ja huom. tämä on kärjistys). Tunsin tuolloin, että juuri tällaista olen miehessä aina etsinyt, että onpas tämä mielenkiintoista ja kerrankin joku saa minut kiinnostumaan itsestään näin perusteellisesti. Että tästähän riittää vuosiksi ja tuo toinen on aina vaan täynnä selvitettäviä ihmeitä ja yllätyksiä.
Mielenkiintoisuuden sivutuotteena tuli kuitenkin arvaamattomuus, ennakoimattomuus, epäloogisuus ja ristiriitaisuus. Ikinä en tiennyt mitä seuraa, hyvässä tai pahassa. Tosin aluksi lähinnä vain hyvässä, jossa kuitenkin miehen suunnattoman rakkauden kanssa tuntui vuorottelevan välinpitämättömyys ja tunteettomuus, tai ihminen, joka ei ollut läsnä lainkaan, vaan saattoi kesken rakkaudentunnustuksen ryhtyä puhumaan autostaan unohtaen alkuperäisen aiheen ja tunnetilan täysin.
Jälkikäteen olen miettinyt, että jopa kaikki tuo jo alkuaikoina esiin tullut ristiriitaisuus saattoi kääntyä miehen puolelle, se kun piti oman ajatusvirtani täystyöllistettynä yrittäessäni käsittää vaihtuvia tunnetiloja ja niihin johtavia syy-seuraussuhteita (jotka tuntuivat puuttuvan lähes täysin, mutta joita minä metsästin tajutakseni missä mennään). Energiaa ei riittänyt mihinkään muuhun eikä kenenkään muun ihmisen ajatteluun.
Kokeilinpa jopa muiden miesten tapailua ennen suhteemme vakiintumista toivoen epätoivoisesti, että ihastuisin johonkuhun muuhun, johonkuhun helpompaan tapaukseen, johonkuhun josta olisin ottanut enemmän selvää ja tiennyt ettei se ihanan päivän/illan jälkeen sano yhtäkkiä ihan puskista, että "Heippa, soitellaan joskus.", kuten tämä nykyinen saattoi sanoa. No en ihastunut, en sitten millään.
Eli tunnistin jonkinlaiset riskit miehessäni jo suhteen alussa, vaikka mitään suurempaa tai näkyvämpää ei tuolloin ollutkaan esillä. Mutta en ikipäivänä käsittänyt riskien suuruusluokkaa. En usko että kukaan terve ihminen olisi tieten tahtoen halunnut tai hyväksynyt omaan elämäänsä tällaista tapahtumainsarjaa johon olen mieheni kanssa päätynyt, ei vaikka kuinka mielenkiintoista kumppania parisuhteeseen kanssaan etsisikin. "Mielenkiintoinen" on adjektiivi, joka alkaa olla hyvin kaukana siinä vaiheessa, kun on kuunnellut syyttelyä, kiroilua ja muutava mukavaa mollausta päivä- & yötolkulla, sekä vastaanottanut niitä kuuluisia "kopautuksia" ynnä muita jopa potkunyrkkeilyä lähenteleviä elkeitä omassa kodissaan.
Vai lukeeko tätä joku, joka voi sanoa, että "joo, mä haluaisin just tollasta ja oisin valmis maksamaan ton hinnan, kunhan se mies ois riittävän mielenkiintoinen, hauska ja erityinen ja kertois aina joka toinen päivä sata kertaa kuinka se rakastaa niin hurjasti, ettei kukaan muu voi sillai rakastaa"???
Juuri edellä mainittua tämä minun mieheni harrastaa. Nytkin on takana muutaman päivän jakso, jonka aikana olen kuullut olevani vain "maailman ihanin, täydellisin ja rakastettavin". Ei inahdustakaan tai merkkiäkään mistään muusta. Sen sijaan epätoivoista kyselyä siitä, että tunnenhan minä varmasti samoin, tunnenhan? Ööö - en ole pitkään aikaan enää hahmottanut mitä minä oikeasti tunnen, mutta lähestulkoon satavarma olen siitä, että tämä ei ole rakkautta. Ei kummankaan puolelta. Eiköhän tässä ole kyse jonkin sortin riippuvuudesta. Riippuvuudet eivät ole sallivia ja hyväksyviä kuten rakkaus, ne ovat painostavia, omistavia ja päällekäyviä. Riippuvuudet vievät vapauden, siinä missä rakkaus tuottaa vapautta. Riippuvuudet istuvat ihmisessä hyvin vankasti ja hanakasti, eivät lähde pois vaikka kuinka hinkkaisi ja puunaisi tai käskyttäisi. Mutta ei, en minä tätä miehelleni kerro, lähinnä vain nyökkäilen vastauksena kysymyksiinsä. Haluaisinhan minäkin toki uskoa, että tämä on rakkautta - vähän niin kuin Märta Tikkasen kirjassa "Emma & Uno. Visst var det kärlek".
Samanaikaisesti tiedän, mitkä ovat ne "taikasanat", jotka sanoessani tämä rakkautta kuumeisesti vannova ja minua palavasti palvova mieheni muuttuisi taas sammakoksi silmänräpäyksessä. Tietynlaiset kysymykset ja kritiikki, vaikka kuinka oikeutettu ja todellinen sellainen, muuttavat minut palvonnan kohteesta hetkessä maan matoseksi. Sellaiseksi, jolla ei ole oikeutettua elää enää siellä lattianraossakaan. Siksi ymmärrän hyvin sitä kirjoittajaa, joka kertoi ettei mahtunut siihen lattianrakoon, johon miehensä häntä yritti patistaa.
En ole mahtunut lattianrakoon minäkään, sillä jos olisin, olisi meillä kaikki hyvin. Voin jotenkin niin hyvin kuvitella, kun mieheni kävisi muutaman minuutin välein sinne lattianrajaan huikkaamassa, että "kai sä voit hyvin" ja "eiks oo ihana päivä tänään", "voi kuinka mä sua rakastankaan" - eikä varmasti huomaisi yhtään mihin olen itseni tunkaissut ihan vain siksi, että hänellä olisi hyvä olla. Mutta en mahdu minäkään sinne. Enkä halua mahtua.
