K
Kaikki loppuu aikanaan?
Vieras
Olen 24 vuotias nainen ja olemme ostaneet mieheni kanssa hiljattain oman kodin. Olemme seurustelleet pian kuusi vuotta, josta avoliitossa n. reilut viisi ja pieni yhteinen koirakin pyörii kotonamme. Tämä on ensimmäinen kumppanini. Toivon kärsivällisyyttä lukiessanne tekstiä ja ajatuksia tai kokemuksia samanlaisista tilanteista.
Ensimmäisiä mutkia seurusteluun tuli jo alkuaikoina. Sain mieheltäni, tai hänen exältään, sukupuolitaudin. Olin neitsyt, joten tiesin että syypää en ollut minä. Kipujen vuoksi menin lääkäriin ja sitä hoidettiin vuoden ajan mm. virtsatie infektiona. Lyhyestä virsi kaunis, tauti oli minulla pitkään, seksi oli alusta lähtien kivuliasta, emme koskaan käyneet kontrollissa (tiedän, ei tarvitse moittia enää enempää, olen piessyt itseäni jo riittävästi) ja parin vuoden kuluttua oireet palasivat. Tauti hoidettiin pois mutta arvet jäivät. Mitä jos en voi saada lapsia hoitamattoman taudin vuoksi? Jätin pillerit pois, puolitoista vuotta, eikä mitään tapahtunut. Aloin pelätä tosissani ja seksiä oli ehkä kerran kahdessa viikossa. Pääsin lääkärille, SSG tutkimuksiin ja lopulta leikkaukseen koska mitään ei selvinnyt. Diagnoosi: selittämätön lapsettomuus.
Mies haluaisi seksiä vaikka joka päivä. Minun haluni ovat minimaaliset. Tuntuu että hän ei halua enää edes lähestyä minua romanttisesti koska tietää tulevansa torjutuksi ja sen sijaan hän silloin tällöin kysyy vain voisimmeko harrastaa seksiä... Ei kaikista eroottisin vaihtoehto. Ja tietenkään minun ei silloin tee mieli, koska minussa ei ole katkaisijaa josta voi kääntää yhtäkkiä asentoon "seksi". Joten ne harvatkin kerrat jäävät alotteen osalta minun kontolleni ja päädyn ehdottamaan seksiä vaikka minun ei tekisikään mieli, vain ettei hän tylsistyisi suhteeseen.
Turha kai tänne on kirjoitella että hän ei koske minua oikealla tavalla, tai meiltä puuttuu suutelu, halailu ja suukottelukin on hyvin vähäistä ja usemmiten aina minun aloitteestani. Mutta tuntuu vaikealta aloittaa puhumaan tuosta hänelle. Hän tuntuu "suuttuvan" jos ei saa seksiä muutamaan päivään ja sen jälkeen hän ei jaa minkäänlaista lämpöä kuin kostoksi ja se ei ainakaan saa minun halujani syttymään.
Hän on kiltti mies ja samalla raju. Persoonallinen, komea ja osallistuu kotitöihin. Käy töissä ja usein on viikonloppuisin toisissa hommissa tai harrastuksissa, on oikea supliikkimies. Mutta sen sijaan hän ei puhu. Hän ei naura minun kanssani. Minä kysyn hänen työpäivästään, juttelen niitä näitä ja hän kommentoi parilla sanalla. Hän ei kysy miten voin. Hän ei pidä minun juttujani hauskana, mutta nauraa kyllä kavereidensa kanssa katketakseen. Katkerana katson kuinka esimerkiksi veljeni ja hänen vaimonsa nauravat vedet silmissä toistensa jutuille ja juttulevat niitä näitä. Hän ei ehdota meille yhteistä tekemistä kuin humalassa ja nekin jäävät vain sanahelinäksi.
En tiedä pidämmekö edes juurikaan samoista asioista, tai jos pidämme ne saman aihepiirin asiat ovat täysin erilaisia. Hänellä on uskonto, minä olen ateisti. Hän tykkää käydä ulkona, minä tykkään olla kotona. Minä haluaisin kodin maalta, hän ei. Puhuimme häistä, sovimme päivän jolloin käymme katsomassa juhlatilaa ja kun hän ei kommentoinut hääsuunnitelmiini sen kummemin mitään, lopetin niistä puhumisen ja näinpä hän unohti kokonaan jopa että meidän piti mennä katsomaan juhlatilaa, eikä tunnu muistavan vieläkään että meidän piti siellä käydä. Sen koomin en ole asiasta hänelle puhunut. Olen ehdottanut yhteistä romanttista matkaa jonnekin, hän sanoi ettei ole nyt varaa sellaiseen. Viikon päästä siitä hän ilmoitti että saatavat lähteä juhlimaan kavereiden yhteisiä syntymäpäiviä ulkomaille. Minä suren lapsettomuuttani joka päivä, en usko että hän antaa enää ajatukselle hetkeäkään. Eihän hänen lapsentekokyvyissään ole mitään vikaakaan. Hänen tulevaisuutensa ei ole viimeisellä niitillä suljettu.
Kerran ostin pienen kirjan, johon ajatuksenani oli kirjoittaa hänelle kuukauden ajan rakkausruno joka päivälle. Noin viikon kuluttua hän unohti muutaman päivän ajan lukea runoni. Jätin seuraavan runon kirjoittamatta ja en laittanut kirjaa enää pöydälle kuten aiemmin. Ja hän ei huomannut mitään.
Ettei kuvio menisi liian monimutkaiseksi tai tämä viesti liian lyhyeksi, olen ihastunut toiseen.
Tapasimme sattumien kautta pari kertaa ja toisella kerralla juttelimme pitkälle aamuun saakka. Hän kuunteli minua. Nauroimme yhdessä samoille asioille. Halasimme monta kertaa ja minusta tuntui todella pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Halusin häntä. En ole petturi, toistelin itselleni. Mutta tiedän olevani koska ajatukset ovat jatkuvasti muualla kuin omassa miehessäni. Tämäkin mies on suhteessa. Tilanne on mahdoton. Tiedän että joukossa on suuri määrä uutuudenviehätystä, huomatuksi ja kuunnelluksi tulemisen halua ja hyvää oloa siitä, tunne "kielletystä" asiasta saa varmasti sydämen pamppailemaan entistä enemmän. Uskon että hän ei halua erota. Enkä minäkään. Tuntuisi hullulta heittää tämä kaikki rakennettu pois tuollaisen asian takia.
Mutta en halua olla petturi. Olisinko hakeutunut tuohon tilanteeseen jos kaikki olisi ollut suhteessani hyvin? Miten saan tunteeni toiseen tukahdutettua? Tai sytytettyä uudelleen omaan mieheeni? Onko kaikki vain haaveilua siitä ihanasta uuden ihmisen haluamisen tunteesta?
Rakkautta suhteessamme on, mutta paljon muuta puuttuu...
Onko minun päätettävä suhteeni, koska tiedän että voin haluta toista ihmistä enemmän?
Ensimmäisiä mutkia seurusteluun tuli jo alkuaikoina. Sain mieheltäni, tai hänen exältään, sukupuolitaudin. Olin neitsyt, joten tiesin että syypää en ollut minä. Kipujen vuoksi menin lääkäriin ja sitä hoidettiin vuoden ajan mm. virtsatie infektiona. Lyhyestä virsi kaunis, tauti oli minulla pitkään, seksi oli alusta lähtien kivuliasta, emme koskaan käyneet kontrollissa (tiedän, ei tarvitse moittia enää enempää, olen piessyt itseäni jo riittävästi) ja parin vuoden kuluttua oireet palasivat. Tauti hoidettiin pois mutta arvet jäivät. Mitä jos en voi saada lapsia hoitamattoman taudin vuoksi? Jätin pillerit pois, puolitoista vuotta, eikä mitään tapahtunut. Aloin pelätä tosissani ja seksiä oli ehkä kerran kahdessa viikossa. Pääsin lääkärille, SSG tutkimuksiin ja lopulta leikkaukseen koska mitään ei selvinnyt. Diagnoosi: selittämätön lapsettomuus.
Mies haluaisi seksiä vaikka joka päivä. Minun haluni ovat minimaaliset. Tuntuu että hän ei halua enää edes lähestyä minua romanttisesti koska tietää tulevansa torjutuksi ja sen sijaan hän silloin tällöin kysyy vain voisimmeko harrastaa seksiä... Ei kaikista eroottisin vaihtoehto. Ja tietenkään minun ei silloin tee mieli, koska minussa ei ole katkaisijaa josta voi kääntää yhtäkkiä asentoon "seksi". Joten ne harvatkin kerrat jäävät alotteen osalta minun kontolleni ja päädyn ehdottamaan seksiä vaikka minun ei tekisikään mieli, vain ettei hän tylsistyisi suhteeseen.
Turha kai tänne on kirjoitella että hän ei koske minua oikealla tavalla, tai meiltä puuttuu suutelu, halailu ja suukottelukin on hyvin vähäistä ja usemmiten aina minun aloitteestani. Mutta tuntuu vaikealta aloittaa puhumaan tuosta hänelle. Hän tuntuu "suuttuvan" jos ei saa seksiä muutamaan päivään ja sen jälkeen hän ei jaa minkäänlaista lämpöä kuin kostoksi ja se ei ainakaan saa minun halujani syttymään.
Hän on kiltti mies ja samalla raju. Persoonallinen, komea ja osallistuu kotitöihin. Käy töissä ja usein on viikonloppuisin toisissa hommissa tai harrastuksissa, on oikea supliikkimies. Mutta sen sijaan hän ei puhu. Hän ei naura minun kanssani. Minä kysyn hänen työpäivästään, juttelen niitä näitä ja hän kommentoi parilla sanalla. Hän ei kysy miten voin. Hän ei pidä minun juttujani hauskana, mutta nauraa kyllä kavereidensa kanssa katketakseen. Katkerana katson kuinka esimerkiksi veljeni ja hänen vaimonsa nauravat vedet silmissä toistensa jutuille ja juttulevat niitä näitä. Hän ei ehdota meille yhteistä tekemistä kuin humalassa ja nekin jäävät vain sanahelinäksi.
En tiedä pidämmekö edes juurikaan samoista asioista, tai jos pidämme ne saman aihepiirin asiat ovat täysin erilaisia. Hänellä on uskonto, minä olen ateisti. Hän tykkää käydä ulkona, minä tykkään olla kotona. Minä haluaisin kodin maalta, hän ei. Puhuimme häistä, sovimme päivän jolloin käymme katsomassa juhlatilaa ja kun hän ei kommentoinut hääsuunnitelmiini sen kummemin mitään, lopetin niistä puhumisen ja näinpä hän unohti kokonaan jopa että meidän piti mennä katsomaan juhlatilaa, eikä tunnu muistavan vieläkään että meidän piti siellä käydä. Sen koomin en ole asiasta hänelle puhunut. Olen ehdottanut yhteistä romanttista matkaa jonnekin, hän sanoi ettei ole nyt varaa sellaiseen. Viikon päästä siitä hän ilmoitti että saatavat lähteä juhlimaan kavereiden yhteisiä syntymäpäiviä ulkomaille. Minä suren lapsettomuuttani joka päivä, en usko että hän antaa enää ajatukselle hetkeäkään. Eihän hänen lapsentekokyvyissään ole mitään vikaakaan. Hänen tulevaisuutensa ei ole viimeisellä niitillä suljettu.
Kerran ostin pienen kirjan, johon ajatuksenani oli kirjoittaa hänelle kuukauden ajan rakkausruno joka päivälle. Noin viikon kuluttua hän unohti muutaman päivän ajan lukea runoni. Jätin seuraavan runon kirjoittamatta ja en laittanut kirjaa enää pöydälle kuten aiemmin. Ja hän ei huomannut mitään.
Ettei kuvio menisi liian monimutkaiseksi tai tämä viesti liian lyhyeksi, olen ihastunut toiseen.
Tapasimme sattumien kautta pari kertaa ja toisella kerralla juttelimme pitkälle aamuun saakka. Hän kuunteli minua. Nauroimme yhdessä samoille asioille. Halasimme monta kertaa ja minusta tuntui todella pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Halusin häntä. En ole petturi, toistelin itselleni. Mutta tiedän olevani koska ajatukset ovat jatkuvasti muualla kuin omassa miehessäni. Tämäkin mies on suhteessa. Tilanne on mahdoton. Tiedän että joukossa on suuri määrä uutuudenviehätystä, huomatuksi ja kuunnelluksi tulemisen halua ja hyvää oloa siitä, tunne "kielletystä" asiasta saa varmasti sydämen pamppailemaan entistä enemmän. Uskon että hän ei halua erota. Enkä minäkään. Tuntuisi hullulta heittää tämä kaikki rakennettu pois tuollaisen asian takia.
Mutta en halua olla petturi. Olisinko hakeutunut tuohon tilanteeseen jos kaikki olisi ollut suhteessani hyvin? Miten saan tunteeni toiseen tukahdutettua? Tai sytytettyä uudelleen omaan mieheeni? Onko kaikki vain haaveilua siitä ihanasta uuden ihmisen haluamisen tunteesta?
Rakkautta suhteessamme on, mutta paljon muuta puuttuu...
Onko minun päätettävä suhteeni, koska tiedän että voin haluta toista ihmistä enemmän?
Ja minusta tuntuu että alitajuisesti olen ihan samaa mieltä teidän kaikkien kanssa, mutta en vain halua myöntää sitä itselleni. En tosiaan keksi muuta kuin käytännön syitä ja ulkopuolisten miellyttämisen miksi suhdetta pitäisi jatkaa. Jokunen vuosi sitten ehdotin useampaan otteeseen että menisimme jonkinlaiseen parisuhdeneuvontaan, mutta hän oli ehdottomasti sitä mieltä että omia asioita ei ulkopuolinen voi selvittää...
. Puolen vuoden päästä olet NIIN onnellinen yksin olosta, että voit vain ihmetellä miksi olit suhteessa noinkin pitkään.