raskas viikko.. perjantaina siis oltiin ekalla ultralla, oli mennyt kesken n. viikolla 9. valtavan surun ja pettymys seurana sairaalaan jatkotoimenpiteisiin. kovasti pyysin useaan otteeseen että saisin jäädä jo perjantaina kaavintaan,tms jotta saisin kotiin mennä toipumaan ja suremaan. no laitooivat kotiin ja maanantaina vasta päästiin lääkkeelliseen keskeytykseen (joka oli jotain aivan uskomattoman järkyttävää ja tuskaisaa) viikonlopuksi siis jouduimme kotiin suremaan ja miettimään maailman julmuutta.
maanantaina koko päivä meni osastolla "synnyttäessä" ja illalla kotiuduttiin. koitin itseni koota ja ajatella kotona että nyt se olisi ohi ja antaisin surun tulla ja päästä yli. no keskiviikkona takasin sairaalaan ja tarkastukseen jossa lääkäri totesi kohtuun jääneen vielä kudosta..siis kaavintaan.
nyt kotiutunut kyseisetä operaatiosta ja nyt voin sanoa että voimat ovat loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin. pakko alkaa uskomaan auringon
paisteeseen täälläkin, muuten ei ole mitään odotettavaa..
-m&m- (..sekä pikku suojelusenkelimme)
maanantaina koko päivä meni osastolla "synnyttäessä" ja illalla kotiuduttiin. koitin itseni koota ja ajatella kotona että nyt se olisi ohi ja antaisin surun tulla ja päästä yli. no keskiviikkona takasin sairaalaan ja tarkastukseen jossa lääkäri totesi kohtuun jääneen vielä kudosta..siis kaavintaan.
nyt kotiutunut kyseisetä operaatiosta ja nyt voin sanoa että voimat ovat loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin. pakko alkaa uskomaan auringon
paisteeseen täälläkin, muuten ei ole mitään odotettavaa..
-m&m- (..sekä pikku suojelusenkelimme)
kestäväni moista operaatio-ketjua, mitä monet teistä ovat kestäneet 
Se kuulostaa kovin epätodellisen kamalalta, varsinkin tuo lääkkeellinen tyhjennyt, kun pistävät kotiin vuotamaan :/
Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi kestää sitä, jo tämä spontaani km on tarpeeksi rankka, saati tuo.. Voimia kaikille!
Se kuulostaa kovin epätodellisen kamalalta, varsinkin tuo lääkkeellinen tyhjennyt, kun pistävät kotiin vuotamaan :/
Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi kestää sitä, jo tämä spontaani km on tarpeeksi rankka, saati tuo.. Voimia kaikille!
giia
Minäpäs lisään itseni listaan.
Eli ensimmäinen keskenmeno rv.7 tammikuussa 07. Meni spontaanisti kesken.
Nyt erittäinen todennäköisesti toinen menossa. Kävin yksityisellä varhaisultrassa ja ei näkynyt muuta kuin sikiöpussi. Eli viikkoja on vähemmän kuin luultu tai sitten kyseessä on tuulimuna. Huomenna polille uuteen ultraan.
Eli ensimmäinen keskenmeno rv.7 tammikuussa 07. Meni spontaanisti kesken.
Nyt erittäinen todennäköisesti toinen menossa. Kävin yksityisellä varhaisultrassa ja ei näkynyt muuta kuin sikiöpussi. Eli viikkoja on vähemmän kuin luultu tai sitten kyseessä on tuulimuna. Huomenna polille uuteen ultraan.
Minulla keskenmenoja kaksi, toinen 11/06 (7 viikkoa ja jotain) ja toinen 07/07 raskausviikolla 8. Molemmissa tehtiin lääkkeellinen keskeytys. Jälkimmäinen todettiin viikolla 12 eli raskaus oli mennyt kesken jo useita viikkoja sitten, vielä 7+5 ultrassa sydän sykki. Todella raskaita kokemuksia..luuli pääsevänsä kertomaan ilouutisia (odotimme puolison kanssa 12 viikon ultraa jonka jälkeen olisimme kertoneet muille), mutta suru-uutisiksi ne muuttuivatkin!
Täällä ilmottautuu yksi keskenmenon kokenut. :'(
Loman piti olla ihanaa,mutta 3 päivää sen alusta koin keskenmenon rv 8.
Onneksi lapset(2) ovat pitäneet minut järjissäni ja mieheni tietysti. :hug:
Paha ja tyhjä olo ei ole helpottanut vieläkään(tapahtui 4.7) :'(
Odotimme kovasti uutta tulokasta,mutta nyt vaan toivon,että uusi elämä alkaisi sykkiä pian! :heart:
JAXUJA KAIKILLE :hug:
Loman piti olla ihanaa,mutta 3 päivää sen alusta koin keskenmenon rv 8.
Onneksi lapset(2) ovat pitäneet minut järjissäni ja mieheni tietysti. :hug:
Paha ja tyhjä olo ei ole helpottanut vieläkään(tapahtui 4.7) :'(
Odotimme kovasti uutta tulokasta,mutta nyt vaan toivon,että uusi elämä alkaisi sykkiä pian! :heart:
JAXUJA KAIKILLE :hug:
Itselläni kolme keskenmenoa noin 8kk sisällä.. Ensimmäinen marraskuussa -06 rv 13+4 tai oli keskeytynyt km ja sikiö kuollut jo viikkoa aikaisemmin.. Ns. normaali synnytys ja kaavinta päälle.. Kahdessa ultrassa kaikki ok. syytä ei löytynyt..Suraava oli norm km viikolla 7. lääkkeillä hoidettiin.. Viimeisin toukokuun lopussa ja n. viikolla 6.. Jaksamisen kanssa ongelmia ja usko meinaa loppua.. sydämessä iso kolo.. olis kiva ehkä jutella jonkun kanssa tuntemuksista.. saa laittaa sähköpostia!
Mulla todettiin tuulimunaraskaus tänään, rv 12+2 . Kävin varhaisultrassa rv 7 ja silloin näkyi vaan ruskuaispussi. Siitä lähtien on ollu sellanen tunne, ettei kaikki oo kunnossa. Meen ke lääkkeelliseen keskeytykseen... Itketty on, mutta kai se tästä helpottaa ajan kanssa. Ja sit uutta yritystä vaan.
. Kävin varhaisultrassa rv 7 ja silloin näkyi vaan ruskuaispussi. Siitä lähtien on ollu sellanen tunne, ettei kaikki oo kunnossa. Meen ke lääkkeelliseen keskeytykseen... Itketty on, mutta kai se tästä helpottaa ajan kanssa. Ja sit uutta yritystä vaan.Mulla todettiin viime viikolla np-ultrassa rv 12+5 tuulimunaraskaus, joka keskeytettiin tänään lääkkeellisesti. Surullinen, huijattu ja tyhjä olo, mutta kun sitä vauvaa ei alunperin ollutkaan niin jotenkin en koe kuitenkaan menettäneeni mitään. Tai menetin toki toiveen tulevasta vauvasta, mutta kohdustani ei vuodon mukana poistunut kuitenkaan 'oikeaa' vauvaa vaan pelkkä toive. Tulipas sekavasti, mutta toivottavasti joku ymmärsi...
Mouselle tsemppiä keskiviikkoon!
Mouselle tsemppiä keskiviikkoon!
satu86
minulla rv20 kun synnytin esikoisemme 2005 huhtikuussa. lapsi oli pahasti sairas ja kuoli varmaankin heti synnyttyään! nyt tytär 1v 4½kk
Tämän listan jatkoksi joudun sitten minäkin. Viime viikon nt-ultrassa selvisi, että pienokaisemme sydän oli lakkanut sykkimästä jo muutamaa viikkoa aiemmin. Isku oli todella kova. Vielä viikolla 7+ näimme pienen sydämen tikittävän ultrassa ja ehdimme itsellemme vakuutella, että kun sykekin on jo nähty niin hyvin kaikki menee. Toisin kuitenkin kävi. :'( "Pääsin" vielä samana päivänä kaavintaan ja nyt on vielä käynnissä sekä fyysinen että henkinen toipuminen. Kroppa tuntuu olevan vielä sekaisin (mm. rinnoista tihkuu maitoa) ja mieli sitäkin enemmän. Päivää ei ole kulunut, jolloin en olisi itkenyt. Kovalta työltä tuntuu tästä kuopasta nouseminen. Ja jo nyt pelkään sitä stressin määrää, mikä seuraavassa mahdollisessa raskaudessa iskee... Miten sitä itselleen saa vakuutettua että seuraavalla kerralla asiat menevät toisin?!*huoh*
Olen Lizard erittäin pahoillani kokemastasi. Jo tämä yksi keskeytynyt km tuntuu todella pahalta ja epäreilulta, eikä mielestäni kenenkään tulisi joutua kokemaan tuollaista kierrettä kuin sinä. En voi edes väittää tietäväni miltä sinusta tuntuu... Toivon sinulle kuitenkin voimia ja jaksamista. :hug:
Olen 22-vuotias nainen ja takana nyt ensimmäinen raskauteni, joka päättyi keskiraskauden keskenmenoon pari päivää sitten.
Ensimmäisen kerran kävin päivystyksessä 25.6. viikoilla 13+2 reilun viikon ajan jatkuneen niukan verisen vuodon takia (valkovuoto oli veristä/rusehtavaa), mutta kyseinen vuoto lisääntyi juhannuksena sunnuntaina niin, että pikkuhousunikin olivat veriset. Runsastunut vuoto jatkui vielä maanantainakin, jolloin lähdin kesken työpäivän päivystykseen. Kätilö teki sisätutkimuksen ja ultrasi ja totesi kaiken olevan kohdun sisällä kunnossa. Näytti ruutua myös minulle ja sanoi "täältä minä vilkutan sinulle äiti". Verinen vuoto saattoi johtua kohdunsuun lähellä olevasta istukasta ja myös kohdunsuun ulkopuolella olevasta verestävästä limakalvosta. Muutamaa päivää myöhemmin vuotokin loppui.
Sunnuntaina 22.7. aloin saamaan aaltoilevaa alavatsan särkyä, ei mitään kovin suurta kipua. Niukka verinen vuotokin oli palannut joitakin päiviä aiemmin. Aaltoileva kipu jatkui läpi päivän ja yön, yölläkin heräilin välillä kipuiluun. Maanantaina 23.7. sama jatkui ja illalla asiasta tuttavan kanssa puhuttuani hän sanoi kivun olevan todennäköisesti supistuksia ja sanoi että kyseessä voi olla keskenmeno. En kumminkaan osannut vieläkään pelätä, myöhemmin illalla soitin päivystykseen ja he kehottivat puhelun perusteella saapumaan päivystykseen. Silti minusta tuntui, että olin menossa sinne aivan turhaan, sillä en edelleenkään osannut olla huolestunut. Kätilö ultrasi päivystyksessä ensin alakautta ja sitten mahanpäältä, melko pitkään ja hiljaa. Aloin aavistella jo. Sitten hän kysyi oliko raskausoireeni jatkuneet normaalisti, silloin tiesin. Hän sanoi katsovansa kerran vielä alakautta, mutta sanoi että on hyvin pahoillaan, että ei löydä pienokaisestamme sydämenlyöntejä, totesi että sikiön kehitys näytti loppuneen viikoille 14+4 kun nyt oli jo viikot 17+2. Kysyi halusinko nähdä hänet ja itkuisesti nyökkäsin päätäni. Siinä hän oli ruudulla aivan lysyssä elottomana. Onneksi avomieheni oli mukanani tukena. Ihana kätilö sanoi tietävänsä miltä minusta tuntuu, sillä sanoi itsekin kokeneensa keskenmenon ja tuo kommentti lämmitti surun murtamaan mieltäni. Ihanan empaattinen hän oli!
Lääkäri yritti varata meille aikaa lääkkeelliseen tyhjennykseen heti seuraavalle päivälle, mutta aika löytyi vasta keskiviikolle. Hän sanoi, että voin jäädä heti osastolle jos haluan, mutta en kestänyt ajatusta olla yksin sairaalassa odottamassa keskiviikkoon asti, joten sanoin haluavani mennä kotiin rakkaani kanssa. Kätilö sanoi, että saan tulla koska tahansa takaisin sairaalaan, jos minusta sille tuntuu.
Kotona en saanut unta kuin muutaman tunnin katkonaisesti maanantain ja tiistain välisenä yönä, pelkäsin koko ajan että kuollut pienokaisemme syntyy kotonamme ja sitä en olisi kestänyt. Sietämätön oli ajatus myös siitä, että kannoin sisälläni kuollutta ihmisenalkua. Onneksi en ollut tiennyt asiasta aikaisemmin. Tiistaiaamuna sain puhelimitse kiinni velipuoleni avovaimon, joka on kätilö ja sain häneltä kysyttyä muutaman mieleeni tulleen kysymyksen. Hän totesi, että minun kannattaa kyllä lähteä takaisin sairaalaan, sillä supistuksia tuli n. 10 minuutin välein ja eihän kohdunsuun tarvitse paljoa aueta, että noin pieni ihmisenalku pääsee ulos kohdustani. Pääsin sairaalaan n. klo 9.40 ja hoitaja kysyi jaksaisinko odottaa lääkäriä istuen vai tarvitsenko vuodelepopaikkaa. Kysyin kauanko joutuisin odottamaan ja hoitaja sanoi että lääkäriin pääsyyn voisi mennä 40min -1h, joten totesin etten jaksa istualleen odottaa. Melkein heti makuulle päästyäni supistusväli meni erittäin tiheäksi, ensimmäinen kun loppui niin toinen jo alkoi ja kivut yltyivät täysin sietämättömiksi. Kipulääkkeetkään eivät auttaneet, eivät olleet auttaneet aiemminkaan ja apua tuskiini sain vasta kipupiikistä. Lääkäriin päästyäni hän totesi synnytyksen olevan jo käynnissä, kalvopussi näkyi jo kanavassa ja sanoi että vedet voisivat mennä koska tahansa, määräsi minut siirrettäväksi osastolle. Sain jalkaani sairaalan verkkoalushousut ja suurensuuren siteen. Hoitaja kysyi jaksaisinko kävellä, mutta olin niin heikossa kunnossa kipujen jälkeen, etten siihen kyennyt joten minut siirrettiin sängyllä.
Osaston henkilökunta oli aivan mahtavan ihana, suuri kiitos heille siitä! Hoitaja toi minulle sänkyni viereen "pöntön" johon minun oli määrä kuollut pienokaisemme synnyttää. Olin aivan kauhusta jäykkänä ja kerroinkin pelostani henkilökunnalle, onneksi he olivat suureksi tueksi. Minun piti mennä vain pissalle kyseiselle pöntölle, riisuin housut mutta side ei tullut niiden mukana ja sen irrotettuani tunsin "jonkin" valahtavan alapäästäni, verta roiskui ympäriinsä. Näin hoitajan nostavan pöntöstä greipinkokoisen kalvopussin ja vei sen huuhteluhuoneeseen. Olin varmasti samanlainen näky kuin vauhko eläin peloissaan. Olin aivan shokissa.
Olin myös sanonut, etten halua nähdä lasta, mutta kätilöt suosittelivat pitkällä kokemuksellaan katsomaan, joten sanoin että haluan sittenkin nähdä hänet. Vähän ajan päästä lääkäri ja kätilö tulivat takaisin ja kysyivät olinko varma että halusin nähdä hänet. Sanoin että kyllä ja niin he näyttivät. Näky oli surullinen, eloton pieni olento, joka muistutti elokuvien avaruusolentoa isoine päineen ja hoikkine pitkine vartaloineen. Lääkäri sanoi, että sikiöstä selkeästi huomasi, ettei se ollut terve, sillä hänellä oli huomattavaa turvotusta niskan ja pään seudulla.
Istukkani oli revennyt ja osia siitä jäi kohtuuni, he laskivat minut yöksi kotiin ja antoivat mukaan vielä Cytotec -lääkkeitä, joilla koittivat kohtuni saada tyhjentymään. Edelleen kärsin supistuskivuista, joskin ne olivat taas lieventyneet synnytyksen jälkeen.
Keskiviikkoaamuna 25.7. palasin osastolle ja lääkäri tutki ja totesi, että istukan palaset olivat edelleen kohdussani ja määräsivät minut kaavintaan. Jäin osastolle odottelemaan ja muutaman tunnin odottelun jälkeen pääsinkin operaatioon. Minut nukutettiin klo 10.30 ja heräsin heräämössä klo 11.15 ja ilokseni huomasin tutun hoitajan olevan paikalla, hän oli hoitanut minua edellisenä iltana osastolla ja oli nyt aamuvuorossa heräämössä. Juttelimme siinä hänen kanssaan, sanoin että ehkä olen kumminkin selvinnyt tämän asian kanssa keskivertoa paremmin ja hän totesi lämpimästi minun selvinneen hienosti. Osastolle takaisin päästyäni ja muutaman tunnin seurannassa oltuani sain luvan lähteä kotiin ja niin avomieheni tuli minut hakemaan.
Nyt tapahtumista on kulunut pari päivää, olen nukkunut erittäin paljon, olo on koko ajan väsynyt ja tyhjä. Kauhein kokemus koko asiassa minulle oli tuo kuolleen sikiön synnytys. Ei sitä osaa edes kuvailla! Fyysiset kivutkaan eivät olleet mitään verrattuna siihen henkiseen kärsimykseen. Mikään mitä olen elämässäni kokenut ei ole ollut kauheampaa kuin tämä kipeä kokemus. Mutta ehkä kaikelle on kumminkin tarkoituksensa...? Helpointa koko asiassa minulle oli tuo kaavinta, koska sen jälkeen supistuskivutkin loppuivat ja vuoto on ollut enää erittäin niukkaa. Vaikka tieto siitä, että lapsemme ei olisi ollut terve helpottaa ja tuo minulle lohtua suruni keskellä, olen silti erittäin kovilla. Ajattelen asian niin, että luonto otti meiltä pois sellaisen, joka ei olisi tässä maailmassa selvinnyt. Kiitän myös siitä, että minun ei tarvinnut itse alkaa tekemään kyseistä päätöstä. Tietyllä tapaa siis pitää ajatella, että olen kuitenkin päässyt "helpolla". Aikamoista vuoristorataa mennään, välillä olo on ihan hyvä tilanteeseen nähden ja välillä itken vuolaasti ja tuntuu sille ettei valoa näy. Huomaan, etten ole vieläkään sisäistänyt sitä, etten ole enää raskaana. Henkisesti olen kovilla myös siksi, että mieheni ja minä suremme niin kovin eri tavoilla, itse kaipaan seuraa ja tukea, keskustelua ja hän taas sulkeutuu kuoreensa. Onneksi olen kuitenkin voinut puhua asiasta muiden läheisteni kanssa. Oman suruni keskellä on vaikea muistaa muidenkin ihmisten kärsivän. Olen itse tullut siihen tulokseen, että haluaisin yrittää uudestaan heti jälkitarkastuksen jälkeen, jos lääkäri siihen luvan antaa. Ajattelen, etten halua alkaa käyttää ehkäisyä uudestaan, vaan että antaa uuden perheenjäsenen tulla kun on tullakseen. Ainakaan vielä en koe pelkoa tulevasta raskaudesta, mieheni ei vain ymmärrä mikä "kiire" minulla on tuon uuden raskauden kanssa, mutta toisaalta, hän ei ole joutunut kokemaan sitä mitä minä olen fyysisesti ja henkisesti kokenut, eikä siksi ymmärrä tilannettani täysin muutenkaan. En voi kuitenkaan sanoa, etteikö hän olisi ollut minulle suurena tukena ja apuna, hän on pitänyt kiinni ja silittänyt minua kun olen sydäntäsärkevästi itkenyt, ehkä tarvitsisin silti vielä enemmän. Jotenkin minusta tuntuu että uusi raskaus sulkee tämän ympyrän ja antaa toivoa ja uskoa tulevaan, voimia selvitä tästä läpi. Mieheni sanoo itse päässeensä keskenmenostamme yli, nyt jo muutaman päivän jälkeen, mietin? Ehkä niin on tai sitten hän ei vain halua kertoa minulle kärsivänsä vielä, kun kuvittelee sen helpottavan oloani, etten joudu hänen pahaa oloansakin miettimään. Ja toisaalta enhän minäkään pysty ymmärtämään miltä hänestä tuntuu.
Saimme ajan syyskuun lopulle kuulemaan patologin lausuntoa, mihin enkelivauvamme menehtyi, jos sieltä mitään syytä tapahtuneelle edes löytyy. Usein ei ilmeisesti löydy?
Olen pahoillani jos kirjoitukseni jotakuta loukkaa tai järkyttää, ja pyydän anteeksi että tästä vuodatuksestani tuli myös näin pitkä. Omaa oloani tämä asian purkaminen "paperille" on ainakin helpottanut.
Päivä kerrallaan tässä edetään, kyllä se aurinkokin varmasti alkaa vielä paistamaan! Ja tsemppiä niille jotka ovat saman joutuneet kokemaan. Ei tällaista toivo kenenkään kohdalle osuvan.
Ensimmäisen kerran kävin päivystyksessä 25.6. viikoilla 13+2 reilun viikon ajan jatkuneen niukan verisen vuodon takia (valkovuoto oli veristä/rusehtavaa), mutta kyseinen vuoto lisääntyi juhannuksena sunnuntaina niin, että pikkuhousunikin olivat veriset. Runsastunut vuoto jatkui vielä maanantainakin, jolloin lähdin kesken työpäivän päivystykseen. Kätilö teki sisätutkimuksen ja ultrasi ja totesi kaiken olevan kohdun sisällä kunnossa. Näytti ruutua myös minulle ja sanoi "täältä minä vilkutan sinulle äiti". Verinen vuoto saattoi johtua kohdunsuun lähellä olevasta istukasta ja myös kohdunsuun ulkopuolella olevasta verestävästä limakalvosta. Muutamaa päivää myöhemmin vuotokin loppui.
Sunnuntaina 22.7. aloin saamaan aaltoilevaa alavatsan särkyä, ei mitään kovin suurta kipua. Niukka verinen vuotokin oli palannut joitakin päiviä aiemmin. Aaltoileva kipu jatkui läpi päivän ja yön, yölläkin heräilin välillä kipuiluun. Maanantaina 23.7. sama jatkui ja illalla asiasta tuttavan kanssa puhuttuani hän sanoi kivun olevan todennäköisesti supistuksia ja sanoi että kyseessä voi olla keskenmeno. En kumminkaan osannut vieläkään pelätä, myöhemmin illalla soitin päivystykseen ja he kehottivat puhelun perusteella saapumaan päivystykseen. Silti minusta tuntui, että olin menossa sinne aivan turhaan, sillä en edelleenkään osannut olla huolestunut. Kätilö ultrasi päivystyksessä ensin alakautta ja sitten mahanpäältä, melko pitkään ja hiljaa. Aloin aavistella jo. Sitten hän kysyi oliko raskausoireeni jatkuneet normaalisti, silloin tiesin. Hän sanoi katsovansa kerran vielä alakautta, mutta sanoi että on hyvin pahoillaan, että ei löydä pienokaisestamme sydämenlyöntejä, totesi että sikiön kehitys näytti loppuneen viikoille 14+4 kun nyt oli jo viikot 17+2. Kysyi halusinko nähdä hänet ja itkuisesti nyökkäsin päätäni. Siinä hän oli ruudulla aivan lysyssä elottomana. Onneksi avomieheni oli mukanani tukena. Ihana kätilö sanoi tietävänsä miltä minusta tuntuu, sillä sanoi itsekin kokeneensa keskenmenon ja tuo kommentti lämmitti surun murtamaan mieltäni. Ihanan empaattinen hän oli!
Lääkäri yritti varata meille aikaa lääkkeelliseen tyhjennykseen heti seuraavalle päivälle, mutta aika löytyi vasta keskiviikolle. Hän sanoi, että voin jäädä heti osastolle jos haluan, mutta en kestänyt ajatusta olla yksin sairaalassa odottamassa keskiviikkoon asti, joten sanoin haluavani mennä kotiin rakkaani kanssa. Kätilö sanoi, että saan tulla koska tahansa takaisin sairaalaan, jos minusta sille tuntuu.
Kotona en saanut unta kuin muutaman tunnin katkonaisesti maanantain ja tiistain välisenä yönä, pelkäsin koko ajan että kuollut pienokaisemme syntyy kotonamme ja sitä en olisi kestänyt. Sietämätön oli ajatus myös siitä, että kannoin sisälläni kuollutta ihmisenalkua. Onneksi en ollut tiennyt asiasta aikaisemmin. Tiistaiaamuna sain puhelimitse kiinni velipuoleni avovaimon, joka on kätilö ja sain häneltä kysyttyä muutaman mieleeni tulleen kysymyksen. Hän totesi, että minun kannattaa kyllä lähteä takaisin sairaalaan, sillä supistuksia tuli n. 10 minuutin välein ja eihän kohdunsuun tarvitse paljoa aueta, että noin pieni ihmisenalku pääsee ulos kohdustani. Pääsin sairaalaan n. klo 9.40 ja hoitaja kysyi jaksaisinko odottaa lääkäriä istuen vai tarvitsenko vuodelepopaikkaa. Kysyin kauanko joutuisin odottamaan ja hoitaja sanoi että lääkäriin pääsyyn voisi mennä 40min -1h, joten totesin etten jaksa istualleen odottaa. Melkein heti makuulle päästyäni supistusväli meni erittäin tiheäksi, ensimmäinen kun loppui niin toinen jo alkoi ja kivut yltyivät täysin sietämättömiksi. Kipulääkkeetkään eivät auttaneet, eivät olleet auttaneet aiemminkaan ja apua tuskiini sain vasta kipupiikistä. Lääkäriin päästyäni hän totesi synnytyksen olevan jo käynnissä, kalvopussi näkyi jo kanavassa ja sanoi että vedet voisivat mennä koska tahansa, määräsi minut siirrettäväksi osastolle. Sain jalkaani sairaalan verkkoalushousut ja suurensuuren siteen. Hoitaja kysyi jaksaisinko kävellä, mutta olin niin heikossa kunnossa kipujen jälkeen, etten siihen kyennyt joten minut siirrettiin sängyllä.
Osaston henkilökunta oli aivan mahtavan ihana, suuri kiitos heille siitä! Hoitaja toi minulle sänkyni viereen "pöntön" johon minun oli määrä kuollut pienokaisemme synnyttää. Olin aivan kauhusta jäykkänä ja kerroinkin pelostani henkilökunnalle, onneksi he olivat suureksi tueksi. Minun piti mennä vain pissalle kyseiselle pöntölle, riisuin housut mutta side ei tullut niiden mukana ja sen irrotettuani tunsin "jonkin" valahtavan alapäästäni, verta roiskui ympäriinsä. Näin hoitajan nostavan pöntöstä greipinkokoisen kalvopussin ja vei sen huuhteluhuoneeseen. Olin varmasti samanlainen näky kuin vauhko eläin peloissaan. Olin aivan shokissa.
Olin myös sanonut, etten halua nähdä lasta, mutta kätilöt suosittelivat pitkällä kokemuksellaan katsomaan, joten sanoin että haluan sittenkin nähdä hänet. Vähän ajan päästä lääkäri ja kätilö tulivat takaisin ja kysyivät olinko varma että halusin nähdä hänet. Sanoin että kyllä ja niin he näyttivät. Näky oli surullinen, eloton pieni olento, joka muistutti elokuvien avaruusolentoa isoine päineen ja hoikkine pitkine vartaloineen. Lääkäri sanoi, että sikiöstä selkeästi huomasi, ettei se ollut terve, sillä hänellä oli huomattavaa turvotusta niskan ja pään seudulla.
Istukkani oli revennyt ja osia siitä jäi kohtuuni, he laskivat minut yöksi kotiin ja antoivat mukaan vielä Cytotec -lääkkeitä, joilla koittivat kohtuni saada tyhjentymään. Edelleen kärsin supistuskivuista, joskin ne olivat taas lieventyneet synnytyksen jälkeen.
Keskiviikkoaamuna 25.7. palasin osastolle ja lääkäri tutki ja totesi, että istukan palaset olivat edelleen kohdussani ja määräsivät minut kaavintaan. Jäin osastolle odottelemaan ja muutaman tunnin odottelun jälkeen pääsinkin operaatioon. Minut nukutettiin klo 10.30 ja heräsin heräämössä klo 11.15 ja ilokseni huomasin tutun hoitajan olevan paikalla, hän oli hoitanut minua edellisenä iltana osastolla ja oli nyt aamuvuorossa heräämössä. Juttelimme siinä hänen kanssaan, sanoin että ehkä olen kumminkin selvinnyt tämän asian kanssa keskivertoa paremmin ja hän totesi lämpimästi minun selvinneen hienosti. Osastolle takaisin päästyäni ja muutaman tunnin seurannassa oltuani sain luvan lähteä kotiin ja niin avomieheni tuli minut hakemaan.
Nyt tapahtumista on kulunut pari päivää, olen nukkunut erittäin paljon, olo on koko ajan väsynyt ja tyhjä. Kauhein kokemus koko asiassa minulle oli tuo kuolleen sikiön synnytys. Ei sitä osaa edes kuvailla! Fyysiset kivutkaan eivät olleet mitään verrattuna siihen henkiseen kärsimykseen. Mikään mitä olen elämässäni kokenut ei ole ollut kauheampaa kuin tämä kipeä kokemus. Mutta ehkä kaikelle on kumminkin tarkoituksensa...? Helpointa koko asiassa minulle oli tuo kaavinta, koska sen jälkeen supistuskivutkin loppuivat ja vuoto on ollut enää erittäin niukkaa. Vaikka tieto siitä, että lapsemme ei olisi ollut terve helpottaa ja tuo minulle lohtua suruni keskellä, olen silti erittäin kovilla. Ajattelen asian niin, että luonto otti meiltä pois sellaisen, joka ei olisi tässä maailmassa selvinnyt. Kiitän myös siitä, että minun ei tarvinnut itse alkaa tekemään kyseistä päätöstä. Tietyllä tapaa siis pitää ajatella, että olen kuitenkin päässyt "helpolla". Aikamoista vuoristorataa mennään, välillä olo on ihan hyvä tilanteeseen nähden ja välillä itken vuolaasti ja tuntuu sille ettei valoa näy. Huomaan, etten ole vieläkään sisäistänyt sitä, etten ole enää raskaana. Henkisesti olen kovilla myös siksi, että mieheni ja minä suremme niin kovin eri tavoilla, itse kaipaan seuraa ja tukea, keskustelua ja hän taas sulkeutuu kuoreensa. Onneksi olen kuitenkin voinut puhua asiasta muiden läheisteni kanssa. Oman suruni keskellä on vaikea muistaa muidenkin ihmisten kärsivän. Olen itse tullut siihen tulokseen, että haluaisin yrittää uudestaan heti jälkitarkastuksen jälkeen, jos lääkäri siihen luvan antaa. Ajattelen, etten halua alkaa käyttää ehkäisyä uudestaan, vaan että antaa uuden perheenjäsenen tulla kun on tullakseen. Ainakaan vielä en koe pelkoa tulevasta raskaudesta, mieheni ei vain ymmärrä mikä "kiire" minulla on tuon uuden raskauden kanssa, mutta toisaalta, hän ei ole joutunut kokemaan sitä mitä minä olen fyysisesti ja henkisesti kokenut, eikä siksi ymmärrä tilannettani täysin muutenkaan. En voi kuitenkaan sanoa, etteikö hän olisi ollut minulle suurena tukena ja apuna, hän on pitänyt kiinni ja silittänyt minua kun olen sydäntäsärkevästi itkenyt, ehkä tarvitsisin silti vielä enemmän. Jotenkin minusta tuntuu että uusi raskaus sulkee tämän ympyrän ja antaa toivoa ja uskoa tulevaan, voimia selvitä tästä läpi. Mieheni sanoo itse päässeensä keskenmenostamme yli, nyt jo muutaman päivän jälkeen, mietin? Ehkä niin on tai sitten hän ei vain halua kertoa minulle kärsivänsä vielä, kun kuvittelee sen helpottavan oloani, etten joudu hänen pahaa oloansakin miettimään. Ja toisaalta enhän minäkään pysty ymmärtämään miltä hänestä tuntuu.
Saimme ajan syyskuun lopulle kuulemaan patologin lausuntoa, mihin enkelivauvamme menehtyi, jos sieltä mitään syytä tapahtuneelle edes löytyy. Usein ei ilmeisesti löydy?
Olen pahoillani jos kirjoitukseni jotakuta loukkaa tai järkyttää, ja pyydän anteeksi että tästä vuodatuksestani tuli myös näin pitkä. Omaa oloani tämä asian purkaminen "paperille" on ainakin helpottanut.
Päivä kerrallaan tässä edetään, kyllä se aurinkokin varmasti alkaa vielä paistamaan! Ja tsemppiä niille jotka ovat saman joutuneet kokemaan. Ei tällaista toivo kenenkään kohdalle osuvan.
Olen miukuli pahoillani kaikesta siitä mitä olet joutunut kokemaan. Tarinasi oli varsin koskettava. Itsekin itkin sitä lukiessani ja voin vain kuvitella, miten paljon sinä olet itkenyt sitä kirjoittaessasi. Itse tunsin samoin kuin sinä - asian purkaminen "paperille" jotenkin selvensi ajatukset. Itse en niin tarkasti kertonut kokemaani täällä mutta lähetin eräälle läheiselle ystävälleni sähköpostia. Tuntui jotenkin helpottavalta käydä asia itselleenkin vielä kertaalleen läpi. Vaikka senkin jälkeen oli vielä vaikea sisäistää sitä, ettei enää ole raskaana. Ja jotenkin nyt, reilu viikko kaavinnan jälkeen, huomaan "huijaavani" itseäni yrittämällä unohtaa, että olisin edes raskaana ollutkaan. Onneksi se on kuitenkin aika vaikeaa, sillä tiedän, että myös tapahtuman siirtäminen ns. "never happend" lokeroon ei loppujen lopuksi kuitenkaan olisi hyvä asia. Pakko tämä suru on käydä läpi. vaikkei sitä koskaan kenenkään kohdalle toivoisi. Voimia ja jaksamista sinulle miukuli :hug:
Kiitos Risukasa ihanista sanoistasi.
Asia on vielä todella kipeä, sillä tapahtumista ei ole vielä kuin muutama päivä ja tällä hetkellä elämä on täyttä vuoristorataa: välillä voin tilanteeseen nähden jopa hyvin, mutta useammin oloni on voimaton ja niin surullinen ettei sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sen saman kokenut. Tänään on ollut taas yksi niitä huonoja päiviä, tuntuu että haluan erakoitua täysin, jopa oman miehen seura tuntuu aika ajoin vaikealle. En jaksa jutella kenenkään kanssa, enkä halua ketään seuraani, ei he kumminkaan ymmärtäisi (ihmiset sellaisia jotka eivät ole tätä joutuneet kokemaan). Kuljen täysin sumussa, enkä näe miten tästä pääsisi takaisin jaloilleen. Aika parantaa kaikki haavat, mutta kuinka päästä edes sinne asti? Olen aina ollut vahva ihminen, elämä on minusta sellaisen koulinut, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni joudun todella miettimään, miten tästä selviän? En todellakaan tiedä.
Olen huomannut näiden palstojen auttaneen minuakin, sillä olen niitä viime päivinä lukenut tuntitolkulla (mitään muuta en sitten aikaan tunnu saavankaan, ja miksi pitäisi). Huomaan nyt, etten aluksi sisäistänyt ollenkaan katsoneeni ja synnyttäneeni oman kuolleen lapseni, vaan tuntui kuin olisin katsonut täysin jotain ulkopuolista olentoa. Halusin myös saada kuolleen sikiön mahdollisimman pian ulos, sillä ajatus kuolleesta sikiöstä sisälläni oli suorastaan raastava. Nyt myöhemmin muiden kokemuksia lukeneena, olen vasta tajunnut, että tuo lapsi jonka synnytin oli todella minun oma lapseni, jonka menetin. Monet ovat sanoneet, että kuolleen lapsen synnyttäminen on suuri osa paranemisprosessia, ja uskon että se niin onkin. Hirveä kokemus se silti on. Täytyy sanoa, että en todellakaan vieläkään ymmärrä, että meille ei ole enää tulossa lasta, varsinkin kun näen edelleen peilistä tuon lapsestamme muistuttavan mahani. Saa nähdä koska totuuden sitten sisäistää.
Vertaistuki jota näiltä palstoilta saa (olen lukenut nyt tuota km:n jälkeen kuumeilevien sivustoa) auttaa suuresti, ja että moni km:n kokenut ajattelee ja käy läpi aivan samoja asioita. Itse koen asian samoin kuin moni muukin, että haluaisin tulla heti uudestaan raskaaksi kun lääkäri siihen luvan antaa., tuntuu sille että se on ainoa asia joka tämän parantaa. Ainakaan vielä en osaa pelätä uutta raskautta.
Jaksamisia myös teille kaikille muille ihanille.
Asia on vielä todella kipeä, sillä tapahtumista ei ole vielä kuin muutama päivä ja tällä hetkellä elämä on täyttä vuoristorataa: välillä voin tilanteeseen nähden jopa hyvin, mutta useammin oloni on voimaton ja niin surullinen ettei sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sen saman kokenut. Tänään on ollut taas yksi niitä huonoja päiviä, tuntuu että haluan erakoitua täysin, jopa oman miehen seura tuntuu aika ajoin vaikealle. En jaksa jutella kenenkään kanssa, enkä halua ketään seuraani, ei he kumminkaan ymmärtäisi (ihmiset sellaisia jotka eivät ole tätä joutuneet kokemaan). Kuljen täysin sumussa, enkä näe miten tästä pääsisi takaisin jaloilleen. Aika parantaa kaikki haavat, mutta kuinka päästä edes sinne asti? Olen aina ollut vahva ihminen, elämä on minusta sellaisen koulinut, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni joudun todella miettimään, miten tästä selviän? En todellakaan tiedä.
Olen huomannut näiden palstojen auttaneen minuakin, sillä olen niitä viime päivinä lukenut tuntitolkulla (mitään muuta en sitten aikaan tunnu saavankaan, ja miksi pitäisi). Huomaan nyt, etten aluksi sisäistänyt ollenkaan katsoneeni ja synnyttäneeni oman kuolleen lapseni, vaan tuntui kuin olisin katsonut täysin jotain ulkopuolista olentoa. Halusin myös saada kuolleen sikiön mahdollisimman pian ulos, sillä ajatus kuolleesta sikiöstä sisälläni oli suorastaan raastava. Nyt myöhemmin muiden kokemuksia lukeneena, olen vasta tajunnut, että tuo lapsi jonka synnytin oli todella minun oma lapseni, jonka menetin. Monet ovat sanoneet, että kuolleen lapsen synnyttäminen on suuri osa paranemisprosessia, ja uskon että se niin onkin. Hirveä kokemus se silti on. Täytyy sanoa, että en todellakaan vieläkään ymmärrä, että meille ei ole enää tulossa lasta, varsinkin kun näen edelleen peilistä tuon lapsestamme muistuttavan mahani. Saa nähdä koska totuuden sitten sisäistää.
Vertaistuki jota näiltä palstoilta saa (olen lukenut nyt tuota km:n jälkeen kuumeilevien sivustoa) auttaa suuresti, ja että moni km:n kokenut ajattelee ja käy läpi aivan samoja asioita. Itse koen asian samoin kuin moni muukin, että haluaisin tulla heti uudestaan raskaaksi kun lääkäri siihen luvan antaa., tuntuu sille että se on ainoa asia joka tämän parantaa. Ainakaan vielä en osaa pelätä uutta raskautta.
Jaksamisia myös teille kaikille muille ihanille.
1.km oli huhtikuussa 2007 rv 7 ja toinen nyt viikko sitten. Rv piti olla 10 kasassa, mutta sydänääniä ei löytynyt. Gynen mukaan tuulimuna raskaus. Pettymys on aivan järjetön. Raskaudesta ehti iloita jo, koska vuotoa ei ollut alkanut 10 viikolle mennessä ja mieskin oli todella kovasti mukana vauvaa odottamassa. Lääkkeellinen tyhjennys aloitettiin samantien ja epäilen vakaasti että se ei ole onnitunut kunnolla. No, huomenna ultra, jossa se selviää. Vuoto on ollut melko vähäistä ja hyytymiä ei ole tullut lainkaan.
En tiedä vieläkö kolmannen keskenmenon kestää vai kuinka kovasti se sitten hajottaa. Tutkimuksiahan ei aloitetan ennen kolmatta km:a.
En tiedä vieläkö kolmannen keskenmenon kestää vai kuinka kovasti se sitten hajottaa. Tutkimuksiahan ei aloitetan ennen kolmatta km:a.
Nannukka: toivottavasti sinun ei konsanaan tarvihe kestaa kolmatta keskenmenoa!!! Mutta kokemuksesta voin kertoa, että kyllä sen sitten kestää. Se tuntuu ajatuksena kestämättömältä, mutta sitten kun se on totta, sen kestää. Siitä tulee ikään kuin osa omaa elämää... Tietenkin reagointitapa riippuu ihan ihmisestä, mutta minulle ainakin on käynyt niin. Mutta kuten alussa jo sanoin, toivottavasti et sitä enää joudu kokemaan! :heart:
mutta ei tässä osaa oikein muuta ajatella tai pelätä, kuin sitä. seuraava mahdollisesti alkava raskaus varmaan menee siihen että on vielä neuroottisempi kuin tällä edellisellä kerralla, jolloin vessassa ravaamiset ("tarkistuskäynnit") oli joka päiväisiä. Pakkohan se varmaan on kestää, jos se tulee kohdalle...Kuinkahan paljon ihminen loppujen lopuksi jaksaa ???? Moni teistä on kokenut paljon rankempia asioita kuin mitä itse ja ihmettelen suuresti teidän jaksamistanne, se on huimaa tasoa. Ilmeisesti elämä koulii.
Itse sain kesken menon viime viikolla, esikoinen on n.6kk ja odotus alkoi melkein heti synnytyksen jälkeen...
Kaikki alkoi veren sekaisella vuodolla, joka muuttui runsaaksi ja tuli kipuja. SOitin muutamaan otteeseen lääkäriin ym. vastauksena vaan että asialle ei voi tehdä mitään ja sillä siisti. Pääsin kuitenkin naistentaudeille ultraan pienen taistelun jälkeen, enhän edes tiennyt kuinka pitkällä raskauteni on, ja kuolluthan pieni oli. Viikkoja piti olla noin 12, sikiön koko vastasi kuumikin vain 9 viikkoa. Meinasivat ensin lääkkeellistä tyhjennystä, josta kieltäydyin itku kurkussa, en missään tapauksessa haluaisi nähdä, mitä sieltä tulee pois. Sain ohjeeksi soittaa maanantaina polille kaavinta aikaa (ultarassa oltiin siis lauantaina). No sunnuntaina aloin tuntea supistelua ja päätettiin viedä esikoinen anoppilaan hoitoon... Siinä teetä juodessani tunsin lämpimän valahduksen, niin kuin menisi lapsivedet, mutta tiesin että eipä sieltä vettä juuri tullut vaan kaikkea muuta. Pienoisen paniikin saatteleman puolisoni vei suihkuun anoppilassa ja huolehti ettei minun tarvinnut nähdä mitään. Esikoinen jäi anopille yöksi ja itse mentiin Tyksiin. Totesivat että sikiö tullut pois jo jäljellä enää istukan rippeet. Jäin yöksi sairaalaan ja maanantaina pääsin kotiin. Kaavintaa ei toistaiseksi ole tarvinnut tehdä.
Kokemuksena aivan hirmuinen! Vaikka ennestään jo vauva/taapero kotona onkin, niin uutta odotin jo ihan täysillä... Itkua on riittänyt ihan kaikilla, myös anopillani joka odotti myös uutta tulokas innolla! Puoliso on ollut iso apu ja tuki koko ajan.
Ne jotka ovat useamman km kokeneet ovat varmasti joutuneet ja joutuvat edelleen koville, joten voimia teille. Tietysti myös muille asian kanssa painiville!
Eämä voittaa, toivottavasti joskus vielä meidänkin perheessä :heart:
Kaikki alkoi veren sekaisella vuodolla, joka muuttui runsaaksi ja tuli kipuja. SOitin muutamaan otteeseen lääkäriin ym. vastauksena vaan että asialle ei voi tehdä mitään ja sillä siisti. Pääsin kuitenkin naistentaudeille ultraan pienen taistelun jälkeen, enhän edes tiennyt kuinka pitkällä raskauteni on, ja kuolluthan pieni oli. Viikkoja piti olla noin 12, sikiön koko vastasi kuumikin vain 9 viikkoa. Meinasivat ensin lääkkeellistä tyhjennystä, josta kieltäydyin itku kurkussa, en missään tapauksessa haluaisi nähdä, mitä sieltä tulee pois. Sain ohjeeksi soittaa maanantaina polille kaavinta aikaa (ultarassa oltiin siis lauantaina). No sunnuntaina aloin tuntea supistelua ja päätettiin viedä esikoinen anoppilaan hoitoon... Siinä teetä juodessani tunsin lämpimän valahduksen, niin kuin menisi lapsivedet, mutta tiesin että eipä sieltä vettä juuri tullut vaan kaikkea muuta. Pienoisen paniikin saatteleman puolisoni vei suihkuun anoppilassa ja huolehti ettei minun tarvinnut nähdä mitään. Esikoinen jäi anopille yöksi ja itse mentiin Tyksiin. Totesivat että sikiö tullut pois jo jäljellä enää istukan rippeet. Jäin yöksi sairaalaan ja maanantaina pääsin kotiin. Kaavintaa ei toistaiseksi ole tarvinnut tehdä.
Kokemuksena aivan hirmuinen! Vaikka ennestään jo vauva/taapero kotona onkin, niin uutta odotin jo ihan täysillä... Itkua on riittänyt ihan kaikilla, myös anopillani joka odotti myös uutta tulokas innolla! Puoliso on ollut iso apu ja tuki koko ajan.
Ne jotka ovat useamman km kokeneet ovat varmasti joutuneet ja joutuvat edelleen koville, joten voimia teille. Tietysti myös muille asian kanssa painiville!
Eämä voittaa, toivottavasti joskus vielä meidänkin perheessä :heart:
Yksi km(rv10+1) takana noin kuukausi sitten
Lääkkeellinen tyhjennys tehtiin kahdesti eli ihan ongelmitta ei alkanut eikä jatkunut senkään jälkeen...
Kova kuume ajoi uudelleen äitiyspolille kaksi viikkoa ekan tyhjennyksen jälkeen. Antibiootit matkaan ja kontrolli tuosta viikon päästä. Tulehdusarvot tuolloin liki normaalit, mutta oikeasta munasarjasta löytyi keltarauhaskysta(5. ultra, ei näkynyt aiemmissa). Niin tuo tulehdus kuin löytynyt kystakin ovat tutkineen lääkärin mielestä seurausta alun ongelmista ja nyt ootellaan et vuotaako ulos ensimmäisten kuukautisten (menossa parhaillaan) mukana. Uusi kontrolli vajaan kk: n päästä.
Ketju on niin hirmuisen pitkä, että tähän väliin en ehdi sitä täysin lukea läpi, mutta mielelläni kuulisin kokemuksia teiltä joilla diagnosoitu vastaavia kystia keskenmenon jälkeen. Ovatko vuotaneet itsestään ulos vai onko tarvittu muita toimenpiteitä?
Auringonsäteitä kaikille ja tsemppiä tulevaan :hug:
Lääkkeellinen tyhjennys tehtiin kahdesti eli ihan ongelmitta ei alkanut eikä jatkunut senkään jälkeen...
Kova kuume ajoi uudelleen äitiyspolille kaksi viikkoa ekan tyhjennyksen jälkeen. Antibiootit matkaan ja kontrolli tuosta viikon päästä. Tulehdusarvot tuolloin liki normaalit, mutta oikeasta munasarjasta löytyi keltarauhaskysta(5. ultra, ei näkynyt aiemmissa). Niin tuo tulehdus kuin löytynyt kystakin ovat tutkineen lääkärin mielestä seurausta alun ongelmista ja nyt ootellaan et vuotaako ulos ensimmäisten kuukautisten (menossa parhaillaan) mukana. Uusi kontrolli vajaan kk: n päästä.
Ketju on niin hirmuisen pitkä, että tähän väliin en ehdi sitä täysin lukea läpi, mutta mielelläni kuulisin kokemuksia teiltä joilla diagnosoitu vastaavia kystia keskenmenon jälkeen. Ovatko vuotaneet itsestään ulos vai onko tarvittu muita toimenpiteitä?
Auringonsäteitä kaikille ja tsemppiä tulevaan :hug: